Erään avioliiton loppu: Nainen lähti – mies meni palasiksi

Tänäänkin Suomessa päättyy 40 avioliittoa. Kahdessa tapauksessa kolmesta eroa hakee nainen.
Kotimaa 13.3.2015 05:20
Makuuhuone, jossa vaimo kertoi, että haluaa erota. © Ari Heinonen

Mies ajoi isoa pyörää, tulipunaista Suzuki sv1000s:ää. Hänellä oli täydet ajovarusteet, kuten aina. Punainen nahkatakki, mustat housut ja kypärä. Visiiri kasvojen suojana.

Mies oli lähtenyt Vihdistä ja suuntasi kohti Lohjaa. Tie oli tuttu, hän teki tätä lenkkiä usein. Fiskars, Karjaa, Kirkkonummi, Veikkola, koti. Satakahdeksankymmentä kilometriä, kolme tuntia.

Ajokeli oli erinomainen. Aurinko paistoi ja tie oli kuiva. Ilmassa tuntui syyskuun viileys.

Huomasiko mies sitä?

Hän ei ollut nukkunut kunnolla moneen viikkoon. Hän oli uupunut, rauhaton, tuskainen. Ehkä hänen ei olisi pitänyt olla tien päällä lainkaan.

Hän huomasi traktorin. Se lähti ylittämään tietä, pellolta toiselle. Kuljettaja ei näyttänyt välittävän muusta liikenteestä, tuli vain tielle.

Ajatus välähti kuin salama. Riittäisikö vauhti? Ehtisikö hän syöksyä traktorin kylkeen?

Se olisi ratkaisu, helpotus.

Asuntolaina hoituisi vakuutusyhtiön korvauksilla, ja lapsille jäisi vielä rahaakin.

Moottoripyörällä se olisi helppoa. Se näyttäisi onnettomuudelta.

Jos vain antaisi mennä.

 

Kotona mies kertoi tapauksesta tyttärelle.

Tytär otti Suzukin avaimet pois. Mies sai ne takaisin vasta, kun lupasi, ettei tekisi itselleen mitään.

Mies oli tyytyväinen, että tytär oli jäänyt vielä kotiin asumaan. Poika oli muuttanut tyttöystävänsä luo.

Tytär toi elämää sadan neliön kerrostaloasuntoon vaikka oli paljon poissa kotoa. Töissä, kavereiden luona.

Tytär oli jo aikuinen, parikymppinen. Poika kaksi vuotta vanhempi.

Mies oli 48-vuotias. Hän kävi töissä metallialan yrityksessä, vaikka oli koulutukseltaan ravintolaesimies ja verhoilija. Hänellä oli ollut verhoomo, oma yritys, mutta hän oli lopettanut sen, kun perhe oli muuttanut Keski-Suomesta pikkukaupunkiin Uudellemaalle. Siitä oli lähes kaksikymmentä vuotta.

Mies harrasti moottoriurheilua ja matkailua. Hän piti Etelä-Euroopasta, erityisesti Italiasta ja Espanjasta. Ne sopivat hänen mentaliteetilleen.

Heinäkuussa hän oli ollut vaimon kanssa Barcelonassa. Se oli viimeinen yhteinen matka, ja siitä oli vain pari kuukautta. Silloin oli vietetty hääpäivääkin: 25 vuotta naimisissa, melkein 30 vuotta yhdessä.

Matka ei ollut ongelmaton. Heidän välillään oli hankausta. Mutta ei mies osannut siitä huolestua.

 

Kaikki romahti 16. elokuuta 2014.

Se oli lauantaipäivä.

Vaimo ja tytär lähtivät käymään Helsingissä. Mies odotti heitä illaksi takaisin, laittoi syötävää: juustoja, kasviksia ja dippejä. Oli puhuttu yhteisestä ajasta perheen kanssa.

Naisia ei kuulunut. Mies soitteli perään. Hän alkoi hermostua, kerätä kiukkua.

Ilta kääntyi yöksi. Yhdeltätoista mies oli jo raivossaan. Hän pani ulko-oven takalukkoon ja meni nukkumaan.

Pian naiset olivat ovella.

Mies nousi avaamaan ja näki vaimon kasvot. Ne eivät olleet koskaan näyttäneet yhtä vihaisilta.

Vaimo painui makuuhuoneeseen ja meni sänkyyn. Mies meni kohta perässä. Hän olisi halunnut koskettaa vaimoa mutta ei uskaltanut. Hän sanoi kai jotain. Kuva on utuinen, mutta näin hän tapahtumat muistaa:

Yhtäkkiä vaimo tempaisi istumaan. ”Se on nyt ero.”

Mies tyrmistyi. Hän katsoi vaimoa, odotti, että kiukku laantuisi. Nämä olivat suuttumuksen sanoja, hän ajatteli.

Mutta vaimo ei perunut.

”Aha.”

Mies ryntäsi eteiseen ja heitti ajovarusteet niskaansa. Moottoripyörä käynnistyi elementtitalon pihalla.

Reilun tunnin kuluttua mies tuli takaisin. ”Ootko sä ihan tosissaan?”

Vaimo oli tosissaan. ”Kyl me erotaan.”

”Onko sulla joku toinen?” mies kysyi, kun ei muutakaan osannut.

”On”, vaimo vastasi.

”Kuka?”

”Meiltä töistä. Eri osastolta.”

Happea, mies ajatteli, haki taas ajovarusteet ja käveli ulos.

Aamukolmelta hän palasi. Käytiin lyhyt sananvaihto.

”Tästä ei pysty keskusteleen enää?”

”Ei.”

”Oottekste kauan seurustellu?”

”No, alkuvuodesta.”

Mies halusi tietää muutakin. Hän kysyi yksityiskohtia vaikka tiesi, että vastaukset satuttavat, nöyryyttävät.

Pian oli aamu, sunnuntai. Vaimo alkoi pakata tavaroitaan. Hän oli valmis lähtemään.

Mies pyysi, että vaimo jäisi vielä. Selvitettäviä asioita oli paljon. Asunto, juuri aloitettu remontti, omaisuus, koira, hänen ajatuksensa.

 

Yhteiselo kävi hankalaksi. Sitä jatkui pari viikkoa.

Oleiltiin eri huoneissa, väisteltiin vastaan tultaessa. Parisängyn keskelle kasvoi muuri.

Mies olisi halunnut keskustella. Hän janosi selityksiä. Miksi? Milloin? Miten? Ja taas miksi?

Hän ei saanut vastauksia. Ei sellaisia, jotka olisivat hänelle riittäneet.

Vaimo sanoi, ettei päätös ollut tuore. Hän oli harkinnut sitä kaksi vuotta.

Mies hämmentyi entisestään. Hän selasi vanhoja lomakuvia. Barcelona, Girona, Verona… Vaimo hymyili auringossa – ja suunnitteli eroa. Miten se oli mahdollista?

Mies valvoi yöt ja mietti herkeämättä. Olihan hän tehnyt virheitä. Syyllistänyt aikanaan vaimoa muutosta ja kiroillut hartaasti, kun vaimo kertoi, että edessä olisi ehkä uusi muutto. Vaimon työnantaja muuttaisi Pirkanmaalle.

Silloin vaimo kuulemma oli tehnyt päätöksensä: hän muuttaisi Pirkanmaalle yksin.

Mies kelasi ja kelasi. Eikö avioliittoa voisi vielä pelastaa? Miksi vaimo ei ollut kertonut aikaisemmin?

Aamuisin hän pakotti itsensä ylös ja lähti töihin. Työpaikalla hän oli tarmokas, liiankin tarmokas. Hän ei pysynyt paikallaan, ei osannut keskittyä.

Pieninkin asia saattoi luhistaa hänet: ääni, tuoksu, tuttu kappale. Hän alkoi vihata radiota, joka soi hiljaisessa teollisuushallissa tauotta.

Hädässään mies turvautui nettiin. Hän kahlasi keskustelupalstoja, mutta ne saivat hänet vain ärsyyntymään. Naiset haukkuivat loputtomissa kommenttiketjuissa petollisia miehiään.

Lopulta mies löysi puhelinnumeron ja soitti siihen heti. Jouni Linnankoski, erotyövastaava.

 

Tammikuun puolivälissä Väestöliitto julkaisi tiedotteen.

”Kaivattua apua miesten erosta selviytymiseen.”

Kyse oli erokoulusta, nettikurssista, jonka järjestö oli laatinut. Se oli tarkoitettu nimenomaan miehille.

Aloite oli tullut poliisilta. Poliisi oli lähettänyt Väestöliiton johtoryhmään terveisen, toiveen: ”Miesten erokoulu, jonka avulla mies oppisi käsittelemään erotilannetta ja tunteitaan.”

Poliisi oli kai työssään nähnyt, mitä tapahtuu, jos kriisi kärjistyy ja kaikki jää käsittelemättä.

Kurssi löytyy Väestöliiton nettisivuilta. Siinä on yhdeksän osaa, ”istuntoa”, joita pääsee seuraamaan ilmaiseksi. Tarvitsee vain kirjautua järjestelmään.

Istunnot ovat lyhyehköjä videoita, 5–20 minuutin mittaisia. Väestöliiton terapeutit puhuvat niillä eron herättämistä tunteista ja antavat ohjeita:

Älä tee alkuvaiheessa isoja päätöksiä. Sokissa ei pysty ajattelemaan järkevästi.

Älä jää yksin. Älä luovuta.

Nuku, vaikka lääkkeillä.

Puhu.

He käyvät läpi kriisin vaiheita, vanhemmuutta, kysymyksiä alkoholista ja väkivallasta. Linkit ohjaavat pitempiin luentoihin, ja yhteystietojen luettelo kertoo, mistä voi hakea apua.

Kurssi on ollut menestys. Ensimmäisen kuukauden aikana sille osallistui yli neljätuhatta ihmistä.

Yksi kurssin linkeistä ohjaa nettiluentoon, jolla puhuu Jouni Linnankoski. Sama mies, joka sai hätääntyneen puhelinsoiton elokuisena perjantaina.

Silloin erokoulua ei ollut vielä perustettu.

 

Puhelu ohjautui Linnankosken vastaajaan. Mies jätti viestin.

Erotilanne on päällä, mies aloitti, mutta pian ääni murtui. Mies jatkoi itkun läpi, toivoi yhteydenottoa.

Jouni Linnankoski on Miessakit-nimisen järjestön psykoterapeutti ja erotyöntekijä. Hän on auttanut eronneita miehiä lähes kymmenen vuotta.

Kokemus kertoi, että takaisin oli soitettava pian. Jos itku tulee heti ensimmäisen puhelun aikana, kriisi on yleensä kova.

Tapaaminen järjestyi neljässä päivässä. Tiistaina 26. elokuuta mies ajoi Helsinkiin, käveli Vanhan kirkkopuiston laitaan ja nousi portaat Miessakit ry:n toimistoon. Hän istahti Harlekiini-lepotuolille Linnankosken huoneeseen ja alkoi puhua.

Puhetta tuli tulvimalla.

Mies oli tolaltaan. Erosta oli vajaat kaksi viikkoa.

Linnankoskelle tilanne ei ollut uusi. Hän oli tavannut satoja miehiä, jotka olivat tässä pisteessä. Vaimo oli lähtenyt, ja tilalla oli pelkkä neuvottomuus.

Suomessa purkautuu joka vuosi lähes 14 000 avioliittoa, ja kaksi kolmasosaa eroista on naisten alulle panemia.

Jälkeenpäin miehet saattoivat kertoa Linnankoskelle, että merkkejä oli näkyvissä. Nyt kun he asiaa ajattelivat. Erolla oli joskus uhkailtu, mutta he eivät ottaneet sitä vakavasti. Naiset kuitenkin kypsyttivät ajatusta kaiken aikaa, ja kun päätös vihdoin syntyi, he olivat valmiita tulevaan. Ainakin valmiimpia kuin miehet.

Naiset olivat puhuneet ystäviensä kanssa. Ja ystäviä riitti, usein verkostoksi asti.

Miesten ystävyyssuhteet olivat erilaisia, sikäli kuin niitä oli. He eivät puhuneet henkilökohtaisista asioistaan, tunteista nyt varsinkaan. Mitä perinteisempiä miehiä, sitä vähemmän puhetta.

Nyt he olivat myllerryksessä, ehkä ensimmäistä kertaa elämässään. Ja ainoa, jolle hädästä olisi voinut puhua, oli poissa: vaimo.

Linnankosken luona käy noin kuusikymmentä miestä vuodessa, kukin keskimäärin viisi kertaa. Se tarkoittaa kolmeasataa istuntoa vuodessa. Enempää asiakkaita Linnankoski ei ehdi ottaa, vaikka tulijoita olisi.

Mies istui vastaanoton mustalla lepotuolilla ja puhui lähes viisikymmentä minuuttia. Puhui ja itki. Vaikeroi, kapinoi, ihmetteli, syytti.

Linnankoski kuunteli. Kaiken piti tulla nyt ulos.

Itse suhteeseen, avioliittoon, käytäisiin käsiksi myöhemmin. Yritettäisiin selvittää, mitä siinä todella tapahtui. Se oli Linnankosken tehtävä, ”tuoda esiin realiteetteja”. Vain sillä tavalla miehen vastustus voisi pikkuhiljaa taipua hyväksynnäksi.

 

Avioliiton purkaminen on yksinkertaista.

Hakemus internetistä. Henkilötiedot ja rasti ruutuun: ”Pyydämme, että meidät tuomitaan avioeroon harkinta-ajan jälkeen.”

Jos päätös ei ole yksimielinen, eroa voi hakea yksinkin. ”Pyydän, että meidät tuomitaan…”

Tässä tapauksessa käräjäoikeus ilmoittaa hakemuksesta toiselle osapuolelle ja pyytää siihen kommenttia.

”Teitä kehotetaan lausumassanne ilmoittamaan hyväksyttekö hakemuksen vai vastustatteko sitä.”

Vastustuksella ei juuri ole merkitystä, sillä avioerosta ei käytännössä voi kieltäytyä. Riittää, että toinen haluaa sitä.

Erohakemus toimitetaan kotipaikan käräjäoikeuden kansliaan, vaikka sähköpostissa. Ja kuuden kuukauden kuluttua täytetään toinen samanlainen lomake. Siinä se.

Ilmoitus avioerosta tulee postissa. Teksti on koruton:

”Käräjäoikeus on xx.xx.2015 tuominnut Teidät avioeroon. Voitte halutessanne tilata päätöksestä jäljennöksen. Jäljennös maksaa…”

Toista oli vielä 1980-luvulla. Avioero piti perustella, täytyi löytää syyllinen. Tämän oli pitänyt esimerkiksi olla uskoton tai väkivaltainen, käyttää huumeita tai tehdä rikoksia. Syyllisyydestä piti esittää oikeudelle näyttöä. Ja kärsivä osapuoli saattoi vaatia itselleen vahingonkorvauksia. Jos käyt vieraissa, maksat siitä.

Vuonna 1987 avioliittolaki uudistettiin ja erosta tuli käytännössä ilmoitusasia. Avioerojen määrä nousi jonkin verran, mutta se oli ollut suuri jo aiemmin. 1960-luvun puolivälissä noin 5 000 paria erosi vuosittain, 1970-luvun puolivälissä 10 000. 1990-luvun puolivälissä luku vakiintui 14 000:n tuntumaan.

Lähes joka toinen avioliitto päättyy nykyään eroon.

Jouni Linnankoski on miettinyt, miksi näin käy. Ja jonkinlaiseen käsitykseenkin hän on päässyt. Syyt löytyvät ”tunnetaidoista”.

Naiset odottavat parisuhteelta eri asioita kuin miehet. Tätä on tutkittukin. Naiset toivovat, että suhteesta keskusteltaisiin ja heitä huomioitaisiin. Puhuttaisiin siitä, mitä tunnetaan. Miehille tämä on vieraampaa. He keskittyvät perheeseen, toimintaan.

Linnankoski ei usko, että miehet ja naiset olisivat pohjimmiltaan erilaisia. Että miehet tuntisivat eri tavalla kuin naiset. Pikemminkin kyse on siitä, että vain tietynlaisia tunteita on sallittu. Poika voi olla aggressiivinen ja vihainen, tyttö ei. Tyttö voi olla tunteellinen ja herkkä, poika mielellään ei.

Nämä opitut mallit ovat tiukassa, vieläkin.

Miesten tunnetaidot ovat vajavaiset, Linnankoski sanoo. Ne eivät enää riitä naisille.

Avioliitto perustuu tunteisiin. Se on ”emotionaalisen alueen” varassa. Toimeentulo, yhteistyö, ”pakko” ei pidä sitä enää koossa, kuten ehkä ennen vanhaan. Jos rakkaus katoaa, voi miettiä, miksi olen suhteessa.

Tätä miettivät juuri naiset. Miehet näyttävät sietävän enemmän, sopeutuvan. Jos parisuhde on ankea, miehet keskittyvät muihin asioihin, työhön, lapsiin, harrastuksiin. Parisuhde ohenee entisestään.

Kun naiset sitten ilmoittavat erosta, miehet heräävät. Linnankoski on nähnyt tämän monta kertaa.

Yhtäkkiä miehet ovat valmiita kaikkeen siihen, mitä naiset ovat vuosia odottaneet. He tekevät kaikki temput, seisovat vaikka päällään.

Ongelma on vain se, että he ovat myöhässä.

 

Vaimon eroilmoituksesta on puoli vuotta.

Vihdissä on lunta. Auringonsäteet osuvat hankeen, sokaisevat.

Miehen keittiön ikkunasta näkyy mäntyjä. Asunto on kerrostalon toisessa kerroksessa, neljä huonetta ja keittiö. Se on nyt remontoitu ja myynnissä.

Mies teki remontin yksin. Hän kantoi ulos viisisataa kiloa vanhaa lattialaminaattia ja sisään saman verran uutta. Hän hankki maalit, pensselit ja listat. Muutama työkaveri auttoi olohuoneen kanssa.

Urakka oli kova, mutta siitä oli hyötyäkin. Remonttipölyn keskellä ajatukset pysyivät jotenkin kurissa.

Keittiö on hohtavan vaalea. Mies istuu pöydän ääressä. Hän kertoo kuulumisiaan, nousee välillä seisomaan, kävelee. Hän ottaa tiskipöydältä rullan talouspaperia ja latoo arkkeja pöydälle siistiksi pinoksi, nenäliinoiksi.

Hän itkee.

Joulu oli vaikea. Hän kävi tyttären kanssa Stockmannilla ja osti tapaksia. Niin oli tehty perheen kanssa monta vuotta.

Joulupäivänä mies täytti 49 vuotta. Poika tuli käymään tyttöystävänsä kanssa. Tytär leipoi brownieita. Leipominen oli vaivalloista, sillä puolet astioista oli poissa. Kulho, nuolija, vatkain…

Tapaninpäivänä lapset lähtivät äidin ja tämän uuden puolison luo. Oli sovittu, että mukaan lähtee myös koira, perheen 8-vuotias terrieri. Mutta siitä ei tullut mitään. Mies ei kyennyt antamaan koiraa.

Pahimmat riidat oli käyty juuri koirasta. Se oli ollut enemmän vaimon koira, mutta kun pariskunta oli istunut keittiössä, kiistellyt omaisuudesta ja täyttänyt eropapereita, koira oli hypännyt miehen syliin. Sillä oli valtava merkitys. Koirasta tuli miehen lohduttaja.

Miehellä on ystäviäkin. Viisi miestä ja pari naista. Heille hän on puhunut paljon. Aluksi hän lähetti tekstiviestejä päivisin ja soitti iltaisin. Eri ihmiselle joka ilta, ettei olisi käynyt taakaksi. Sillä tavalla hän jaksoi.

Töissä menee jo paremmin. Mies on rauhallisempi, aikaansaava. Kun työkaverit kysyvät vointia, hän pystyy vastaamaan ilman tunnekuohua.

Mutta huonoina päivinä ajatukset kiertävät kehää. Hän vaipuu itsesääliin, tuntee katkeruutta. Kysyy samoja kysymyksiä yhä uudestaan.

Mies on laihtunut melkein kaksikymmentä kiloa. Kesällä hän painoi 80 kiloa, nyt reilut 60. Koirakin on laihtunut.

Mies on hoikka mutta ei riutunut. Hän on pannut ruokavalion uusiksi ja alkanut hölkätä. Siinä mielessä hän voi hyvin. Viinaankaan hän ei ole sortunut ja on siitä tyytyväinen.

Koira kipittää keittiöön. Se on mustavalkoinen jackrussellinterrieri, kuonon päällä on vähän ruskeaakin. Se tuo palloa ja kinuaa viereen. Mies nostaa sen syliin.

”Kaikki on hyvin, ei hätää”, hän sanoo. ”Me tässä jutellaan.”

Mies on hakenut kriisiinsä apua ammattilaisilta. Jouni Linnankoskelta ja työpaikan psykologilta. Hän haluaisi käydä terapiassa vieläkin, mutta ilmaiset kerrat on käytetty. Nyt pitäisi etsiä uusi terapeutti ja maksaa käynnit itse. Siihen hänellä ei ole varaa.

”Mua vituttaa tää yhteiskunta”, hän sanoo. ”Ne, jotka haluais pitää itsensä kunnossa, että voi käydä töissä, ei saa apua. Työpaikan psykologilla saa käydä viis kertaa.”

Mies nousee taas ja hakee jääkaapista makuvissyä. Hän kaataa tottuneesti kahteen lasiin. Kohta on lounasaika, kaapissa on salaattitarpeet.

Mies on miettinyt tulevaisuuttaan, tehnyt suunnitelmia. Hän haaveilee virkavapaasta. Jos myisi auton, kantaisi tavaransa varastoon ja lähtisi etelään, koko vuodeksi. Vaihtaisi maisemaa, tuulettaisi päätä. Ja jos ulkomailta löytyisi töitä, ei tarvitsisi palata ollenkaan. Tämä ajatus saa hänet aina virkistymään.

Välit vaimoon ovat jäätyneet. Miehen puhelimessa ei ole enää vaimon numeroa. Jos asiaa on, se hoidetaan sähköpostilla.

Vaimon muuttokuorma lähti vasta jouluviikolla.

He hyvästelivät ovella. Koira pyöri jaloissa. Vaimo halasi ja vähän itkikin. Hän sanoi, että jossakin on varmasti nainen, joka on miehelle tarkoitettu, parempi kuin hän.

Sanojen oli kai tarkoitus lohduttaa.

”Joo”, mies vastasi.

”Ja jossakin on varmasti koira, joka on sulle tarkoitettu. Mutta se ei ole tämä koira.”

 

Entä lapset?

Suuri osa eroista tapahtuu perheissä, joissa on alaikäisiä lapsia. Joka vuosi vanhempien avioero koskettaa arviolta 26 000 lasta.

Heidän asioistaan pitää kyetä sopimaan: missä he asuvat, kuka on huoltaja, miten tapaamisoikeudet järjestetään, miten elatusapu määritetään.

Lain mukaan lapsella voi olla vain yksi virallinen asuinpaikka. Osoite, jossa hän on kirjoilla. Sen mukaan määräytyy, kumpi on lapsen lähivanhempi. Vaikka huoltajuus olisi jaettu molemmille, lähivanhempia on vain yksi.

Hänen tililleen maksetaan lapsilisä, hänen osoitteensa perusteella katsotaan päiväkoti, koulu ja terveyskeskus.

Kummasta tulee lähivanhempi, jos molemmat sellaiseksi haluavat?

Miehet jäävät näissä neuvotteluissa alakynteen. Ainakin he pelkäävät sitä. Kun he tulevat eroterapeutin vastaanotolle tai soittavat neuvontapalveluun, huoli lapsista nousee lähes poikkeuksetta esiin.

Useimmiten lapsi jää äidin luo. Siitä kertovat esimerkiksi Vantaan kaupungin tilastot. Viime vuoden erolapsista 621 asuu äidin luona ja 96 isän luona. Vuoroin molempien luona asuu 79 lasta. Jakauma on ollut suurin piirtein sama jo vuosia.

Tämä ei tarkoita sitä, että lapset eivät tapaisi isiään. Yleinen tapa on, että lapsi viettää isänsä kanssa joka toisen viikonlopun.

Vanhemmat saavat päättää järjestelyistä vapaasti, sillä laki ei sano niistä mitään. He voivat sopia asian keskenään tai laatia kirjallisen sopimuksen kunnan lastenvalvojan luona.

Jos vanhemmat eivät pääse sopuun lapsen huollosta, sen tekee viime kädessä käräjäoikeus. Näitä tapauksia on noin 2 000 vuodessa.

 

Sunnuntaiaamu oli kamala. Mies putosi kuiluun.

Näin kävi välillä, vaikka mieliala muuten koheni koko ajan.

Oli helmikuun alku, 8. päivä.

Mies loikoili lämpimässä sängyssä. Ei ollut kiire. Hän uinui, ehkä nukahti.

Yhtäkkiä vaimo oli siinä. Hän kääntyi miehen puoleen ja sanoi huomenta. Mies räväytti silmänsä auki. Vieressä oli vain koira.

Mies nousi ylös ja käveli kaikki huoneet läpi. Oli pakko tarkistaa. Tunne oli niin todellinen.

Tyhjyyttä oli vaikea kestää. Mies kirjautui Facebookiin, klikkasi Sinkkumotoristien sivuille ja kirjoitti viestin. Hän kertoi siitä, mitä oli tapahtunut. Oliko muilla vastaavia kokemuksia? Rajuja takaumia?

Kirjoittaminen helpotti vähän, ja tukeakin tuli.

Seuraavana päivänä mies surffaili sivuilla taas. Hän heitti kommentteja toisten päivityksiin.

Joku nainen tarttui hänen kommenttiinsa. Hän huomautti, että mies vaikutti pirteämmältä. ”Se on alkanu uskoa taas itteensä.”

Mies yllättyi. Joku muisti hänet eilisestä.

Hän katsoi profiilikuvaa. Vaalea nainen, joka istui ison prätkän päällä. Ja hymyili.