Pää tyhjeni roskasta

Otso Sillanaukee karsi jätteidensä määrän minimiin. Samalla hänen ajatustensa kakofonia vaimeni.

Hän 11.05.2018 06:00
Teksti Mirka Heinonen Kuvat Marjo Tynkkynen

Otso Sillanaukeen tuottamat jätteet tämän vuoden ajalta. Kun hän aloitti nollahukkaan tähtäävän elämän, näin pieni roskamäärä tuntui utopialta.

Puolen litran lasipurkki sisältää kaikki roskat, jotka helsinkiläinen Otso Sillanaukee on tuottanut alkuvuoden aikana. Neljässä kuukaudessa ja kahdessa päivässä. Eikä purkki ole edes tupaten täynnä.

Allergialääkkeiden liuskoja. Kasvisten punnitustarroja. Hiusvahapurkin suojamuovi, joka ei sovellu kierrätykseen. Kertakäyttöiseksi väitetty mutta kolme kuukautta kestänyt hammaslankain. Sen Sillanaukee hankki muutama vuosi sitten, kun hän ei vielä pyrkinyt minimoimaan tuottamansa jätteen määrää. Ajalta ennen nollahukkaa, kuten hän itse sanoo.

Sillanaukee tuntee jokaisen roskansa tarinan.

Kaksi mustaa muovipilliä sujautettiin juomiin Singaporessa, kun huomio herpaantui hetkeksi. Matkalaukun tunnistetarra on peräisin lennolta, joka toi kotiin opiskelijavaihdosta.

Pieni harmaa muovilätkä ja bränditarra ovat otsalampun pakkauksesta. Lamppu oli lahja tädiltä – ainoa joululahja, jonka Sillanaukee suostui ottamaan.

Kohokirjoittimen tarrojen taustamuovit syntyivät, kun Sillanaukee dymotti käyttöohjeita sähköpatteriin. Ne tarvittiin hänen kotiinsa Airbnb:n kautta majoittuneita vieraita varten.

Kuivahiivapussi oli pakko hankkia, kun oli käynyt vahinko. Sillanaukee oli keittänyt tapansa mukaan kerralla koko kattilallisen puuroa ja laittoi sen jääkaapin sijasta kattilakaappiin.

Ajatus ruoan haaskaamisesta tuntui sietämättömältä. Sukulaiset, joista moni on lääkäri, vakuuttivat: kun puuro on muhinut lämpimässä kolme päivää, sitä ei saa syödä. Sämpylöitä, Sillanaukee keksi, mutta ajatus hiivan hankkimisesta vaivasi. Pakkausta ei voisi kierrättää.

”Soitin mummolle ja kysyin, eikö ole mitään muuta ratkaisua. Mummo ylipuhui minua kaksi tuntia käyttämään hiivaa. No, juttelimme me välillä muistakin asioista. Sämpylöistä tuli lituskoja.”

 

Lasipurkki, johon kierrätyskelvottomat jätteet kerätään, on zero waste -elämäntavan huipennus. Aatteen pioneeri ja guru, ranskalainen mutta Kaliforniassa asuva Bea Johnsonkin julkaisee kuvia purkeista, joiden sisällön hän, hänen miehensä ja kaksi teinipoikaansa ovat tuottaneet. My family’s trash for 2017.

Purkki on vielä pienempi kuin yksin asuvalla Otsolla.

Juuri Johnson muutti suomalaisen kauppatieteiden kandin elämän. Sillanaukee kokkasi kotonaan kaksi vuotta sitten. Vieressä pyöri Youtube, joka tarjosi katsottavaksi puhetta zero waste -elämästä. Se kolahti.

Sillanaukeeta oli ahdistanut, pitkään ja paljon. Ilmastoasiat. Kulutuskeskeisyys. Se, ettei opiskeluala tuntunut omalta. Sekin, että työssään markkinointi- ja pr-alalla hän kannusti ihmisiä kuluttamaan. Statushakuisuus, epävarmuus, kilpailuhenkisyys. Kaikki.

Ajatukset keskittyivät tulevaisuuteen, aina johonkin muuhun kuin käsillä olevaan hetkeen. Missä hän vaikuttaisi viiden vuoden kuluttua? Mitä hyödyllistä tuon hetken eteen voisi tehdä nyt? Yrittikö hän tarpeeksi? Pärjäisikö hän varmasti?

Kotona Sillanaukee katsoi solkenaan ohjelmia, selasi Youtubea, samoili verkkokaupoissa ja sometti, usein kaikkea yhtä aikaa. Koulumatkoilla hän kuunteli podcasteja, yleensä talousaiheita. Puhetta, puhetta, puhetta. Musiikkia ei koskaan, sillä siitä ei oppisi mitään, mikä edistäisi tavoitteita.

Yhtään tyhjää hetkeä ei saanut syntyä. Kuntosalillakin suoritus piti mitata, muuten se ei ollut suoritus.

Koulussa ja töissä meni hyvin, siitä ei ollut kyse. Mutta se ei riittäisi! Kilpailu olisi kovaa, jokainen hetki piti hyödyntää jo nyt.

”Tunsin koko ajan, etten riitä. Podin huijarisyndroomaa. Puhuin asiasta kavereiden kanssa, ja me kaikki tunnistimme saman riittämättömyyden tunteen. Mutta mitä sille muka voisi tehdä? Jatkoimme vain eteenpäin.”

 

Koska lasipurkkiin kerätyt vähäiset roskat tuntuivat utopialta, Sillanaukee aloitti hylkäämällä muovipussit. Jos kangaskassi oli unohtunut, hän ei mennyt kotiin kaupan kautta. Hän pakotti itsensä hakemaan kassin, vaikka väsytti ja ärsytti.

Lisää pieniä askeleita. Mukana aina kulkeva juomapullo. Termosmuki, johon voi take away -kahvin ja smoothien lisäksi säilöä banaaninkuoret, jos saatavilla ei ollut biojäteastiaa. Teräksinen eväsrasia. Sinne bambusta valmistetut aterimet. Ja bambupilli.

Ensimmäinen kerta kaupan tuoretiskillä jännitti. Mitä myyjä ajattelisi, kun hän pyytäisi ostokset suoraan omaan rasiaan? Näytä siltä, että olet tehnyt tämän jo monta kertaa, hän kannusti itseään.

Myyjä ei ilmeestä päätellen ajatellut yhtään mitään.

 

Viime syksynä, puolitoista vuotta muovikasseista luopumisen jälkeen Sillanaukee oli jo pitkällä zero waste -elämässä.

Hän valmisti rutiinilla deodorantin itse ruokasoodasta, kylmäpuristetusta kookosöljystä ja maissitärkkelyksestä. Hän oli teettänyt kymmenen kangasnenäliinaa ja niille säilytyspussin ja oppinut raastamaan palasaippuasta pyykinpesuainetta. Hän oli myös lopettanut piilolinssien käytön ja laittanut tavaroitaan niin paljon myyntiin Facebookin kirpputoriryhmiin, että muutama kaveri huolestui. Jos olet pulassa, me lainaamme kyllä rahaa, he sanoivat.

Silti olo oli ihan yhtä kehno kuin ennenkin. Oikeastaan vielä huonompi.

Sillanaukee oli muuttanut kulutustapojaan, mutta ei itseään. Hän ei tehnyt asioita, joita arvosti. Hän oli huono ystävä, sillä hän asetti tavoitteita ihmissuhteille. Olisiko kohtaaminen hyödyllinen? Ja vaikka tädit, serkut ja suku olivat tärkeitä, hän ei kyläillyt heidän luonaan Tampereella.

”Henkinen kuormitus esti lähtemästä.”

Pahinta oli se, että hänen päänsä sisällä oli jatkuvasti hirveä hälinä.

 

Zero waste -elämäntavan lähettiläät vaikuttavat ällistyttävän samankaltaisilta.

Sillanaukeeta lukuun ottamatta he ovat järjestään naisia. Bea Johnson Kaliforniasta, Lauren Singer New Yorkista, Celia Ristow Chicagosta… Kauniita, hoikkia, tyylikkäitä naisia, joiden karsitut kodit kelpaisivat sisustuslehtiin.

Nämä naiset eivät säilytä farmer’s marketeista ja bulkkiliikkeistä irtotuotteina ostettuja linssejä ruokaostosten mukana kotiin päätyneissä purkeissa. Heillä on tyylikkäät bränditölkit – joita voi ostaa heidän blogiensa verkkokaupasta.

Otso Sillanaukee hymähtää. Vaikka hän säilöö omia kuivatuotteitaan vanhoissa maapähkinävoipurkeissa, myös hän on kiinnostunut estetiikasta. Hän arvelee, että ehkä minimalismi vetoaa kulutusta karsiviin. Siitä Sillanaukee innostui itsekin ennen nollahukkaan tähtäävää elämää. Mutta pelkkä tyylittely ei riittänyt.

 

Otso Sillan- aukee suosii kasvispohjaista ruokaa. Mutta jos vaihtoehtona on liharuoan päätyminen biojätteeseen, hän syö sen mieluummin.

Otso Sillanaukee suosii kasvispohjaista ruokaa. Mutta jos vaihtoehtona on liharuoan päätyminen biojätteeseen, hän syö sen mieluummin.

Suomessa ei ole farmer’s marketeja. Täällä on Pasilan Lidl. Jossa on myynnissä tuoretta parsaa.

Otso Sillanaukee empii. Tekisi mieli.

Parsatangot on niputettu muovinsuikaleella ja kuminauhalla. Kuminauhalle löytyy käyttöä, mutta muovi, onko se kierrätyskelpoista? Pakkauksen merkinnät eivät anna vastausta.

Sillanaukee pitelee parsaa kädessään. Laittaa takaisin tiskiin, sitten ostoskoriin, ei sittenkään, takaisin tiskiin.

”Odotan, että pääsen ostamaan parsaa torilta. Lähituottajilta.”

Kaupasta mukaan lähtee:

Oliivipurkki. Kaksi tölkkiä kikherneitä. Salsakastikkeista se vaihtoehto, jossa on vähemmän sokeria. Kahdeksan rullaa muovikääreeseen pakattua vessapaperia, pitkin hampain. Luomukauraleipiä, jotka Sillanaukee pakkaa mukanaan tuomaan paperipussiin.

”Pussi on ollut minulla käytössä varmaan vuoden. Ne kestävät yllättävän hyvin kunhan niitä ei ryttää.”

Irtoperunoita, ilman muovipussia tietenkin. Verigreippiä. Omenoita.

”Katson Satokausikalenterista, mitkä ulkomaiset kasvikset ovat sesongissa. Nämä omenat näyttävät Ida Red -lajikkeelta, joiden sesonki on nyt Puolassa. Se näkyy myös hinnassa.”

Sillanaukee arvostaa sitä, että Lidlissä kasvikset punnitaan kassalla. Se tarkoittaa, ettei hänen roskapurkkiinsa kerry enempää punnitustarroja.

Ruokamarketin lisäksi Sillanaukee asioi säännöllisesti Punnitse ja Säästä -liikkeessä, josta saa irtotavarana muun muassa linssejä, papuja, kahvia ja mausteita. Näillä kahdella kaupalla pärjää arjessa. Pahviin pakatut tai hyvällä tuurilla ilman pakkausta myytävät palasaippuat hän hakee ekokaupasta.

Aika ja rauha ovat lisääntyneet, kun elämä on yksinkertaistunut.

Tämän vuoden alussa Otso Sillanaukee totesi ottaneensa niin monta pientä askelta, että hän oli valmis siihen, mikä oli aiemmin tuntunut mahdottomalta. Keräämään kaikki roskansa pieneen lasipurkkiin.

Hän teki muitakin muutoksia. Irtisanoutui työstään, vaikka toimeentulo huoletti. Rauhoitti ärsyketulvaa vähentämällä median seuraamista ja sulkemalla sometilejä. Kytki puhelimestaan pois näytölle ponnahtavat ilmoitukset.

Vähitellen päänsisäinen kakofonia alkoi laantua.

Mutta vielä kuukausia sen jälkeen, kun Sillanaukee oli säätänyt puhelimensa värinähälytyksen pois, käsi hakautui automaattisesti taskuun, kun jonkun muun puhelin värisi.

Nyt Sillanaukee on niin innoissaan, että kuulostaa liki evankelistalta. Hän tiedostaa tämän itsekin, ja se hirvittää. Hänellä on menneisyydessään kokemusta uskonnollisista piireistä.

Mutta ei mahda mitään, kaikki vain on vihdoin niin toivoa antavaa.

”Kun aivoissani on vapautunut laajakaistaa, rasitus on helpottunut. Voin ajatella ihmisenä olemista. Ja purkaa tunnelukkojani. En enää pelkää ajatusteni esille tuomista. Voin kohdata toiset keskustellen ja kuunnellen.”

Sillanaukee kokee, että muutos on paljon laajempi kuin vain se, miten hän kuluttaa tai roskaa.

”Suon itselleni sen, että saan viettää illan ystävän kanssa miettimättä seuraavan päivän työpanosta.”

Olennaisimmat asiat ovat aika ja rauha. Ne ovat lisääntyneet, kun elämä on yksinkertaistunut.

Mutta ei tämä ole tarinan onnellinen päätepiste. Sillanaukeella on yhä taipumus vetää överiksi. Myös nollahukkaelämää voi alkaa suorittaa.

Kun Sillanaukee taannoin pyrki eroon vessapaperista, hän kävi suihkussa vedenkulutuksen kannalta aivan liian usein. Ja hiljattain vaaka näytti kilojen karisseen. Hän oli tinkinyt syömisestä, jotta jätettä ei kertyisi.

 

Viimeiset neljä vuotta Otso Sillanaukee on ajatellut, miten ihanaa olisi osata soittaa kannelta. Hänen vaarinsa on perustanut Kanteleliiton, ja äiti, sosiaali- ja terveysministeriön kansliapäällikkö Päivi Sillanaukee, oli 16-vuotiaana kanteleensoiton suomenmestari.

Sillanaukeelle soitin on silti vieras. Hänen äitinsä halusi antaa lasten päättää itse, mihin instrumenttiin nämä tarttuvat, ja Otso valitsi viulun.

Aikuistuttua kannel alkoi kiinnostaa, mutta Sillanaukee ei hakeutunut soittotunneille. Ne olisivat pois tavoitteellisesti käytetystä ajasta, eivät edistäisi tulevaa työuraa.

Tänä keväänä Sillanaukee tunsi: nyt. Hän sai kanteleen soitonopettajana työskentelevältä kummitädiltään, joka myös auttoi etsimään opiskelijan budjetille sopivan opettajan Helsingistä.

Sillanaukee käy soittotunnilla kerran viikossa ja harjoittelee lähes joka päivä.

”Tavoitteeni on oppia soittamaan Iltakaste Ilomantsissa. Se on aivan ihana kappale, jota olen kuullut pienestä pitäen sekä sukujuhlissa että kotona, kun äiti ja hänen siskonsa ovat harjoitelleet yhdessä.”

Tavoite? Iltakaste Ilomantsissa on vaikea, edistyneiden soittajien kappale.

Niin, Sillanaukee myöntää, mutta tavoitteella ei ole aikataulua. Tällä hetkellä hän harjoittelee kappaleita, joita yleensä soittavat seitsenvuotiaat.

”Kunhan opin biisin ennen kuin minut aikanaan tuhkataan. Tai tulevaisuudessa toivottavasti kompostoidaan.”

kuka

  • Otso Sillanaukee
  • Ikä: 23
  • Syntymäpaikka: Helsinki, kasvanut Tampereella
  • Asuu: Helsingin Alppilassa 20,5 neliön yksiössä
  • Työ: opiskelija, yrittäjä, tuore kirja Zero Waste –  jäähyväiset jätteille
  • Koulutus: kauppatieteiden kandi, aloittaa opinnot Aalto-yliopiston creative sustainability -maisteriohjelmassa
  • Perhe: äiti, pikkuveli, äidin puoleinen suku ja isä
  • Harrastukset: kanteleen soittaminen, jooga, ruoanlaitto
Sisältö