Toivon tuolla puolen
Essee: Entä jos lakkaisimme uskottelemasta, että ihminen ratkaisee aiheuttamansa ongelmat, pohtii Tommi Melender.
Valo, kuumuus, paineaalto.
Lapsena loikoilin kesäisin rantakalliolla ja kuvittelin ydinpommin räjähtävän. Illalla nukkumaan mennessä ajattelin, että maailma ei loppunut vielä tänään.
Huomenna se ehkä loppuisi. Puut, pensaat ja meri kuolisivat. Kaikki elävä ja hengittävä kuolisi. Vain torakat jäisivät jäljelle.
Maailmanloppu ei erityisemmin pelottanut tai ahdistanut, en syyttänyt ketään unelmieni ja tulevaisuuteni varastamisesta. Totuin ajatukseen elämästä ilman tulevaisuutta samalla tavalla kuin totuin korvan juuressa kesäöinä iniseviin hyttysiin: ikävää, mutta minkäs teet…
Vanhemmat ja opettajat eivät tyynnytelleet meitä lapsia pötypuheilla, vaan myönsivät avoimesti, että suurvallat pystyisivät hävittämään ydinaseilla kaiken. Radiossa Juice Leskinen lauloi ihmiskunnasta, joka tekee itsemurhaa. Se tuntui tarkalta ajankuvalta.
Denialistia ilmastonmuutos voi ahdistaa, siksi hän panee vastaan, sanoo tutkija – ”Realisti”, määrittelee Ossi Tiihonen itsensä
Uutinen on toivoa täynnä – mutta: Maailma ei ehkä sittenkään ole parempi paikka kuin koskaan ennen
Saattaa sisältää fasismia – tarvitseeko Pentti Linkola -kirja varoitustarran?
Steven Pinker väittää: Ympäristöliikkeen tabut ovat järkevän ilmastopolitiikan tiellä
IPCC:n ilmastoraportin tyly viesti: pelkät päästöleikkaukset eivät riitä – Peli ei silti ole vielä menetetty
Maailma on parempi paikka kuin koskaan – miksi sitä on niin vaikea uskoa?
Jonathan Franzen kirjoittaa ironiaa dickensläisessä hengessä
