Kaatuu ei kaadu kaatuu

Elina Lepomäki

Euro syntyi 20 vuotta sitten. Ei silloin mietitty, miten siitä pääsee eroon.

Teksti
Vappu Kaarenoja
Kuvitus
Klaus Welp
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Miten niin ei voi erota?

Aina voi erota.

Sitä Tuomas Malinen muistaa miettineensä lokakuussa 2015.

Taloustieteilijä Sixten Korkman oli juuri sanonut ajatuspaja Liberan tilaisuudessa, ettei eurosta ole paluuta omaan valuuttaan. Että jumissa ollaan.

Tuomas Malista puheenvuoro provosoi. Hänestä asianlaita ei ollut niin. Eurosta voisi erota, ja jossain vaiheessa voisi olla jopa pakko. Siltä varalta Suomella pitäisi olla suunnitelma.

Hän laatisi sellaisen, yhdessä ystäviensä kanssa. Tiekartan ulos eurosta.

 

Malinen on Helsingin yliopiston taloustieteen dosentti, toimitusjohtaja perustamassaan GnS Economics -yrityksessä. Se myy sijoittajille analyyseja taloudesta.

Viimeaikaisten analyysien sävy on ollut synkkä. Joulukuussa ilmestyi paperi, jonka mukaan ensi vuonna alkaa todennäköisesti maailmanlaajuinen talouskriisi.

”Toivommekin, että jokainen kotitalous, yritys ja valtio alkaisi valmistautua tulevaan ’täydelliseen myrskyyn’.”

Myrsky iskisi tuhoisasti euromaihin, yritys väittää, ja johtaisi todennäköisesti euron hajoamiseen.

Euron kohtalolla synkistely ei ole Maliselle vain työ vaan myös eräänlainen harrastus. Hän kuuluu keskustelukerhoon nimeltä Eurothinktank, jonka kansantaloustieteen emeritusprofessori Vesa Kanniainen perusti vuonna 2013. Kanniaisen mielestä euron ongelmat olivat tabu. Puhuttiin Kreikan veloista, mutta ei pulmien perimmäisistä syistä.

Ryhmässä on 11 jäsentä. Taloustieteilijöitä, entisiä virkamiehiä, kokoomuksen kansanedustaja Elina Lepomäki.

Porukka kokoontuu Helsingin yliopistolle noin kahdesti vuodessa syömään pullaa, juomaan kahvia ja keskustelemaan yhteisvaluutasta.

Malinen sanoo, että häntä varoitettiin liittymästä mukaan. Euron vastustajaksi leimautuminen voisi haitata uramahdollisuuksia. Malinen ei kerro, ketkä varoittivat, viittaa vain ”korkeassa asemassa oleviin ihmisiin” valtion virastoissa.

Hän liittyi.

Yhdessä kokoontumisessa hän otti puheeksi sen, mitä Sixten Korkman oli sanonut Liberan tilaisuudessa. Että eurosta ei voisi erota.

Malinen ehdotti, että haastettaisiin näkemys.

Vuonna 2017 ilmestyi hänen ja seitsemän muun ryhmäläisen kirjoitus How to Leave the Eurozone: The Case of Finland. Kuinka lähteä euroalueesta: tapaus Suomi.

 

Näin se pääpiirteissään menisi:

Pääministeri ilmoittaisi eduskunnalle, että nyt lähdetään. Markka takaisin.

Jotta pääoma ei karkaisi Suomesta alkupaniikin aikana, voimaan tulisivat väliaikaiset pääomakontrollit.

Tulli valvoisi, ettei kukaan vie rajan yli sallittua enempää käteistä, esimerkiksi 500 euroa enempää.

Ja jos yrittäisi ostaa vaikka oikein kalliin rantahuvilan Etelä-Ranskasta, se ei noin vain onnistuisi. Ulkomaille menevät maksut kulkisivat Suomen Pankin kautta. Siellä syynättäisiin, onko hankinta liian kallis.

Suomen Pankissa pitäisi muutenkin kiirettä.

Pitäisi tilata ulkomaisilta rahavalmistajilta markkasetelit eurojen tilalle.

Niitä odotellessa – muutama kuukausi siinä voisi mennä – käytettäisiin eurokäteisiä.

”Eihän ne mihinkään tietysti riittäisi”.

Siksi Malinen neuvoo jemmaamaan varmuuden vuoksi käteistä kotiin. Ei mitään pikkusummaa vaan pari, kolme tonnia.

Setelissä lukisi kymmenen euroa, mutta sen ei pitäisi antaa hämätä. Se olisi markkaseteli.

Jos sellaisen veisi suomalaiseen pankkiin ja tallettaisi tilille, saldo kasvaisi kymmenellä markalla.

Tileillä eurot muuttuisivat markoiksi, yhden suhde yhteen.

Kymppitonnin velka olisikin kymmenentuhannen markan velka. Sillä, jolla on tilillä kaksi tuhatta euroa, olisikin kaksituhatta markkaa.

Mitä kahdella tuhannella markalla saisi?

Kuinka monta markkaa pitäisi antaa esimerkiksi saksalaiselle firmalle, joka myy lentoja 300 eurolla?

Se jäisi nähtäväksi.

Eropaperin kirjoittajat ehdottavat, että markka pantaisiin kellumaan. Sen arvo suhteessa muihin valuuttoihin määräytyisi markkinoilla, kysynnän ja tarjonnan mukaan.

Kurssin seuraamisessa riittäisi jännitettävää etenkin niillä, joilla on velkoja muissa valuutoissa kuin eurossa. Nyt yhdellä eurolla saa noin 1,1 dollaria. Mitä jos yhdellä markalla saisikin vain puolikkaan dollarin? Jos velka pitää maksaa pois dollareissa, sen maksamisesta tulisi tuplasti raskaampi urakka.

Yksityishenkilöillä tällaisia velkoja ei juuri ole. Yrityksillä on, yhteensä noin 200 miljardin euron arvosta.

Yrityksille voisi tulla ”isojakin tappioita”, Malinen sanoo, ja ”valtion tulisi auttaa tällaisia yrityksiä”.

Toinen iso kysymys olisi, miten tilillä olevilla markoilla saisi ostettua mitään.

On epäselvää, onnistuisivatko tilisiirrot ja korttimaksut. Niiden toiminta perustuu euroalueen yhteiseen maksujärjestelmään. Se on tietojärjestelmä, jonka kautta kulkevat olennaiset tiedot. Kuka on maksanut mitä ja kenelle.

Erotilanteessa Suomen ei välttämättä annettaisi käyttää yhteistä tietojärjestelmää. Suomi on luopunut omasta maksujärjestelmästään.

”Käsittämätön päätös.”

Pitäisi koodata uusi.

”Ruotsi tilasi juuri uuden ja siinä kesti pari vuotta.”

Aikamoinen sotku.

Kun kello näytti keskiyötä, valtiovarainministeri Sauli Niinistö nosti pankkiautomaatista euroja ja soitti tervehdyspuhelun kollegalleen Kreikkaan.

Kauhuskenaarioiden sijaan nyt pitäisi kuunnella juhlapuheita. On euron juhlavuosi, 20-vuotissyntymäpäivä.

Yhteinen raha otettiin käyttöön tilivaluuttana tammikuussa 1999. Kolme vuotta myöhemmin lanseerattiin eurosetelit ja -kolikot

Kun kello näytti keskiyötä, silloinen valtiovarainministeri Sauli Niinistö nosti Helsingin Aleksanterinkadun automaatista euroja ja soitti tervehdyspuhelun kollegalleen Kreikkaan. Euroalueen itäisimpinä maina me ja kreikkalaiset saimme ensimmäisinä uutta rahaa.

Kahdessakymmenessä vuodessa suomalaiset ovat kiintyneet euroon. Kolme neljästä kannattaa yhteistä valuuttaa.

Ei se mikään ihme ole, Tuomas Malinen sanoo.

Ihmiset pitävät siitä, ettei aina ulkomaille matkustaessa tarvitse vaihtaa rahaa. Ja siitä, että asuntolainaa saa halvalla. On tehty johtopäätös, että halvat korot olisivat euron ansiota.

Asuntovelkojen korot ovat kuitenkin laskeneet kaikkialla läntisessä maailmassa. Myös Ruotsissa, jossa on oma valuutta. Sielläkin oli 1960- ja 1980-luvun aikana yli kymmenen prosentin korkoja, kuten Suomessa.

Malisen mielestä pitäisi mieluummin miettiä, onko Suomi rikastunut vai köyhtynyt euron takia.

”Ei tavalliset ihmiset osaa miettiä tällaisia asioita eikä heidän pidäkään.”

Taloustieteilijät osaisivat, mutta eivät mieti, Malinen sanoo. Ongelma on ”vahva konsensusajattelu”.

 

Siinä Malinen on kyllä väärässä. Taloustieteilijöiden kesken ei ole konsensusta siitä, että euro olisi ollut Suomelle hyvä ratkaisu.

Kolme vuotta sitten Helsingin Sanomat tiedusteli ekonomistien eurokantoja. Valtaosa vastanneista oli sitä mieltä, että eurosta on ollut enemmän haittaa kuin hyötyä. Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen ekonomistikoneessa sen sijaan yli puolet vastanneista arvioi, että eurosta on ollut enemmän hyötyä.

Erityisen innokkaasti euroa ovat arvostelleet amerikkalaiset ekonomistit.

Talousnobelisti Joseph Stiglitz on omistanut kokonaisen kirjan yhteisvaluutan ongelmille. Sen nimi on The Euro: How a Common Currency Threatens the Future of Europe eli kuinka yhteinen valuutta uhkaa Euroopan tulevaisuutta.

Hän kirjoittaa:

”Euroalueen heikolle suoriutumiselle on yksi selittävä tekijä ylitse muiden: euro.”

Stiglitzin mielestä monessa euromaassa olisi saavutettu parempi elintaso ilman yhteisvaluuttaa.

Kun verrataan niin sanotun EU15-ryhmän maita, vanhoja EU-maita, vain kahdessa asukaskohtaisen bruttokansantuotteen kasvu on kiihtynyt 20 vuoden aikana. Maat ovat Ruotsi ja Britannia. Muut ovat euromaita, ja niissä kasvu on hidastunut.

Sitten on perinteinen Suomi–Ruotsi-kisa. Kummankin maan talous kulki lähes samaa rataa vuoteen 2008 saakka. Silloin tapahtui erkaantuminen. Ruotsi otti selvän etumatkan. Siellä bruttokansantuote asukasta kohden on suurempi.

 

Ongelma on se, että 19 euromaata ovat keskenään kovin erilaisia. Yksi myy ulkomaille oliiviöljyä, toinen elektroniikkaa. Milloin yhdelle on eduksi halpa valuutta, toinen hyötyy kalliista.

Yhdysvalloissa on vähän sama pulma. 50 erilaista osavaltiota ja yhteinen dollari.

Juuri Yhdysvalloista eurooppalaisten pitäisi ottaa mallia, Stiglitz neuvoo kirjassaan.

Yhdysvalloissa on vahva liittovaltio, joka tulee hätiin, jos vaikka pankki Minnesotassa joutuu vaikeuksiin.

Jos Floridassa menee huonosti, floridalaiset saavat tukia liittovaltion luukuilta. On terveydenhuoltojärjestelmä Medicaid, vanhuksille sosiaaliturvaa, ruoka-apua.

Yhdysvalloissa liittovaltion budjetti on noin 20 prosenttia maan bruttokansantuotteesta. Euroopan unionin budjetti on prosentin EU-alueen bruttokansantuotteesta.

Euromaissa ei ole apua valuuttakurssista eikä toisista eurooppalaisista. On vain hätätilanteessa riitelemällä kasattuja tukipaketteja.

Siksi Stiglitz ehdottaa: Euromaidenkin pitää panna kasaan kunnollinen yhteinen budjetti. Vahvat tukemaan heikompia.

Jo valuutan nimestä oli vaikea sopia. Ranskalaiset halusivat ecun, Saksa euromarkan. Lopulta kreikkalaisetkin alistuivat euroon, vaikka se muistutti kreikan sanaa virtsa.

Sixten Korkman on yksi Suomen näkyvimpiä taloustieteilijöitä. Hän jäi kaksi vuotta sitten eläkkeelle Aalto-yliopiston työelämäprofessuurista.

Korkman pohti valuuttapolitiikkaa jo väitöskirjassaan 1980-luvulla.

Hän työskenteli valtiovarainministeriön kansantalousosaston ylijohtajana 1990-luvulla ja siirtyi sieltä Brysseliin.

Hänestä tuli Euroopan unionin neuvoston talouspoliittisen osaston pääjohtaja. Siellä hän oli mukana valmistelemassa yhteistä valuutta-aluetta.

Se oli riitaisaa puuhaa.

Jo valuutan nimestä oli vaikea sopia.

Ranskalaiset halusivat nimeksi ecu. Se kuulosti ranskalta, ja ecu oli muinoin Ranskassa käytetty valuutta.

Saksan Helmut Kohl toivoi euromarkkaa.

Hollanti kannatti floriinia. Tunnettiinhan heidän valuuttansa guldeni ulkomailla myös floriinina.

Lopulta saatiin sopu. Kreikkalaisetkin alistuivat euroon, vaikka se muistutti kreikan kielen sanaa virtsa.

Seteleihin suunniteltiin kuvitteellisia kaarisiltoja ja pylväitä. Minkään valtion monumentteja tai päämiehiä ei voitu käyttää kuvituksena.

Vuonna 1997 Korkman matkusti Suomeen kertomaan, miten yhteisen valuutan valmistelu eteni.

Oulussa järjestettiin yleisötilaisuus, jonka Korkman muistaa yhä.

Mieleen jäi erityisesti eräs yleisökysymys. Sen esitti möreä-ääninen mies takarivissä.

Miten sieltä pääsee pois? mies kysyi.

”Pysäyttävä lause”, Korkman sanoo.

Hän ei osannut vastata.

Korkman on myöhemmin muistellut tilannetta. Se on jäänyt ”kalvamaan”.

”Tuntuu, että se mies ymmärsi, että ei tämä euro perkele ole hyvä idea, ja sieltä ei todellakaan pääse pois.”

 

Myös Korkman epäili euroa alusta alkaen.

”Rahaliittoon ei pitäisi mennä ennen kuin on kohtuullista varmuutta ratkaisun viisaudesta”, hän kirjoitti Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa loppuvuonna 1994.

”Pidän osallistumista Euroopan rahaliiton kolmanteen vaiheeseen [euroon] kovin ongelmallisena.”

Kun Suomi liittyi Euroopan unioniin, Korkman oli valtiovarainministeriössä. Hänen tehtäväkseen tuli kirjoittaa valtiovarainministeri Iiro Viinasen eduskuntapuheenvuoro. Viinanen sanoi, että EU-jäsenyys ei velvoita yhteiseen rahaan:

”Suomea ei pakoteta osallistumaan siihen [rahaliittoon] vastoin tahtoaan”.

Tuli Paavo Lipposen hallituksen vuoro.

Lipponen sanoi, että vaihtoehtoja ei ole. Euroon on mentävä. Olihan Suomi allekirjoittanut EU:n perussopimuksen, jossa mainitaan yhteinen raha.

Ruotsi ei velvoitteesta piitannut.

Ruotsissa teetettiin selvitys eurojäsenyyden mahdollisista hyödyistä ja haitoista. Asiantuntijaryhmä päätteli, ettei kannata liittyä. Kansanäänestyksessä ruotsalaiset torppasivat yhteisen rahan.

Sixten Korkman kirjoitti eurosta artikkelin ruotsalaiseen juhlajulkaisuun. ”Mä en halua kertoa heille, että tämä olisi päin helvettiä.”

Tänä vuonna Korkman kirjoitti eurosta artikkelin ruotsalaiseen juhlajulkaisuun. Hän kirjoitti tarkoituksella mahdollisimman myönteisesti.

”Halusin ottaa vähän optimistisemman kannan, koska tämä menee ruotsalaiselle yleisölle.”

”Mä en halua kertoa heille, että tämä olisi täysin päin helvettiä.”

Euro ei ole Korkmanin mielestä ”täysin päin helvettiä”.

Yhteisen valuuttakurssin ongelma, jota Stiglitz kuvaa, on kyllä todellinen. Mutta se ei ole mikään valtaisa ongelma. Pieni hidaste vain.

Ei pidä ajatella, että Suomen talouden ongelmat johtuisivat eurosta. Euro on hieman vahvistanut niitä. Nokia olisi sössinyt matkapuhelinbisneksensä ilman euroakin.

”Euron kanssa voidaan elää.”

Pakko on voida.

”Euro on vähän kuin omeletti.” Kun ainekset rikkoo yhteen, munia ei enää saa eroteltua.

Teoriassa pääministeri voisi toki ilmoittaa, että markka takaisin. Tosin ongelmia voisi tulla perustuslakivaliokunnassa. Valiokunta valvoo, että lainsäädännössä noudatetaan perustuslain lisäksi EU-oikeutta, ja EU-oikeuden mukaan jäsenvaltioiden rahapolitiikka kuuluu unionille.

Ilmoitusta seuraisi kaaos, jonka keskellä olisi turha odottaa apua muilta euromailta.

Muut taatusti pitäisivät Suomen häipymistä törkeänä temppuna. Suomesta tulisi hylkiö. Se olisi kansainvälispoliittinen itsemurha.

Korkman siteeraa taloustieteilijä Martin Wolfia:

”Euro oli tyhmin päätös koskaan, mutta sen purkaminen olisi vielä tyhmempää.”

 

Edes Tuomas Malinen ei kannata äkkilähtöä.

Ei, vaikka toivoo hartaasti, että 30 vuoden päästä yhteinen valuutta olisi vain muisto. Sellainen, jolle naureskellaan. Että olipa hupsu idea.

Erosuunnitelma on pikemminkin siltä varalta, että tarjoutuisi sopiva tilaisuus lähteä.

Jos tulee se ”myrsky”, jota hänen yrityksensä povaa. Jos muutama muu maa ensin luopuisi eurosta, Suomikin voisi. Silloin se ei olisi poliittinen itsemurha. Eikä olisi mitään järkeä jäädä kahdestaan jonkin Belgian kanssa katselemaan, kun yksi toisensa jälkeen lähtee.

Kreikka kävi lähellä euroeroa kesällä 2015. Siellä järjestettiin kansanäänestys: hyväksytäänkö uudistukset, joita muut euromaat asettivat uuden avustussumman ehdoiksi? Ei, kreikkalaiset päättivät, mutta maan hallitus ei välittänyt. Tukieurot otettiin sittenkin. Kreikka pysyi mukana.

Kun Tuomas Malinen puhuu siitä, hän kuulostaa pettyneeltä.

Aléxis Tsípras on täysin… eihän hän uskalla mitään sellaista.”

”Mutta [Matteo] Salvini on ihan eri maata. Veikkaan, että ne [Italia] vain odottaa, että voi lähteä. Että tulee sopiva hetki.”

Mikä sopiva hetki olisi?

”Sitten, kun Italian valtionlainojen korot nousee liikaa.”

Italialla on velkaa noin 2 500 miljardia euroa, kolmanneksi eniten maailmassa. Italia käyttää velkojen korkojen maksamiseen enemmän rahaa kuin koulutukseen.

Helmikuun lopussa korko oli alle kolme prosenttia. Jos se pomppaisi kymmeneen prosenttiin, korkokulut olisivat sietämättömät. Neljä kertaa Suomen valtion budjetin verran vuodessa pelkästään korkoihin.

Saati, jos ne nousisivat 40 prosenttiin, niin kuin Kreikan korot aikoinaan.

Sellaisessa tilanteessa Italia voisi ehkä jättää velkoja maksamatta ja ottaa liiran takaisin.

Liira olisi hyvin todennäköisesti valtavan halpa valuutta.

Sijoittajat, joilla olisi euroja tai dollareita, saisivat hankittua pilkkahintaan hotelleja Italian rannikolta.

Ehkä maahan virtaisi sijoituksia halvan liiran houkuttelemana.

Ehkä Italia pääsisi lopulta jaloilleen.

Mutta alku ei olisi juhlaa. Maa olisi rahaton. Sairaaloita ja poliisilaitoksia voisi olla vaikea pitää auki.

Sixten Korkman sanoo, että on ollut Italiasta huolissaan 20 vuotta.

Työn tuottavuus ei juuri ole noussut, mutta palkkoja on nostettu, kilpailukyky kärsinyt.

”Voihan olla”, Korkman sanoo, ”että poliittiset paineet johtavat siihen, että Italia eroaa.”

Silti: Malisen toive euron hajoamisesta tuskin toteutuu.

Italian alkukaaos liiran kanssa olisi pelottava esimerkki.

”Ei kukaan halua sitä toistaa.”

”Ennuste on, että tää pysyy koossa.”

Ei tule tulonsiirtoja euromaiden välille, vaikka amerikkalaiset taloustieteilijät kuinka neuvoisivat.

”Ei minkäänlaista realismia.”

 

Poliitikot ehkä ajattelivat aikoinaan, että yhteinen valuutta lähentäisi valtioita.

Kävi päinvastoin. Kreikka-sotkun jäljiltä pohjoisessa ajatellaan, että etelässä ollaan laiskoja. Etelässä on alettu vaatia Saksalta sotakorvauksia.

Suomalaiset tai saksalaiset äänestäjät tuskin koskaan suostuisivat yhteisvastuun kasvattamiseen. Meteli nousisi heti. Entäs meidän omat vanhukset!

Paljon puhutaan pankkiunionista, mutta edes sitä ei ole saatu aikaiseksi. Pohjoisen pankit pelkäävät joutuvansa etelän pankkien tappioiden maksajiksi.

Tällainen eurosta nyt vain tuli.

Ei se helpolla muuksi muutu, Korkman sanoo.

”Et sil viisii.”

 

Juttua varten on haastateltu myös Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen toimitusjohtaja Vesa Vihriälää.