Lukio meni rikki

Lukiovuosien pitäisi olla kasvun, ilon ja itsensä etsimisen aikaa  – kavereita, harrastuksia, seurustelua, bileitä. Mutta lukiosta tuli ylioppilaskirjoituksiin valmentava hikipaja.

essee 12.03.2021 06:00
Teksti Arno Kotro kuvitus Vesa Lehtimäki
© Vesa Lehtimäki

Voit kuunnella jutun myös ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.

 

Ristiriita tavoitteiden ja todellisuuden välillä on hurja. Nykylukio on jotain muuta kuin se, mitä Juha Sipilän (kesk) hallitus visiopapereissaan viitoitti.

Kolme vuotta sitten hallitus sai päähänsä, että lukio on kriisissä ja tarvitaan lukioreformi. Yksi päätavoite oli ”lisätä lukion vetovoimaa yleissivistävänä koulumuotona”. Myös nuorten hyvinvoinnista puhuttiin, tasa-arvostakin.

Todellisuudessa lukion vetovoimassa ei ollut vikaa. Eikä uudistus vahvista lukion yleissivistävää luonnetta vaan rapauttaa sitä, ja opiskelijoiden hyvinvointikin tutkitusti heikkenee, samoin tasa-arvo.

 

Aloitetaan hyvinvoinnista. Ensin keksittiin, että ylioppilaskirjoitusten merkitystä pitää nostaa. Tämä lisää nuorten stressiä, ja lukiosta tulee entistä puhtaammin pelkkä kirjoituksiin preppaava painekattila.

Kaikessa hiljaisuudessa kokoontui vielä erillinen työryhmä, joka paiskasi pöytään ”pisteytystyökalun”. Käsitehirviön takaa löytyy taulukko, joka kertoo, minkä verran eri oppiaineiden yo-arvosanoista saa jatko-opintoihin haettaessa pisteitä.

Pelin henki on, että matemaattisista aineista saa paljon, humanistisista vähemmän. Jos hakee opiskelemaan suomen kieltä ja kirjallisuutta, pitkän matematiikan laudaturista saa enemmän pisteitä kuin äidinkielen laudaturista.

Jotain pistetaulukon tapaista saattoi toki odottaa, paperilla on historiansa. Jo vuonna 2013 lukion tuntijakoa miettinyt työryhmä esitti, että reaaliaineet olisivat vapaavalintaisia. Enää ei tarvitsisi lukea esimerkiksi historiaa, maantiedettä tai yhteiskuntaoppia.

Taustalla hönkivät elinkeinoelämän lobbarit ja halu lisätä matematiikan ja luonnontieteiden opiskelua. Suomi tarvitsee lisää it-osaajia ja startup-yrittäjiä!

Esitys oli lukion sivistystehtävää ajatellen hyytävä. Onneksi se ei mennyt läpi, mistä isoin kiitos kuuluu tuolloiselle opetusministerille Krista Kiurulle (sd). Mutta haave aineiden tiukasta hierarkiasta jäi elämään ja neljä vuotta myöhemmin se pomppasi silmille pistetaulukkona.

Tähän asti nuorille on koetettu kertoa, ettei oppiaineita voi panna tärkeysjärjestykseen, vaan kaikkia tarvitaan avaran ja tasapainoisen maailmankuvan perustaksi – humanistisia aineita, luonnontieteitä, matematiikkaa, taito- ja taideaineita, kieliä. Nyt lukiolaisille tehdään selväksi oikein taulukon kanssa, että on erikseen hyötyaineet ja ne muut.

Oppilaitokset painottavat yo-kirjoitusten arvosanoja hiukan eri tavoin, ja lukiolaisten ahdistusta lisää se, että 16-vuotiaana olisi hyvä tietää, mille alalle aikoo.

Mutta harva tietää, ja miksi pitäisikään. Olisi reilua, että nuoret saisivat rauhassa tunnustella vahvuuksiaan ja kiinnostuksiaan; lukiovuodet ovat kasvun ja itsensä etsimisen aikaa.

Nyt pitäisi heti panna paukut ”oikeisiin” oppiaineisiin.

Samalla kotitaustan merkitys on kasvanut siinä, ketkä jatkavat yliopistoon, kertoivat Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen ja Palkansaajien tutkimuslaitoksen tutkijat helmikuussa. Jo aiemmin on huomattu, että mitä nuorempina opiskelijat tekevät tulevaisuutensa kannalta ratkaisevia valintoja, sitä suurempi on heidän perheensä vaikutus.

Stressi näkyy. Siihen vastataan vaatimalla kouluun lisää psykologeja, vaikka tärkeämpää olisi saada arjesta sellainen, että se tukee mielenterveyttä.

Lukiovuosiin soisi kuuluvan se, että jää aikaa nähdä kavereita, ehkä seurustella, perustaa bändi, kokeilla monenmoisia harrastuksia, hullutella ja bilettää, mutta onnistuuko enää? Pitkää matematiikkaakin opiskelee hampaat irvessä pisteiden takia moni sellainen, jota aine ei muuten motivoi.

Samaan aikaan monet kieliaineet näivettyvät opiskelijoiden puutteessa, kun kielistä ei saa riittävästi pisteitä.

Ja kuona valuu alaspäin. Pääsykokeiden merkitystä vähentämällä haluttiin valmennuskurssibisnestä aisoihin, mutta se on valahtanut lukioihin, alemmaksikin. Peruskoulun kahdeksasluokkalaisille mainostetaan kursseja huippulukioon pääsemiseksi.

Nyt herätys: vaaditaan nuorille oikeus nuoruuteen!

 

Vaikka turhiahan tuollaiset vaatimukset ovat suoraviivaista suorittamista palvovassa ilmapiirissä. Hyvän elämän ihanne saa antaa tilaa tehoihmiselle, homo industriukselle. Nuoret pitää saada vikkelästi vientiteollisuuden tuloksentakojiksi ilman että aikaa hukataan tyhjänpäiväisyyksiin.

Niin, ne joutavuudet. En voi unohtaa, miten muuankin lukiouudistuksen keskeinen vaikuttaja sen kokouksessa muotoili: ”Esimerkiksi filosofia on täysin turha oppiaine.”

En edes viitsi tarttua siihen, että kepinnokkaan nousi juuri filosofia, oireellisempi on tuo esimerkiksi. Filosofian paikalla olisi yhtä hyvin voinut olla historia, kuvataide, musiikki, uskonto tai mikä hyvänsä aine, josta ei irtoa nopeaa taloudellista hyötyä.

Tölväisylle voisi nauraa, ellei se olisi viiltävä tiivistys uusliberalistisen tehokkuuseetoksen sokaisemien reformaattorien mielenmaisemasta. Humanistiset aineet ja taito- ja taideaineet ovat visionääreille hiekkaa rattaissa ja parhaimmillaankin harmitonta kevennystä muuten tiukassa lukujärjestyksessä.

Välillä toki kuulee, että taideaineetkin tuovat osaamista. Mihin silloinkin unohtuu, että ne ovat arvokkaita itsessään?

Kehittäjäportaan kapea ihmiskuva tyrmistyttää, samoin humanistisen sivistyksen halveksunta. Sivistys on korvattu ”osaamisella”, josta kai sitten tuulahtaa innovatiivisempi henki kuin sivistyksestä, joka – herttinen sentään – jo tuoksuukin homeelta.

 

Slush-Suomessa lukioita brändätään, opettajista halutaan itseohjautuvien oppijoiden valmentajia tai heidät korvataan osaamispoluttajilla, kuten voi lukea eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan raportista. Visioslangissa kouluista puhutaan oppimisympäristöinä, lukioille tarjotaan innovaatiokeskusroolia ja koulutoimi nähdään osaamispalveluja tuottavana palveluekosysteeminä.

Ei koulun pidä olla trendikäs, eikä se voikaan. Siinä vaiheessa, kun koulu yrittää apinoida bisnesjargonia, se on yhtä nolosti jäljessä kuin nuorekkaaksi heittäytyvä iskä, joka kuvittelee tietävänsä, mikä on ”coolia”. Kun kouluissa kaadetaan avokonttorihenkeen seiniä ja raivataan tilaa avoimille oppimisympäristöille, muualla avotiloista on jo luovuttu.

Koulun pitää olla ylpeästi koulu. Se mikä voi bisnesmaailmassa olla hyve, voi koulussa olla pahe. Lapset ja nuoret tarvitsevat turvallisuutta, rauhaa ja rakenteita, eivät luovaa tuhoa. He kaipaavat pysyvyyttä, eivät disruptiota.

Opiskelijat väsyvät, mutta lujilla ovat opettajatkin. Muutos muutoksen vuoksi kuormittaa. Ensi syksynä lukioissa otetaan käyttöön uudet opetussuunnitelmat, vaikka edellisiäkään ei ole ehditty kunnolla ajaa sisään.

Opettajat palaveroivat, miten säveltäisivät uskottavat lauseet laaja-alaisesta osaamisesta paikalliseen opetussuunnitelmaan. Kurssit pitää muuttaa moduuleista koostuviksi opintojaksoiksi, missä ei sekavuudessaan ole järjen häivää, mutta puuhastelu sentään luo dynaamista tunnelmaa, ellei peräti pöhinää.

Lukioarjesta vieraantunut visioväki jumittaa taikasanoissa, joista uusin on arviointi. Sanassa ei tietenkään ole mitään uutta, mutta nyt on keksitty, että opetustyössä olennaisinta ei olekaan opettaminen. Tärkeintä on, että opettaja kaiken aikaa arvioi, ja myös opiskelijoiden pitäisi herkeämättä arvioida itseään ja toisiaan. Puhutaan myös arvioinnin arvioinnista – ja pian luultavasti senkin arvioinnista.

Jatkuva oppimisprosessien monipuolinen arviointi on lukion isoissa ryhmissä mahdotonta. Vai miten ajatellaan opettajan seuraavan vaikkapa jokaisen oppijan yksilöllistä globaali- ja kulttuuriosaamisen kehittymistä osana kemian opintojaksoa?

Haave kaikkea toimintaa hallitsevasta arvioinnista on ylipäätään arveluttava. Ei nuorista pidä kasvattaa kroonisia itsensätarkkailijoita, ei kaikkea pidä arvioida, ei koulu ole pelkkää suoritusta. Lukioon tarvitaan enemmän iloa ja rentoa mieltä!

 

Kohtuuttomilla ja kehnosti harkituilla vaatimuksilla on hintansa. Lukiossa eletään kaksoistodellisuudessa: papereissa lukee ehkä noin, mutta käytännössä tehdään joka tapauksessa näin.

Ei tässä voi rehtoreita tai yksittäisiä kouluja syyttää. Enimmäkseen rehtorit tekevät varmasti parhaansa selvitäkseen ylhäältä tulevasta paineesta ja yrittävät suodattaa sen kouluihin niin, ettei arkityö kärsisi liikaa.

Sylttytehdas on se jatkuvalla itseisarvoisella muutoksella itsensä työllistävä hallintoporras, joka tuuppaa palaveripullan tuoksuisia visioitaan kouluihin ilman että niiden tueksi löytyy laajaa tieteellistä tai arjessa koeteltua näyttöä.

Miten tähän on tultu? Koulutuspolitiikka on – politiikkaa. Uudistuksia verhoillaan näennäisneutraaliin kasvatusopilliseen käsitteistöön, mutta taustalla luuraavat ajan henki ja ideologiset intressit.

Kun oppivelvollisuus tuli voimaan sata vuotta sitten, nuoren isänmaan toivoja kasvatettiin kristillis-nationalistisessa hengessä ja samalla laastaroitiin sisällissodan repimää kansakuntaa. Sittemmin 1960- ja 1970-luvulla osana hyvinvointivaltion rakentamista korostui tasa-arvon ihanne ja saimme peruskoulun.

 

Entä nyt? Koulun kehittämistä ohjaa lattea kilpailukykyretoriikka. Kaiken inhimillisen toiminnan taloudelliselle hyödylle välineellistävä puheenparsi on luonnollistunut niin, että jopa koulukeskustelussa puhe hyvästä elämästä ja yleissivistyksestä on saatu kuulostamaan höttöiseltä idealismilta.

Ei suostuta tähän! Opettajat ovat turhan kiltisti alistuneet siihen, että koulukeskustelussa heitä kohdellaan kelkasta pudonneina kiusankappaleina, jos he nyt ylipäätään kelkkaan kelpaavat. Opetusalan asiantuntijaksi tuntuu käyvän kuka hyvänsä muu kuin se, joka opetustyötä tekee.

Opettajien pitäisi kasvattaa kriittisiä kansalaisia, mutta samalla heiltä itseltään odotetaan kritiikitöntä mukautumista virastoviikarien päähänpistoihin.

On raaputettava taustalla vaanivat ideologiset vaikuttimet näkyviin, eikä koulua saa kytkeä ulkopuolisten intressipiirien talutushihnaan. On puolustettava yleissivistystä, on vastustettava oppiaineiden rankkaamista turhiin ja tarpeellisiin, on vaadittava työrauhaa ainaisen myllerryksen sijaan.

Alentuvaan psykologisointiin ei pidä suostua, hätäisten uudistusten kritiikkiä ei voi ohittaa pelkkänä muutosvastarintana. Ei tässä kukaan ole kaipaamassa 1990-luvun lukiota takaisin, mutta uudistuksille tarvitaan paremmat perustelut ja rauhallisempi tahti.

Ja kaikki edellinen tiivistäen: annetaan nuorten olla nuoria, opettajien opettajia, lukion lukio. Oppilaitos, josta tulee ulos iloisia, tasapainoisia ja laajasti sivistyneitä ihmisiä.

 

Kirjoittaja on lukion opettaja.

Sisältö