Enkeleitä, onko heitä? Ainakin monet suomalaiset uskovat niin: ”Ajatus enkelisiskosta taivaassa lohduttaa”

SK:n arkistoista: Enkeleistä on puhuttu jo ennen kristinuskon syntyä. Jotkut pitävät niitä täytenä huuhaana, toiset rukoilevat enkeleiltä apua jopa parkkipaikan löytämiseen.
Kotimaa 24.12.2018 15:40
Reijo Vahtokari
Enkelien tie muinaisesta Mesopotamiasta ja Vanhan testamentin maailmasta rihkamahyllylle on pitkä. Enkelijuttu Suomen Kuvalehdessä 51–52/2003.

Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran Suomen Kuvalehdessä 51–52/2003. Kirkon tutkimuskeskuksen mukaan vuonna 1999 miltei puolet suomalaisista uskoi enkeleihin. Luku on säilynyt ennallaan: vuonna 2015 tehdyn selvityksen mukaan 28 prosenttia suomalaisista uskoo enkeleihin vakaasti ja 19  prosenttia pitää niiden olemassaoloa todennäköisenä eli  yhteensä 47 prosenttia omaa uskoa enkeleihin, kerrotaan Kirkon tutkimuskeskuksesta.

 

Olin alle kouluikäinen, kun äitini kertoi, että perheeseen oli ennen minua syntynyt tyttö. Hän kuitenkin kuoli synnytykseen.

”Tyttömme on nyt taivaassa enkelinä”, äitini sanoi.

Olen kohta 50-vuotias ja muistan tilanteen kuin se olisi ollut eilen. Miten äitini selitys sopii kristilliseen käsitykseen enkeleistä, kirjailija Olli Seppälä?

”Tämä voi olla vähän ilkeää”, Seppälä aloittaa varovaisesti.

”On yleinen käsitys, että ihmisistä, erityisesti pienistä lapsista, tulee kuoltuaan enkeleitä. Heijastamme lapseen ajatuksia viattomuudesta ja hyvyydestä, samoin kuin enkeleihin.”

”Ikävämpi puoli on, että kristillisen käsityksen mukaan ihminen ei kuoltuaan ’vaihda lajia’. Enkelit ovat luotuja kuten ihmiset ja elävät omassa todellisuudessaan, ihminen omassaan, joskin ihmisen sielu on kuolematon.”

Seppälä ei pidä pahana sitä, että esimerkiksi lapsen hautajaisissa enkeliajatuksia nousee esiin.

”Ne tuovat lohtua ja sitovat surua suurempaan kokonaisuuteen. Varmasti tuollainen kaunis ajatus enkelisiskosta on sinuakin puhutellut?”

Ainakin silloin pienempänä.

”Ehkä vieläkin?”

Ehkä.

 

Kysymys enkeleistä jakaa suomalaiset kirjaimellisesti kahteen leiriin.

Jos ei usko jumalaan, ylipäätään mihinkään ”korkeampaan voimaan” tai toisiin todellisuuksiin, voi tunkea enkelit kätevästi samaan roskakoriin muiden henkiolentojen kanssa.

Eri tutkimusten mukaan [tieto vuodelta 2003] puolet suomalaisista ilmoittaa uskovansa enkeleihin. Kun enkeleihin uskovia on siis 2,5 miljoonaa, käsityksiä niistä on varmasti satojatuhansia erilaisia.

”Enkeleihin uskovia yhdistää epäilemättä se, että heille näkyvä ei ole ainoa maailma. Heidän käsityksensä ei välttämättä vastaa kristillistä tuonpuoleisuusajattelua, vaan se on uskoa henkisen maailman mahdollisuuteen”, Olli Seppälä arvelee.

Seppälä on Kotimaa-lehden toimituspäällikkö. Kirjoissaan hän on käsitellyt sitä, miten uskonto ilmenee populaarissa muodossa, kuten elokuvissa tai käsityksissä enkeleistä.

Enkelikirjoja Seppälä on kirjoittanut neljä. Enkeli, taivaallinen sanansaattaja (Kirjapaja 2003) on niistä tuorein.

”Olen kirjoittanut enkeleistä enemmän kuin alun perin arvelin.Aihepiiri osoittautui kovin laajaksi.”

 

Kun Olli Seppälä 1990-luvun alkupuolella kirjoitti ensimmäistä enkelikirjaansa, aluillaan oli todellinen enkelibuumi. Sen keskeisiä moottoreita oli New Ageksi nimetty, lukuisista virtauksista koostuva, jokaisen ”henkilökohtaista uskontoa” korostava epäyhtenäinen liike. Vuosituhat oli kulkemassa kohti loppuaan, mikä myös herätti pelkoa ja toisaalta nostatti toivoa erilaisten pelastavien olentojen läsnäolosta.

”Osittain lähtökohtani oli ärtymys New Agen tavalle sekoittaa ellei suorastaan sotkea keskenään erilaisia perinteitä.”

Seppälä on oivaltanut, että enkeleitä todella, ainakin tietyssä mielessä, on olemassa. Ne ovat kiinteä osa länsimaista kulttuuria; taidetta, kieltä, käsitteistöä. Kuvina ne ovat levittäytyneet laajalle, alttaritauluista rihkamakaupan hyllyille.

Länsimaiseen kulttuuriin ne on tuonut kristinusko, johon ne taas ovat kulkeutuneet paljon kaukaisemmilta ajoilta.

Enkelit ovat vanhempia kuin kristinusko.

Vanhassa testamentissa kerrotaan enkeleistä muun muassa näin:

”Tulen keskusta säihkyi kuin sula kulta, ja keskellä hehkua näkyi neljän olennon hahmot. Tällainen oli niiden ulkonäkö: Niillä oli ihmisen muoto, mutta kullakin oli neljät kasvot ja kullakin neljä siipeä.”

”Niillä oli suorat sääret ja jalkaterät kuin vasikan sorkat, ja ne välkehtivät kuin kiiltävä pronssi. Siipien alla oli kaikilla ihmiskädet, neljällä puolen, kuten olivat myös kasvot ja siivet, ja niiden siivenkärjet koskettivat toisten siipiä. Ne eivät kääntyneet kulkiessaan, vaan kukin liikkui suoraan, kasvojensa suuntaan.”

”Niiden kasvot olivat kuin ihmisen kasvot, mutta oikealla puolen oli leijonan kasvot ja vasemmalla härän kasvot, ja vielä niillä oli kotkan kasvot, kaikilla neljällä yhtä lailla.” (Hes. 1:4–10)

”Profeetta Hesekiel todella näki, mitä kertoi nähneensä”, lainaa Martti Nissinen, Raamatun ja muinaisitämaisen kirjallisuuden professori, amerikkalaista kollegaansa, professori Margaret S. Odellia.

”Tällaisille tieteiselokuvan olennoille saattaisi nykynuorilla olla suurempi tilaus kuin pullukkaenkeleille, jotka liihottelevat kiiltokuvissa”, hän huomauttaa.

 

Missä Hesekiel näki kauhistuttavat enkelinsä?

Juutalaisten pakkosiirtolaisuuden aikana, 580 luvulla eKr. Hesekiel tutustui Babyloniassa mesopotamialaiseen ikonografiaan.

”Tekstissä Hesekiel ikään kuin astuu Jumalan valtaistuinhuoneeseen, joka muistuttaa kuninkaan valtaistuinsalia. Sen seinät olivat täynnä reliefejä, joissa oli kuvatunlaisia hahmoja”, Martti Nissinen kertoo.

Muinaisen mesopotamialaisen uskonnon mukaan nämä hahmot edustavat ennen vedenpaisumusta eläneitä seitsemää viisasta. Heille annettiin jumalainen tieto, jonka he välittivät edelleen maan päälle.

Myöhemmin maapäälliset oppineet pitivät traditiota yllä.

”He suojelivat kuningasta ja myös vahtivat, ettei kuningas pääse tekemään syntiä, ja jos pääsi, puhdistivat hänet rituaalisesti.”

He suojelivat ja vartioivat ja ennen kaikkea välittivät alaspäin jumalallista tietoa.

”Tällaisia tehtäviähän enkeleillä sanotaan olevan.”

Mesopotamia oli vahva kulttuuritekijä Vanhan testamentin aikoihin. Nissisen mukaan on mahdollista, että Hesekielillä oli konkreettinen lähtökohta kuvaukselleen.

On mahdotonta rakentaa ehdottomia vaikutussuhdekaavioita, mutta Nissisen mielestä on selvää, että Kaksoisvirtain maisemissa ajatukset jumalten ja ihmisten välissä olevista sanansaattajista ovat paljon vanhempaa perua kuin Raamattu.

 

Vanha testamentti ei ala vanhimmista ja pääty nuorimpiin teksteihin, joten enkelien kehittymistä on maallikon hankala seurata.

”Sellaista yksijumalaista uskontoa ei vielä ole ilmaantunut, jossa Jumala olisi aivan yksin taivaassa. Siellä on kaikissa uskonnoissa porukkaa vaikka millä mitalla”, Martti Nissinen huomauttaa.

Vanhan testamentin vanhemmissa osissa puhutaan vielä muistakin jumalista. Enkelien rooli kasvaa sitä mukaa kuin yksijumalaisuuden käsitys vahvistuu ja muut jumalat häipyvät.

”Jumala myös etääntyy ihmisistä. Ensin ihmisille tarkoitettu tieto välitetään profeetoille ja enkeleille, sitten profeetatkin alkavat saada tietonsa enkeleiden välityksellä.”

Enimmäkseen Vanhan testamentin enkelit ovat ihmishahmoisia. Kuten ne, jotka vierailevat Abrahamin luona ja ovat sitten Sodomassa vähällä joutua joukkoraiskauksen uhreiksi.

Koko Raamatussa mainitaan nimeltä vain kolme enkeliä: Mikael, Gabriel ja Rafael. Rafael esiintyy niin kutsuttuihin apokryfikirjoihin kuuluvassa Tobitin kirjassa, joka sisältyy muun muassa vanhoihin perheraamattuihin ja jonka uusi suomalainen käännös on hiljattain julkaistu.

Rafael ilmoittaa olevansa ”yksi niistä seitsemästä enkelistä, jotka ovat Herran lähellä ja joilla on lupa tulla hänen kirkkautensa eteen”.

Nissisen mukaan luku seitsemän pulpahtaa säännöllisesti esiin, sehän on jo Babylonin viisaiden lukumäärä.

”Symbolit ovat sitkeitä. Ne elävät, siirtyvät ja saavat uusia sisältöjä.”

Vanhasta testamentista ei synny kovin yhtenäistä kuvaa enkeleistä, mutta Uusi testamentti tarjoaa Olli Seppälän mielestä jo enkeliopin, angelologian, ainekset.

Keskeisiä ovat tietenkin Jeesuksen syntymään liittyvät tapahtumat. Enkeli esimerkiksi ilmoittaa Marialle, että tämä odottaa lasta, ja selittää Marian tulevalle miehelle, morsiameensa pettyneelle Joosefille, mitä oikeastaan on tapahtunut.

Mystisempiä tehtäviä hoitavat esimerkiksi ne seitsemän enkeliä, jotka Ilmestyskirjassa puhaltavat torviin tai ne neljä ratsastajaa, jotka kylvävät tuhoa ympärilleen.

Enkeleillä ei ole siipiä, sanovat monet.

Kaiken kaikkiaan Raamatun enkelit ovat Seppälän mukaan Jumalan luomia olentoja, palvelevia henkiä, jotka ovat ihmistä korkea-arvoisempia ja voimakkaampia.

Niiden tehtävä on toimia sanansaattajina, käskyjen toimeenpanijoina, selittäjinä, suojelijoina, lohduttajina, Jumalan kunnian ylistäjinä ja lopun aikojen airuina.

Ne myös käyvät alituista taistelua Saatanan johtamien pahojen enkeleiden joukkoja vastaan.

Saatana-nimitys tulee heprean sanasta, joka tarkoittaa syyttäjää tai vastustajaa. Ensimmäinen langennut enkeli on Jumalan vihollinen niin kristinuskossa, juutalaisuudessa kuin islamissakin.

Vaikka Raamatussa on enkeleitä nimetty kovin kitsaasti, enkelien nimilistoja on pulpunnut muun muassa keskiaikaisesta juutalaisesta mystiikasta, kabbalasta ja kristinuskoon liittyvistä salatietieteistä.

Kirkolliskokouksessa vuonna 745 ehdotettiin ”virallisiksi” enkeleiksi mm. Urielia, Raguelia ja Sabaothea, mutta vain kolme Raamatussa mainittua enkeliä hyväksyttiin.

 

Kirkkoisät, kristinuskon varhaisten vuosisatojen huomattavat teologit, olivat vakavasti kiinnostuneita enkeliopin kehittämisestä.

Lähtökohtana oli Raamatun lisäksi ympäröivä maallinen yhteiskunta. Enkelit pantiin samantyyppiseen arvojärjestykseen kuin kuninkaat, aateliset ja talonpojat jo valmiiksi olivat.

Myös oppi suojelusenkelistä, jokaisen ihmisen omasta, taivaallisesta varjelijasta, kehittyi. Raamatullisena inspiraationa oli Matteuksen evankeliumin kohta, jossa kehotetaan olemaan halveksimatta yhtäkään ”vähäisistä”, sillä ”heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen isäni kasvoja”.

Kristillisen kirkon itäinen ja läntinen enkelikäsitys alkoivat varhain ajautua erilleen. Itäisessä perinteessä korostui enkelien rooli taivaallisena hoviväkenä, kun taas lännessä painottuivat enkelien maanpäälliset, sanansaattajan toimet.

Keskiajan eurooppalaisen ihmisen maailmankäsitys oli tulvillaan yliluonnollisia ilmiöitä, ja enkeleitäkin riitti joka paikkaan. Enkeleiltä eivät säästyneet oppineetkaan: esimerkiksi Tuomas Akvinolaisen ajattelussa taivaalliset lähettiläät olivat tärkeässä roolissa.

Pyhimysten tavoin enkeleitä suorastaan palvottiin, ja esimerkiksi uskonpuhdistaja Martti Luther nousi kaikenlaisia enkelikultteja vastaan, vaikkei hänkään kieltänyt enkelien olemassaoloa.

Enkelibuumi syntyi enimmäkseen kirkkojen ulkopuolella.

Kiinnostus yksityiskohtaiseen enkelioppiin väheni esimerkiksi 1700-luvun valistuksen ajan paineessa. Enkelit ovat kuitenkin pitäneet pintansa näihin päiviin saakka.

Olli Seppälän mukaan enkelien tärkeä Gustave Dorén näkemys enkeli Rafaelista, joka esiintyy vain apokryfikirjoihin kuuluvassa Tobitin kirjassa. Apokryfikirjoilla tarkoitetaan eräitä juutalaisia ja varhaiskristillisiä kirjoituksia, joita kirkko ei tunnustanut Raamatun kaanoniin eli kokoelmaan kuuluviksi.

Turvapaikka kristillisten kirkkojen sisällä on ollut liturgia, jumalanpalvelus ja siihen liittyvät tekstit. Erityisesti ortodoksisen kirkon liturgiassa ja ikonitaiteessa enkelit ovat vahvasti läsnä.

Luterilaisessa jumalanpalveluselämässä enkelit ovat paremmin piilossa, mutta esimerkiksi 1986 käyttöön otetussa virsikirjassa enkelit mainitaan 60 virressä.

Nykyajan kristilliset käsitykset enkeleistä vaihtelevat laidasta laitaan. Perinteinen käsitys nojaa Raamattuun, kaikkein lähinnä modernia maailmankuvaa oleva katsomus painottaa, että enkeli on runollinen vertauskuva Jumalan toiminnasta.

Viime vuosikymmenen enkelibuumi syntyi enimmäkseen kirkkojen ulkopuolella. Enkelit inspiraation lähteenä, parantajina, alati läsnä olevina neuvojina ovat yhtä todistamatonta todellisuutta kuin ennenkin, mutta joillekin silti osa jokapäiväistä kokemusta.

 

Kuusi prosenttia suomalaisista sanoo nähneensä enkelin. Tulos on Kirkon tutkimuskeskuksen kyselystä vuodelta 2001.

Tälle 200 000 ihmisen joukolle enkeli on epäilemättä muuta kuin vertauskuva.

Olli Seppälä on kerännyt myös suomalaisten enkelikokemuksia. Hänen mukaansa kokemukset liittyvät erityisesti elämän kriisitilanteisiin, kuten omaisen kuolemaan, avioeroon, sairauteen.

Enkelin koetaan tuoneen apua ja lohtua. Seppälä nimittääkin enkeliä ”elämänhallinnan välineeksi”.

Enimmäkseen enkelit kuvataan ihmishahmoisiksi, vaaleiksi valo-olennoiksi, joista välittyy ystävällisyyttä ja rohkaisua. Läheskään aina enkeleillä ei ole siipiä.

Toimittaja Marjo-Kaisu Niinikoski ei millään tavalla häpeile omaa näkemystään enkeleistä: ”Ne ovat korkeita valo-olentoja, rakkauden lähettiläitä, luotu samasta alkulähteestä kuin ihmiset auttamaan ja toimittamaan erilaisia tehtäviä.”

Niinikoski työskentelee Minä olen -lehdessä, jolla on painoa ”kehittyvän elämän ymmärryksen” ja ”uuden ajan tieteen” markkinoilla siitäkin päätellen, että Skepsis ry. antoi sille tänä vuonna Huuhaa-palkintonsa. Skeptikkojen yhdistys jakaa vuosittain tunnustuksensa taholle, joka on vahvistanut pseudotieteen asemaa.

”Nyt olen tätä mieltä, mutta olen avoin muutokselle”, Niinikoski sanoo enkeleistä.

”Tiedän kehittyväni.”

”Helsingin keskustaan ajaessani pyydän aina parkkienkeliltä apua.”

Marjo-Kaisu Niinikosken mielestä enkelit voivat johdattaa ihmisiä löytämään juuri sen kirjan, joka avaa uusia asioita. Tai auttaa aivan arkipäiväisissä ongelmissa.

”Helsingin keskustaan ajaessani pyydän aina parkkienkeliltä apua. Ja aina olen löytänyt paikan koko päiväksi.”

Niinikoski kuvaa itseään sekä sielun että persoonan tasolla oman tien kulkijaksi.

”Toki olen myös kaiken menneen tuote. Lapsuustaustani on körttiläis-lestadiolainen, olen ollut naimisissa muslimin kanssa arabimaassa. Uskontoa ja jumalaa olen saanut silmät ja korvat täyteen. Minulle tuputettiin jumalaa, joka oli ahdistava, rankaiseva ja pelottava. Omat kokemukset puhuvat toista.”

Niinikoski kertoo, että hänellä on ollut lukuisia enkelikokemuksia. Juhlavampia ja arkipäiväisempiä.

”Palattuani avioeron jälkeen Suomeen aivan rikkinäisenä ja tyhjän päälle voimakas valokokemus pysähdytti minut. Siitä saakka minua on vakuutettu sisäisesti, että totuus löytyy minusta itsestäni.”

 

Wim Wendersin elokuvassa Berliinin taivaan alla (1987) enkelit vaeltavat ihmisten joukossa kaduilla, kirjastossa, sirkuksessa ja ovat lempeästi läsnä. Kaunis kuvaus ihmisen toiveesta, että joku olisi paikalla silloinkin, kun on aivan yksin.

Mutta Wendersin enkeleillä on omatkin toiveensa. Tulla ihmiseksi.

”En haluaisi vain loputtomasti leijua. Haluaisin tuntea painoni, niin että rajattomuuteni katoaisi ja kiinnittyisin maahan. Että voisin sanoa joka askeleella ja joka tuulenpuuskassa ’nyt’ ja ’nyt’ ja ’nyt’ eikä aina vain ’aina ja iankaikkisesti’.”