Arkkipiispa pohtii rakkautta ja homoja: ”Samanlaisia tässä ollaan – toista ihmistä kaivataan rinnalle”
Avioliiton merkitys ei Kari Mäkisen mielestä muutu, vaikka pari olisi samaa sukupuolta.
Sellaista kuulee harvoin. Arkkipiispakaan. Kun virsi jylisee messussa yli neljänsadan papin suusta.
Herran teitä vaella ainiaan, puhkeavat mustiinpukeutuneet pantakaulat veisuuseen, niin väkevästi, että Naantalin keskiaikaisen harmaakivikirkon seinät tuntuvat tärisevän.
Etupenkissä piispanmessuun valmistautuva Kari Mäkinen panee merkille takaansa nousevan veisuun voiman ja miesäänten hallitsevuuden.
Arkkihiippakunnan papit ovat kokoontuneet kuuden vuoden välein pidettävään synodaalikokoukseen. On valmistauduttava reformaation – josta ennen uskonpuhdistuksena puhuttiin – 500-vuotisjuhlavuoteen.
Kun Martti Luther 1517 julkisti teesinsä, Naantalin luostarin kirkko oli jo olemassa. Siitä kului vielä 37 vuotta, että Turun piispa Mikael Agricola pistäytyi kitkemässä näiden holvien sisällä sitkeästi elänyttä katolisuutta. Agricola lienee nähnyt saman puisen ristiinnaulitunkin, joka nyt roikkuu pappijoukon edessä.
Mutta historia ei anna vastausta kysymykseen, johon arkkipiispa Mäkisen kaitseman kirkon on merkkivuotenaan vastattava. 1.3.2017 astuu voimaan avioliittolain muutos, joka avaa avioliiton myös samaa sukupuolta oleville. Kirkko ei nykyoppiensa mukaan voi heitä kuitenkaan vihkiä. Siis reformoituako vaiko olla reformoitumatta?
Tee, mistä käskyn antaa Jumala sanassaan! jylisevät papit virren mittaan.
Käskyn tulkinnasta vain ei pappien, ei edes piispojen kesken ole yksimielisyyttä. Osa papeista on ilmoittanut vihkivänsä ensi keväästä lähtien myös samaa sukupuolta olevia pareja, valmiina ottamaan vastaan mahdolliset kirkolliset kurinpitotoimet.
Kahden päivän kuluttua Mäkinen kaataa kahvia kuppeihin Kirkkohallituksen tiloissa Helsingin Etelärannassa.
”Muutos on tapahtunut nopeammin kuin osasin ajatella”, Mäkinen miettii.
Kun hänet kuusi vuotta sitten vihittiin arkkipiispaksi, oli jo ilmassa kysymys samaa sukupuolta olevan parin siunaamisesta. Hän oli siihen valmis, edellyttäen että kirkolla olisi asiasta yhteinen päätös. Ruotsin kirkko oli juuri päättänyt ryhtyä vihkimään homopareja, ja hän arveli, että tulevaisuudessa kirkon olisi valittava tiensä Suomessakin. ”Mutta en ajatellut, että se tulee eteen aivan näin pian.”
Toinenkin seikka on yllättänyt hänet. ”Kun tasa-arvoinen avioliittolaki hyväksyttiin, ajattelin että se tuo kirkolle painetta. Mutta en ehkä ajatellut, että se paine tulee niin voimakkaasti myös kirkon papiston piiristä.”
Kirkossa käydään nyt samaa liberaalien ja konservatiivien välistä keskustelua, joka yhteiskunnassa on ollut käynnissä jo pitemmän aikaa.
Mäkisen mielestä vaarana on, että puhutaan ”ilmiöistä ja käsitteistä, kun oikeasti on kysymys ihmisistä”.
”Kirkon piirissä tähän keskusteluun on liittynyt paljon semmoista, mikä on haavoittanut, saattanut rikkoa ja traumatisoidakin ihmisiä. Ja tekee niin edelleen. Tämä on se kirkko, joka on aikanaan vastustanut homoseksuaalisuuden poistamista rikoslaista ja sairausluokituksista. Me kannetaan aika paljon tämmöistä perintöä, joka täytyy myöntää ja tunnustaa.”
Toinen vaara on puhua ihmisten ohi.
”Että kun keskustellaan avioliitosta, juuri he, joita asia koskee, jäävät näkymättömiksi tai jotenkin ulkopuolisiksi. On iso kysymys, miten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oma ääni voi tulla jotenkin kuulluksi ja kuuluviin kirkossa.”
”Kirkollisessa keskustelussa tähän liittyvät raamatuntulkinta ja tradition tulkinta. Meidän raamatuntulkintaamme dominoi, sanotaanko, valkoisten heteromiesten tulkinta. Näenkö minä tai näemmekö me sen rajoitukset? Semmoista Raamatun tai uskonperinnön tulkintaa ei olekaan, joka olisi irrallaan omasta taustasta. Mitä toisenlaisia näköaloja tulee silloin, kun Raamattua tulkitaankin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen silmin?”
Arkkipiispa itse ei tuota tulkintaa koe voivansa tehdä. Miksi ei?
”Voin puhua toisten puolesta niin, että heille tulisi tilaa, mutta en voi puhua heidän äänellään. Ihmisiä voi polkea tai alistaa myös sillä tavalla, että kuvittelee tietävänsä heidän kokemuksestaan enemmän kuin tietääkään.”
”Voin haluta ymmärtää, mutta en kuvittele, että sittenkään osaisin.”
”Jumalan antama elämä toteutuu eri ihmisten kohdalla eri tavoin.”
Homoseksuaalisuudelle Mäkisen silmät ovat avautuneet vähitellen.
Lapsena Porin Hyvelässä Kari Mäkistä rakastettiin ”sillain kun mukuloita rakastetaan”.
Äiti oli kotona, isä myi leikkuupuimureita. Takana oli vuosisatojen ketju satakuntalaisia torppareita ja mäkitupalaisia.
Isä oli koteloinut kranaatinsirpaleen ja sotakokemukset vaieten sisäänsä. Toiset isovanhemmat kantoivat sisällissodan punaisten taakkaa, toiset valkoisten.
Ei kuulunut tapoihin halailla tai toistella sanoja rakkaudesta, mutta ei myöskään säästellä lapsilta syliä. Ei harrastettu yhteisössä erityistä filantropiaa, mutta oli itsestäänselvää, että ihmisiä ei yksin jätetä. Ei touhotettu uskonasioista, mutta iltarukoukset luettiin. Tärkein toteutui, kasvoi perusluottamus elämään.
”Kyllähän minä olen kasvanut siihen maailmaan, jossa julkinen parisuhde oli avioliitto miehen ja naisen välillä. Ja sitten olen vähitellen oppinut näkemään, että todellisuus ja elämä onkin paljon monimuotoisempaa, että Jumalan antama elämä toteutuu eri ihmisten kohdalla eri tavoin.”
”Ja kuitenkin, ihan samanlaisia tässä ollaan. Toista ihmistä kaivataan rinnalle. Samojen elämän perusjuttujen kanssa ollaan tekemisissä eikä minkään kummallisen. Toivottavasti tämä kirkollinen keskustelu, jota nyt käydään, ei synnytä sitä kokemusta että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat ovat jokin ongelma tai vain mielipiteiden kohteita.”
Mäkisen mielestä perusasetelma on, että kaksi kirkon perusopetusta on asettunut ristikkäin. Opetus ihmisten yhtäläisestä arvosta ja opetus avioliitosta miehen ja naisen välisenä.
”Tämän ristiriidan tunnustaminen on ensimmäinen asia, joka täytyy tehdä. Tiedän, että papistossa tätä ristiriitaa eletään tällä hetkellä monella tavalla. Yksi kantaa ristiriitaa, jossa ei haluaisi kellekään mitään pahaa mutta syvä uskonvakaumus kiinnittyy siihen, että avioliitto on miehen ja naisen välinen. Toinen kokee ristiriidan siinä, että haluaisi kohdella kaikkia avioliiton solmivia samalla tavalla, siis vihkiä tai siunata myös samaa sukupuolta olevia, mutta tällä hetkellä kirkossa se ei ole mahdollista. Ja kolmannesta asia tuntuu niin vaikealta, että hän haluaa vetäytyä sivummalle ja antaa muiden päättää.”
Saarnassaan papeille Naantalin kirkossa hän on kertonut oman näköalansa raamatuntulkintaan: Jeesus on ilmaissut tulkinnan avaimen rakkauden kaksoiskäskyssä.
Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.
Mäkinen haluaa katsoa avioliittoasiaa ihmisen elämänkaaresta käsin.
”Elämässä on joitain erityisen merkittäviä kohtia, ja avioliiton solmiminen on yksi näistä. Silloin on minusta luontevaa ja paikallaan, että kokoonnutaan jumalanpalvelukseen. On kristillisen tradition pitkää juurta, että näin kristityt toimivat. Kaksi ihmistä sitoutuu toisiinsa ja lupaa julkisesti ja yhteisesti haluavansa tätä sitoutumista”, Mäkinen erittelee.
”Tässä avioliiton merkityksessä ei ole eroa, onko kysymyksessä eri vai samaa sukupuolta oleva pari. Olen oppinut ymmärtämään, kuinka yhtäläinen asia se on. Että sen takia toinen ihminen luotiin, että ihmisen ei ole hyvä olla yksin. Ollaan ihan elämän ytimessä.”
Siksi hänestä on luontevaa, että osapuolten liitto solmitaan kirkossa seurakunnan läsnä ollessa.
Mutta kirkkokäsikirjan kaavoihin on sisäänkirjoitettu, että puolisot ovat eri sukupuolta.
”Toivoisin, että meillä olisi myös kirkkokäsikirjassa tunnustettuna, että kyseessä on yhtäläinen jumalanpalvelus silloin, kun vihittävinä ovat samaa sukupuolta olevat. Minusta olisi hyvä, että niin voitaisiin päättää ja toimia.”
”Mutta se vaatii kirkossa suuren yksimielisyyden. Eikä se voi tapahtua runnoen. On kysymys elämän herkistä alueista, kaikille. Ei siellä runnota.”
Kulmattomassa huoneessa kiersivät pyöreät puheet viettitarpeista, perussuhteista, eroottisista malleista, moraalista ja vapaudesta / sovitussa järjestyksessä.
Runon kertoja etsii huoneesta turhaan nurkkaa häpeälleen ja orvonmajalleen, kunnes:
Äkkiä hieroi jalkasi säärtäni, varpaasi puhuivat varpailleni, kertoivat salaisesta ovesta hämäriin käytäviin, luomisen koskemattomiin sokkeloihin, pyhän joen kätkettyihin hulluihin mutkiin.
Siitä on kolmekymmentä vuotta, kun pappi, kriitikko ja väitöskirjatutkija Kari Mäkinen kirjoitti runokokoelman. Hän oli myös aviomies ja kahden pienen tytön isä.
Noinko se meni kuin runossa?
”En mä rupee avautuu”, hän nauraa.
”Mutta sen voin sanoa, että ymmärrän omasta kokemuksesta ja omasta elämästäni, että miten isosta jutusta kahden ihmisen liitossa on kysymys. Ja semmoisesta, joka muovaa ihmistä.”
”Ei runoista voi lukea minua. Mutta niistä voi lukea jotain, joka minunkin kokemukseni mukaan on ihmiselle totta.”
Ihmiselle, ja papille.
Lohen yksinäisyys, kun se ponnistelee paikallaan vastavirtaan ja hyväilevä maailma kohisee kylkiä pitkin mereen.
Sokea paimen, tuohitorvi, kaikki lampaat jo kotona kireissä lieoissa. Ja vielä soitat ja kotiin kutsut.
Kari Mäkisen virkakauden alussa vuonna 2010 evankelisluterilaiseen kirkkoon kuului 4,2 miljoonaa suomalaista, 78 prosenttia väestöstä. Kuudessa vuodessa jäsenmäärä on pudonnut 200 000:lla ja noin viidellä prosenttiyksiköllä.
Kirkosta eroamisen trendi oli alkanut jo ennen Mäkisen kautta. Eroamisten varjossa on kasvanut myös pienimuotoisempi kirkkoon liittymisen trendi.
Mäkisen kautena ovat protestieroja tehneet niin liberaalit kuin konservatiivitkin.
Poliitikko Päivi Räsäsen vanhoilliset homokannat saivat liberaaleja karkaamaan kirkosta, vaikkei Räsänen edes edustanut kirkkoa.
Arkkipiispa Mäkisen julkinen ilo avioliittolain muutoksesta taas karkotti perinteisen avioliittokäsityksen kannattajia.
Tiedän, miten paljon tämä päivä merkitsee sateenkaariväelle, heidän läheisilleen ja monille muille. Iloitsen täydestä sydämestäni heidän puolestaan ja heidän kanssaan, Mäkinen kirjoitti Facebook-seinälleen 28.11.2014, kun tasa-arvoinen avioliittolaki oli edennyt eduskunnassa.
Joukko yksityishenkilöitä kanteli kirjoituksesta Turun tuomiokapituliin. Tuomiokapituli näpäytti Mäkistä hieman. Arkkipiispan olisi ollut suotavaa korostaa ulostulossaan, ettei kyseessä ollut kirkon voimassa oleva avioliittokäsitys.
On toinenkin teema, joka on saanut ihmisiä eroamaan kirkosta tai liittymään siihen.
Turvapaikanhakijat.
Mäkinen on ehdottanut humanitaarista viisumia, perheenyhdistämisen helpottamista ja pakolaiskiintiön nostamista. Hän on myös ilmoittanut, että kirkko ei sulje oviaan kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneilta.
”Tänne jää olemaan eräänlaisia paperittomia ylijäämäihmisiä. Ja päällimmäinen huoli näyttää olevan, etteivät nuo ylijäämäihmiset vain rupea hankaliksi. Mutta kirkolle ei ole olemassa ’ylijäämäihmisiä’.”
”Ajattelen myös niitä, jotka ovat antaneet paljon voimavaroistaan ja inhimillisyydestään, jotta tänne tulleet tuntisivat alusta pitäen kotoutuvansa. Vapaaehtoisia on tavattoman paljon. Se kertoo yhteiskunnan peruseetoksesta. On huolestuttavaa, jos valtiovallan taholta tulee tahaton tai tahallinen viesti, että se ei oikeastaan ole paikallaan. Suomessa on ollut aika vahva traditio, että julkinen valta tukee kansalaisyhteiskunnan eetosta päätöksissään ja toiminnassaan.”
’Viäläks kirjotat runoja?”
Turun kirjamessujen teemana on Satakunta. Juontaja Elina Wallin kysyy, arkkipiispa Mäkinen vastaa.
”E.”
Yleisö hörähtää. Yhden kirjaimen vitsi maakunnan juroudesta uppoaa. Mäkinen pidättelee naurua itsekin.
Se on kolmas Kari Mäkinen, joka sinä messupäivänä esiintyy.
Ensin kirjastovirkailijoiden ammatillisessa seminaarissa puhuu lukemisen etiikasta Mäkinen, josta olisi hyvin voinut tulla kirjallisuudentutkija.
Se, joka vietti puolet 1980-luvusta Tulenkantajien tuotannon parissa valmistellessaan väitöskirjaa näiden suhteesta kansankirkolliseen arvomaailmaan. Se, jonka mielestä kuvien, symbolien ja kertomusten kieli on lähempänä uskon äidinkieltä kuin viileät argumentit. Se, joka nyt osoittaa kirkko- ja kulttuurihistorian valossa, miksi lukutaito on kansalaisyhteiskunnan ja ihmisen eettisen kasvun avain.
Toinen Mäkinen, arvovaikuttaja, istuu lavalla presidentti Tarja Halosen ja ortodoksikirkon arkkipiispa Leon välissä pohtimassa Suomen suuntaa.
Ja illan viimeinen, rennompi Mäkinen vastailee kysymyksiin satakuntalaisuudesta ja kulttuurista. Yleisö saa kuulla, kuinka arkkipiispan lukuharrastus muuntuu vireystilan mukaan. Virkeänä kulttuurihistoriaa, jopa teologiaa, vähemmän virkeänä kaunokirjallisuutta. Vireystilan yhä laskiessa dekkareita, lopulta sudokujen täyttämistä.
Juontaja yrittää vielä. Olisko arkkipiispan pöytälaatikossa kuitenkin uusia runoja?
Ei ole, eikö se jo tullut selväksi.
Se oli vain sellainen vaihe hänen tarinassaan.
Kari Mäkinen
- Ikä: 61
- Syntymäpaikka: Pori
- Kotipaikka: Turku
- Koulutus: teologian tohtori
- Työ: Suomen evankelis-luterilaisen kirkon arkkipiispa
- Perhe: puoliso, sairaalapastori Eija Mäkinen, ja neljä aikuista tytärtä
- Harrastukset: kirjallisuus, arkiruoka, onginta
Elämäni kuva
