Ei rahaa rokotteisiin, ei henkilökuntaa, hallitus laiminlöi varautumisen – Vuoden 2009 pandemiassa käsissä oli katastrofin ainekset

SK:n arkistoista: Vuoden 2009 sikainfluenssaepidemia vei lopulta vain 44 suomalaisen hengen. Epidemian hoidossa oli mukana onnea, mutta myös ripeää toimintaa.

koronavirus
Teksti
Jari Lindholm
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Vuonna 2009 sikainfluenssa sairastutti noin puoli miljoonaa suomalaista. 1 600 tarvitsi sairaalahoitoa ja 44 kuoli. Vuoden 2020 koronavirusepidemiaan verrattuna sikainfluenssa eteni hitaasti. Virusta ehdittiin julkisuudessa pelätä, vähätellä ja välillä unohtaa se kokonaan. Epidemiaa hoitaneita viranomaisia syytettiin niin viivyttelystä kuin ylireagoinnista.

Epidemian laannuttua Suomen Kuvalehden toimittaja Jari Lindholm perehtyi viranomaisten toimintaan. Hänen aineistonaan olivat kymmenien virkamiesten, lääkärien ja tutkijoiden haastattelut sekä lukuisat aiemmin julkaisemattomat muistiot ja pöytäkirjat. Niistä kävi ilmi, että epidemiasta selvittiin lopulta täpärämmin kuin alun perin oli ajateltu.

Juttu julkaistiin alun perin SK:n numerossa 13/2010. Suomen Kuvalehti julkaisee sen nyt kokonaisuudessaan uudelleen.

 

I: “Kukaan ei ole immuuni”

Perjantai huhtikuun 24. päivä 2009 oli Helsingissä viileä. Puoli seitsemältä illalla taivas oli vielä valoisa, kun tutkimusprofessori Petri Ruutu sulki tietokoneensa ja lähti kotimatkalle työpaikaltaan Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta Mannerheimintie 166:sta.

Ripeäotteinen, 64-vuotias Ruutu on innokas hyötyliikkuja, jolla on tapana taittaa yhdeksän kilometrin matka entiseltä Kansanterveyslaitokselta Kaivokselaan talvisin hiihtämällä ja kesäisin pyöräillen tai sauvakävellen.

Ilmassa tuoksui kevät. Professori polki rivakasti Pikku Huopalahden läpi ja kääntyi kohti Haagan liikenneympyrää.

Ruudun tehtävänä oli THL:n tartuntatautiseurannan ja -torjunnan osaston johtajana tarkkailla biologisten uhkien kehittymistä.

Talvi oli ollut rauhallinen. Sarsin kaltaisilta kriiseiltä oli vältytty, eikä tappava lintuinfluenssavirus ollut synnyttänyt maailmanlaajuista epidemiaa, pandemiaa.

Liikenne Vihdintietä pohjoiseen oli verkkaista. Ruutu ajoi tuttua reittiä Kannelmäen ja Malminkartanon välistä.

Riisuessaan kotona vaatteitaan hän huomasi, että joku oli yrittänyt soittaa hänen kännykkäänsä. Pian puhelin soi uudelleen.

Yleisradion toimittaja pyysi haastattelua. Meksikosta oli löytynyt tuntematon virus, jonka aiheuttama epidemia levisi nopeasti. Ruutu lupasi palata asiaan.

Hän avasi tietokoneensa. Kolmevarttisen pyörämatkan aikana hänen sähköpostiinsa oli saapunut kaksi hälytystä, yksi Maailman terveysjärjestöltä WHO:lta ja toinen EU:n tautivirastolta ECDC:ltä.

Ruutu luki viestit nopeasti. Sitten hän alkoi soitella.

“Ilmoitin henkilökunnalle, että kaikki muu pannaan syrjään.”

 

Lääkintöneuvos Merja Saarinen oli ottanut perjantain vapaaksi ja lähtenyt viettämään pitkää viikonloppua. Ruutu tavoitti hänet lauantaiaamuna kävelyltä merenrannasta Laajasalossa.

Saarinen oli sosiaali- ja terveysministeriön keskeisenä tartuntatautiasiantuntijana hyvin perehtynyt influenssapandemian uhkaan. Kuten monet muut lääkärit, hän oli sinä aamuna lukenut huolestuneena Helsingin Sanomia, jonka ulkomaansivuilla uutisotsikko oli kertonut: Uusi influenssatyyppi kylvää pelkoa ja surmaa Meksikossa.

Ruutu tiivisti tilanteen.

Influenssavirus A/H1N1:n uuden muunnoksen geenisekvenssi oli aiemmin tuntematon. Virus oli aiheuttanut suuria tautirypäitä Meksikossa ja pienempiä Yhdysvalloissa. Meksikossa lähes viidennes sairastuneista oli kuollut.

Saarisen ajatukset laukkasivat. Hän oli ollut mukana laatimassa Suomen kansallista varautumissuunnitelmaa influenssapandemiaa varten ja tiesi, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Mereltä paistoi aurinko. Saarinen soitti taksin.

Mitä pidemmälle professori selasi geenipankin tietokantaa, sitä enemmän hän huolestui.

Uutinen levisi nopeasti.

Kotonaan Pakilassa Helsingin yliopistollisen keskussairaalan infektiolääkäri Veli-Jukka Anttila laski lehden käsistään ja soitti saman tien Auroran sairaalan infektiopäivystäjälle.

Päivystäjä kertoi saaneensa kummallisen puhelun toimittajalta, joka oli halunnut tietää, mikä on sikarutto.

“Tajusin, että nyt se alkoi”, Anttila muistelee.

Sosiaali- ja terveysministeriön Terveyden edistämisen ryhmän johtaja Tapani Melkas oli kuullut Meksikon epidemiasta jo edellisenä iltana mutta yrittänyt siitä huolimatta viettää normaalia viikonloppua.

Se päättyi lauantaiaamuna, kun Melkas joutui antamaan Ylen radiouutisille puhelinhaastattelun Viikin lintutornista.

Seinäjoella peruspalveluministeri Paula Risikko (kok) oli laittamassa perunakeittoa 5-vuotiaalle tyttärelleen, kun kännykkä pirisi. Risikko näki puhelimesta, että soittaja oli Merja Saarinen.

Tiedot olivat synkkiä.

WHO:n hätätilakomitea oli luokitellut uuden viruksen kansainväliseksi kansanterveydelliseksi uhkaksi. Euroopan tautivirasto oli juuri pitänyt puhelinkokouksen, johon Saarinen ja Ruutu olivat osallistuneet.

Risikko kuunteli. Keitto porisi heilalla.

“Osaan mielestäni lukea heikkoja signaaleja. Tässä oli katastrofin ainekset.”

 

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen kansallinen influenssalaboratorio sijaitsee huomaamattomassa, kolmikerroksisessa toimistotalossa Her-mannissa Helsingin vankilan vieressä.

Sisällä rakennuksessa on hiljaisia käytäviä, kahvintuoksuisia tutkimushuoneita sekä alipaineistettu turvalaboratorio, jossa kiireestä kantapäähän suojautuneet tutkijat voivat käsitellä vaarallisia viruksia, kuten lintu influenssaa aiheuttavaa H5N1:tä.

Lauantaina 25. huhtikuuta toisessa kerroksessa istui tietokoneruudun takana yksinäinen mies.

Virusinfektioyksikön johtaja, tutkimusprofessori Ilkka Julkunen oli aamulla saanut Petri Ruudulta ensimmäiset tiedot uudesta H1N1-muunnoksesta ja lähtenyt siltä istumalta työpaikalleen.

Julkunen oli klikannut auki kansainvälisen Gen-Bank-geenipankin tietokannan ja löytänyt sieltä uuden viruksen geenisekvenssejä, jotka Yhdysvaltojen tautivirasto CDC oli jo ehtinyt julkaista.

Julkunen selasi tietokantaa. Mitä pidemmälle hän pääsi, sitä enemmän hän huolestui.

Viruksen pintaproteiinigeenien aminohapoista viidennes oli erilaisia kuin ihmiselle tutuissa kausi-influenssaviruksissa.

Se tarkoitti, että tulokas oli rakenteellisilta ominaisuuksiltaan aivan uudenlainen. Käytännössä kukaan ei ollut sille immuuni, eikä olemassaolevista rokotteista ollut apua.

Havainto oli hätkähdyttävä.

“Jos koko maailman väestö on taudille altis, pahimmillaan jopa muutama miljardi saattaa infektoitua”, Julkunen muistelee laskeskelleensa.

“Silloin pienelläkin kuolleisuudella kuolemia tulee paljon.”

 

Sinä viikonloppuna valot paloivat myöhään työhuoneissa eri puolilla Helsinkiä.

Ruskeasuolla Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella Petri Ruudun ikkunasta näkyi mappipinojen välistä hiljainen Mannerheimintie. Ruutu oli sauvakävellyt kotoa, jakanut työt ja yrittänyt kirjoit-taa suunnitelmaa seuraavan viikon toimista, minkä oli toimittajien soitoilta ehtinyt.

Säännöllinen sisäinen tiedotus avainasioista THL:n sisällä sekä STM:öön… Mekanismin pitää olla ‘aikate-hokas’ hyvin pienten asiantuntijaresurssien vuoksi…

Influenssavirukset olivat Ruudulle vanhastaan tuttuja.

Vuoden 1968 “hongkongilaisen” riehuessa hän oli lääketieteen opiskelijana kiertänyt Diakonissalaitoksella ja Helsingin sairaanhoitajaopistolla ottamassa sairastuneista opiskelijoista verinäytteitä, joista oli havainnoitu valkosolujen toimintoja.

Myöhemmin, arvostettuna infektiolääkärinä, hän oli tutkinut lasten keuhkokuumetta Filippiineillä.

Sovitaan viikoksi (tarvittaessa lyhyemmäksi jaksoksi) tilannevastaava… Määritellään päivä/viikkokohtaisesti muuhun kuin laboratoriotoimintaan tarvittavien henkilöresurssien tarve THL:ssä…

Pääkaupungin toisella puolella Meritullinkadulla sosiaali- ja terveysministeriössä Merja Saarinen hioi muistiota ministeri Risikolle.

Tartuntatautilaki antaa valmiudet tarvittaessa kieltää väenkokouksia ja sulkea laitoksia, mikäli tämä olisi epidemian leviämisen rajoittamiseksi välttämätöntä…

Saarinen oli kokenut lastenlääkäri, joka tiesi, mitä kiire tarkoittaa. Työskennellessään 1980-luvulla Kwanzasulin pakolaisleirillä Angolassa hän oli ollut järjestämässä pikarokotuksia, joilla oli pysäytetty tappava tuhkarokkoepidemia.

Kun pikkulapsia oli alkanut muutamassa tunnissa kuolla malarian aiheuttamaan anemiaan, Saarinen oli ollut mukana hankkimassa alkeellisiin oloihin modernia verensiirtojärjestelmää.

Sikainfluenssatilanne tulee aiheuttamaan, vaikka pysyisi nykyisellä tasollaankin, massiivisen tiedotuksen ja lähes ympärivuorokautisen asiantuntijaresurssin lisäystarpeen erityisesti THL:ssä ja STM:ssä…

Saatuaan muistion valmiiksi Saarinen sulki tietokoneensa ja ajoi kotiin Käpylän Olympiakylään. Kello oli 03.20.

“Meillä on nyt tilanne päällä. Jos huonosti käy, jopa 3o prosenttia kansasta sairastuu kerralla. Ratkaisut pitää tehdä nopeasti.”

Myöhemmin syksyllä, kun epidemia saapui ja kansalaiset hermostuivat rokotusjonoihin, viranomaisia syytettiin viivyttelystä ja vääristä päätöksistä.

Haastatteluista ja aiemmin julkaisemattomista asiakirjoista käy kuitenkin ilmi, että toiminta oli pikemminkin harvinaisen ripeää.

Suomen sodanjälkeisen historian mittavimmasta kansanterveydellisestä ponnistuksesta päätettiin alle 48 tunnissa – kahden keväisen työpäivän aikana.

Petri Ruutu, Merja Saarinen ja muut asiantuntijat tiesivät, että vappuviikon käynnistyessä maanantaina 27. huhtikuuta toimenpidelistalla olisi yksi asia ylitse muiden: rokotteiden hankkiminen.

Tilanne oli vakava. Viikonlopun aikana tiedot Meksikosta olivat kertoneet uuden, sikainfluenssaksi kutsutun taudin tappavan erityisesti nuoria ja työikäisiä. Pandemia näytti yhä todennäköisemmältä.

Heti maanantaiaamuna täyttyivät neuvottelutilat eri puolilla valtionhallintoa. Rokottaminen oli kaikkien asialistalla.

 

Rokotetta uutta virusta vastaan ei ollut. Mutta kun valmistus aloitettaisiin, Suomen olisi oltava jonossa mukana.

Suomi oli vuonna 2006 lintuinfluenssaan varautuessaan päättänyt, että jokaiselle kansalaiselle hankittaisiin kaksi rokoteannosta.

Brittiläiseltä GlaxoSmithKline-lääkefirmalta oli tarjouskilpailun jälkeen ostettu 5,28 miljoonaa annosta lintuinfluenssavirus H5N1:n indonesialaiseen kantaan pohjautuvaa mallirokotetta, jonka toivottiin antavan suomalaisille suojan, vaikka mahdollisen pandemian aikanaan aiheuttaisikin viruksen toinen kanta.

Toista rokoteannosta varten oli tehty belgialaisen Solvay-yhtiön kanssa jonosopimus. Jos Solvay pystyisi pandemian alettua valmistamaan varsinaista täsmärokotetta, Suomi saisi omansa ensimmäisten joukossa.

Suomen kokemukset GlaxoSmithKlinesta olivat olleet hyviä. H5N1-rokote oli ollut melko edullinen; se oli adjuvantteineen eli tehosteaineineen maksanut seitsemän euroa annokselta.

Lisäksi GlaxoSmithKline oli vuonna 2008 saanut lintuinfluenssamallirokotteelleen EU:n lääkeviraston EMEA:n myyntiluvan. Jos yhtiö nyt ryhtyisi valmistamaan sikainfluenssarokotetta, sille myönnettäisiin EU:n erikoisjärjestelyillä myyntilupa nopeammin kuin yhtiöille, joilla mallirokotetta ei ollut.

Peruspalveluministeri Risikon pyynnöstä virkamiehet laativat myöhemmin muistion, jossa huhtikuun viimeisten päivien toimet kuvataan yksityis-kohtaisesti.

Asiakirjan mukaan ensimmäinen yhteydenotto GlaxoSmithKlineen tapahtui maanantaina 27. huhtikuuta, kun Merja Saarinen soitti esimiestensä luvalla yhtiön Suomen toimitusjohtajalle Harry Ristedtille.

Puhelun aikana kävi ilmi, että Suomi voisi yllättäen päästä sikainfluenssa-täsmärokotteen jonoon muiden, jo aiemmin varauksen tehneiden maiden rinnalle.

Tarjous oli kuitenkin voimassa vain 29. huhtikuuta saakka. Päätös 37 miljoonan euron menoerästä olisi tehtävä seuraavaan iltaan mennessä.

Katainen lupasi rokotteisiin tarvittavat 37 miljoonaa. Todellisuudessa rahaa ei ollut.

Saarinen pyysi asiasta selvityksen Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen asiantuntijoilta. Nämä suosittelivat rokotteiden hankkimista GlaxoSmithKlinelta.

Muistio ei liikesalaisuuksien takia ole julkinen. Sen nähneiden mukaan perusteluina suositukselle olivat hinta, laatu ja toimitusvarmuus.

GlaxoSmithKlinen kilpailijoista sveitsiläistä Novartista pidettiin kalliina, ja amerikkalaisen Baxterin tiedettiin olleen jäljessä kliinisissä kokeissa. Tarjouskilpailua ei ajanpuutteen vuoksi pidetty mandollisena.

Tiistaiaamuna 28. huhtikuuta hankintasuunnitelma kävi sosiaali- ja terveysministeriön vasta perustetussa pandemiakoordinaatioryhmässä, missä se hyväksyttiin.

Viisi minuuttia myöhemmin suunnitelman siunasi ministeriön johtoryhmä. Sen jälkeen ehdotus esiteltiin Risikolle.

Kello 14 Risikko käveli eduskunnan suuressa salissa täysistunnon alussa valtiovarainministeri Jyrki Kataisen (kok) luo.

“Meillä on nyt tilanne päällä”, Risikko muistelee sanoneensa. “Jos huonosti käy, jopa 3o prosenttia kansasta sairastuu kerralla. Ratkaisut pitää tehdä nopeasti.”

Katainen nyökkäsi: valtio järjestäisi tarvittavat 37 miljoonaa.

Seuraavaksi Risikko pyysi pääministeri Matti Vanhasen (kesk) salin ulkopuolelle.

“Kerroin Kataisen sanoneen, että rahat löytyvät jostakin, jos tilanne kerran on tämä.”

 

Päätös oli tehty: Suomi hankkisi kansalaisille yh-den rokoteannoksen GlaxoSmithKlinelta ja pysyisi varmuuden vuoksi myös Solvayn jonossa.

Ongelmana oli, että todellisuudessa rahaa ei ollut – ei sen paremmin Kataisella kuin Risikon ministeriölläkään.

Tartuntatautilain mukaan rokotteiden hankkiminen on valtion tehtävä. Lisäbudjetin laatimiseen ja hyväksyttämiseen olisi kuitenkin kulunut viikkoja. Rokotepäätöksen tekemiseen oli aikaa enää muutama tunti.

Apuun keksittiin Huoltovarmuuskeskus.

Keskus on budjetin ulkopuolinen, liiketaloudellisin periaattein toimiva laitos, jonka tehtävänä on turvatayhteiskunnan elintärkeät toiminnot erilaisin varmuusvarastoin. Hankinnat rahoitetaan huoltovarmuusrahastosta, jota kartutetaan energiaverojen yhteydessä kannettavalla maksulla.

Tiistai oli jo pitkällä, kun Merja Saarinen esitteli rokoteasian toimitusjohtaja Ilkka Kanaselle.

Kananen sanoi kyllä. Huoltovarmuuskeskus oli jo hankkimassa viruslääkkeitä ja hengityssuojaimia, joten rokotelaskun kuittaaminen tuntui luontevalta.

“Lupasimme tilapäisesti rahoittaa homman niin, että saamme rahat takaisin valtion budjetista”, Kananen kertoo.

“Asiaa hoidettiin iltamyöhään. Minäkin soittelin valtiovarainministeriöön ja varmistelin, että lupaus pitää.”

Ministeriöstä vakuutettiin, että kysymyksessä olisi tilapäinen laina Huoltovarmuuskeskukselta valtiolle.

Kun Kananen oli sitoutunut hankintaan, Saarinen toimitti tiedon Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselle.

THL ilmoitti GlaxoSmithKlinelle, että Suomi os-taa rokotteet.

 

Merja Saarisen kellokortit kertovat pitkistä päi-vistä:

28.4.: Sisään 8.55, ulos 22.57.

29.4.: Sisään 7.59, ulos 23.29.

30.4.: Sisään 7.20, ulos 21.08.

Kotiin päästyään Saarinen avasi tietokoneen ja päivysti uutisia Yhdysvalloista, missä tautivirasto CDC vasta aloitteli päivän tiedotustilaisuuksia.

Aamulla sama alkoi uudestaan.

Ministeriön pandemiakoordinaatioryhmän pöytäkirjoihin listattiin tekemistä odottavat työt:

Lääke- ja suojainlogistiikan käytännön toteutus… Yksityisen terveydenhuollon ja työterveyshuollon rooli… Lääninhallitusten kanssa tehtävä yhteistyö…

Saarinen ja hänen ydinryhmänsä istuivat Meritullinkadun valmiushuoneessa karttojen ja tietokoneiden keskellä.

Saarisen lisäksi paikalla olivat valmiuspäällikkö Jouko Söder tai tämän sijainen Olli Haikala sekä vähälukuiset apujoukot, joiden palkkaamiseen oli saatu lupa: Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta kahdeksi kuukaudeksi lainattu ylilääkäri Anni Virolainen-Julkunen ja kuukauden pestille eläkkeeltä houkuteltu entinen Lapin lääninlääkäri Leena Soininen.

THL:ssä pandemiaorganisaatio oli vieläkin heiveröisempi: Petri Ruudun osastolla oli Ruutu mukaan lukien vain kolme vanhempaa asiantuntijaa.

Niin ei pitänyt olla.

Kun EU:n tautivirasto oli kesällä 2007 tutkinut Suomen pandemiavarautumisen tilaa, huomiota oli kiinnitetty juuri heikkoihin voimavaroihin.

Tautiviraston asiantuntijat olivat raportissaan suositelleet Suomelle pysyvän pandemiaryhmän perustamista, sillä osa-aikaista järjestelmää pidettiin haavoittuvaisena. Raportti oli myös kehottanut hallitusta varaamaan talousarvioon erillisen, pysyvän menoerän pandemiavarautumista varten.

Mitään ei ollut tehty.

Sairaanhoitopiireille oli vuosille 2007-2009 osoitettu vähäiset kaksi miljoonaa euroa “tartuntatautien torjuntatyöhön ja pandemiavarautumiseen”; pysyvästä rahoituksesta ei ollut puhettakaan.Eikä ylimääräisiä asiantuntijoita ollut palkattu sen paremmin THL:ään kuin sosiaali- ja terveysministeriöönkään.

Samaan aikaan esimerkiksi Britanniassa oli pääministerin kanslian alaisuuteen perustettu erillinen valmiusyksikkö, ja terveysministeriöön oli palkattu sata ihmistä tekemään pelkästään pandemiatyötä.

Ruotsin varautumisesta oli EU:n tautivirastolla ollut vain ylistävää sanottavaa. Sosiaali- ja terveydenhuollosta vastaavaa Socialstyrelseniä oli kiitetty paitsi energisyydestä ja luovuudesta myös riittävien henkilöresurssien takaamisesta.

Suomessa lisäresursseja ei löytynyt edes nyt, uhan kasvaessa. Asiantuntijaryhmät improvisoitiin tyhjästä hätäisillä puhelinsoitoilla.

“Meillä olisi pitanyt olla paivystysreservi, joka olisi tarpeen vaatiessa irrotettu päivittäisistä töistä”, Saarinen sanoo.

“Kaikki se oli tekemättä.”

Rönkkö katsoi tietokoneen ruutua. Käyrä nousi lähes pystysuoraan. Näyte oli positiivinen.

Maailmalla virus jatkoi etenemistaan. Joka aamu töihin tullessaan Petri Ruutu kirjasi kuluneen vuorokauden epidemiatilanteen Word-dokumenttiin, jonka hän oli säntillisenä miehenä aloittanut 27. huhtikuuta.

28.4.: Meksikon lisäksi pieniä ryppäitä tai yksittäisiä tapauksia on laajalti eri puolilla Pohjois-Amerikkaa sekä uutena havaintona Euroopassa.

8.5.: Laboratoriovarmistettuja uuden influenssa A(H1N1)-viruksen aiheuttamia tapauksia on yhteensä maailmassa 2 489 (lisäys eilisestä 272) kaikkiaan 24 eri maassa.

Samaan aikaan tauti lähestyi Suomea.

7.5.: Suomessa on selvityksen alla 6.5. lähtien epäillyn tapauksen kriteerit täyttävä henkilö Lapin keskussairaalassa, ja 7.5. lähtien henkilö Kanta-Hämeen keskussairaalassa. Kummankaan taudinkulku ei ole tyypillinen influenssalle.

 

Toukokuun 11. päivänä Helsingissä jyrisi ukkonen ja raekuuro hakkasi kaupunkia.

THL:n influenssalaboratoriossa Hermannissa oli tavallinen maanantai.

Laboratoriossa oli tutkittu useita sikainfluenssaepäilyjä sen jalkeen, kun Ilkka Julkusen ryhmä oli vappuviikolla pystyttanyt ennätysajassa PCR-diagnostiikan, jonka avulla uusi virus havaittiin limanaytteista muutamassa tunnissa. Toistaiseksi kaikki näytteet olivat olleet negatiivisia.

Puolen paivan aikaan saapui Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin laboratoriosta kylmälähetys.

Styroksin sisällä oli kahteen muovipussiin pakattu pahvilaatikko ja siinä 1,5 millilitran eppendorf-koeputki. Putkessa oli alle millilitra näytetty, joka oli otettu Auroran sairaalassa Meksikosta viisi päivää aiemmin palanneelta pääkaupunkilaiselta.

Kun nayte oli purettu paketista, se kannettiin virusrokotelaboratorion huoneeseen 205. Suojakaapuun pukeutunut laboratoriomestari erotti osan näytteestä laminaari-ilmavirtauskaapissa viljelyä varten, ja sata mikrolitraa otettiin PCR-tutkimukseen.

Limasta eristettiin virusaines, ja koeputki vietiin huoneeseen 208. Apulaistutkija Esa Rönkkö tylinsi naytteen PCR-laitteeseen.

PCR-ohjelma kestaa kolme tuntia, ja tulokset nakyvat tietokoneen ruudulla amplifikaatiokayrana. Mitä jyrkemmin käyrä nousee, sitä vahvemmin näyte on positiivinen ja potilas viruksen infektoima.

Mustat, suuren pöytätulostimen näköiset PCR-koneet olivat lähes aina käynnissä, eikä testien etenemiseen juuri kiinnitetty laboratoriossa huomiota. Rönkkö oli kuitenkin utelias. Hän jäi odottamaan tulosta.

Ulkona ilta pimeni. Sade oli hellittanyt, ja ilma oli kirpeä.

Rönkkö vilkaisi tietokoneen ruutua. Amplifikaatiokäydä nousi lähes pystysuoraan.

Kello oli 21.3o. Rönkkö soitti Julkuselle, joka oli kotona Kulosaaressa. Julkunen oli paikalla varttitunnissa.

Miehet katsoivat käyrää.

Julkunen tarttui puhelimeen. Ensin hän soitti HUS:n laboratorioon, joka oli tutkinut samaa näytettä. Myös siellä tulos oli positiivinen.

Tämän jälkeen Julkunen ilmoitti löydöstä THL:n infektiopäivystäjälle Laura Pakariselle. Pakarinen soitti ministeriön valmiuspaallikölle Jouko Söderille, joka informoi Risikkoa.

Pian hallitus tiesi asiasta. Sikainfluenssa oli saapunut Suomeen.

 

II: “Kenet suojataan ensiksi?”

Virusta ei voinut enää pysäyttää. Torstai-iltana 11. kesäkuuta Maailman terveysjärjestö WHO antoi odotetun ilmoituksen.

“Olen päättänyt nostaa influenssapandemiavaroituksen tasolta 5 tasolle 6”, pääjohtaja Margaret Chan sanoi tiedotustilaisuudessa Genevessa.

“Vuoden 2009 influenssapandemia on nyt alkanut.”

Suomessa oli samana päivänä varmistettu viides H1N1-infektio.

Sikainfluenssakohu oli kuitenkin laantunut. Kiinnostus tautia kohtaan oli niin vähäistä, että sosiaali- ja terveysministeriö oli 10. kesäkuuta sulkenut neuvontapuhelimensa.

Suomalaisilla oli muuta ajateltavaa.

Taantuma oli puraissut ilkeästi; työttömiä oli kesäkuussa lähes 68 000 enemmän kuin vuotta aiemmin. Uutisotsikoita hallitsi jälleen vaalirahaskandaali, jota tällä kertaa ryyditti Nova Groupin konkurssi.

Tutkijankammioissa työ kuitenkin jatkui.

Hermannissa THL:n turvalaboratorion teräsoven takana suojavarusteisiin pukeutuneet työntekijät kasvattivat H1N1-virusta tutkimuksia varten.

Turvajärjestelyt olivat tarpeen, sillä yhdessä litrassa kasvatusnestettä oli niin paljon virusta, että sillä olisi tartuttanut sikainfluenssan kaikkiin suomalai-siin.

Virus tunnettiin nyt paremmin. Se oli lintujen, sikojen ja ihmisen influenssaviruksista yhdistynyt sekasikiö, joka oli läheisempää sukua 5o miljoonaa ihmistä tappaneelle espanjantautivirukselle kuin tavalliselle kausi-influenssalle.

Silti sikainfluenssa oli enimmäkseen lievä. Kuolleita oli Yhdysvalloissa ollut vain 0,2 prosenttia sairastuneista.

Virus oli kuitenkin arvaamaton. Se iski kovaa pikkulapsiin ja raskaana oleviin. Terveet nuoret sairastuivat viruskeuhkokuumeeseen, ja heidän tilansa heikkeni muutamassa tunnissa. Jotkut kuolivat; joidenkin keuhkot eivät koskaan toipuneet.

Britanniassa epidemia eteni jo nopeasti. Myös Suomessa oli odotettavissa, että kol-mannes väestöstä sairastuisi ja tehohoidon tarve olisi suuri.

“Jos vainajia on paljon, säilytystilana esim. kylmiörekka paikalliselta kuljetusliikkeeltä.”

Alkukesän hiljaisina viikkoina eri puolilla maata varauduttiin pahimpaan.

Helsingissä HUS:n 15-henkinen pandemiajohtoryhmä kokoontui päivittä-mään sairaanhoitopiirin valmiussuunnitelmaa.

Dokumentti on käytännönläheinen. Sen mukaan tulevan epidemian aikana influenssapotilaita olisi “enemmän kuin voidaan hoitaa erikoissairaanhoidon eristyshuoneissa”.

Pääkaupunkiseudun 200 000 lapsesta noin 60 000 luultavasti sairastuisi, ja 300 tarvitsisi sairaalahoitoa.

Lasten ja nuorten sairaalassa ja Jorvissa voidaan hoitaa yhtäaikaisesti 100 lasta, suunnitelmassa todetaan viileästi.

Oulussa suunnitelmia laati terveydenhuollon ylilääkäri Päivi Hirsso, joka entisenä terveyskeskuslääkärinä tiesi, kuinka hallitsemattomia äkkiä kasvaneet potilasvirrat voivat olla. Yksi asia kuitenkin unohtui.

“Kuukausitolkulla valmistelimme sairastuneiden hoitoa, vaikka tiesimme, että vain murto-osa vaatii terveydenhuollon toimenpiteitä. Se tärkein, eli rokotukset, jätettiin suunnittelematta.”

Kauhajoella 400 kilometriä Oulusta lounaaseen varautumisesta vastasi Suupohjan peruspalveluliikelaitoskuntayhtymän pandemiaryhmä. Sen tehtävänä oli varmistaa, että sikainfluenssan iskiessä pystyttäisiin hoitamaan paitsi Kauhajoen myös Teuvan, Isojoen ja Karijoen asukkaat.

Suunnitelmassa kaavailtiin muun muassa Teuvan seurakunnan nuorisotalon asuntolaan varasairaalaa, jonne voitaisiin ottaa vuodeosastohoitoa tarvitsevia potilaita.

Instrumentteina käytetään kertakäyttöisiä tuotteita, joiden polttaminen järjestetään. Huoneisiin järjestetään apukoukuilla riittävä määrä nesteensiirtotelineitä.

Asiakirjan viimeisellä sivulla todettiin ykskantaan: Jos vainajia on paljon, säilytystilana esim. kylmiörekka paikalliselta kuljetusliikkeeltä.

 

Maanantaina 13. heinäkuuta Espoon tartuntatautilääkäri Stiina Zitting oli hoitamassa potilasta Puolarmetsän terveysasemalla, kun toimittaja soitti.

“Minulla oli hemmetinmoinen kiire, ja hän kyseli ja kyseli”, Zitting muistelee.

“Lopulta taisin sanoa että kuule, jos tulee kunnon pandemia, niin sitten se on ihan sotatila, sitten tulee ylempää ohjeet.”

Seuraavana aamuna Helsingin Sanomien etusivun halki kulki otsikko: Epidemialääkäri: Suomi voi pian olla sikainfluenssan takia “sotatilassa”.

Repäisevää sanamuotoa kavahdettiin sosiaali- ja terveysministeriössä ja THL:ssä, joiden asiantuntijat olivat viikkoja yrittäneet tasapainotella kahden viestin välillä: sikainfluenssa oli useimmille lievä tauti, mutta joillekin tappava.

Täysin irrallaan todellisuudesta otsikko ei kuitenkaan ollut.

Viruksesta oli jo saatu esimakua Helsingissä. Epäiltyjen tapausten määrä oli kasvanut tasaisesti koko kesän. Auroran sairaalan päivystyspisteessä alkoivat voimat loppua.

Kun epidemia käynnistyi toden teolla Britanniassa ja Espanjassa, matkalla sai rastuneiden suomalaisten määrä kasvoi.

HUS:n laboratoriossa tutkittiin 5o näytettä päivässä, myös viikonloppuisin. Auroran päivystäjälle tuli pahimpana päivänä 144 puhelua ja 15 potilasta.

Helsingin influenssaterveysasemalla Laaksossa ylilääkäri Pekka Ruusulehto huomasi, että päivät vilkastuivat. Elokuun kahdella viimeisellä viikolla sairaita oli jo useita satoja.

Koska kaikki tapaukset piti ministeriön ohjeen mukaan tutkia, asemalle avattiin oma laboratorio.

Tutkimushuoneessa potilaat asettuivat selälleen, ja suojavarusteisiin pukeutunut hoitaja työnsi pitkän muoviputken nenän kautta syvälle nieluun. Kokemus oli kivulias. Ihmiset pärskivät, ja ilma oli sakeana virusta.

Jokaisen näytteenoton jälkeen ikkunat avattiin selälleen ja huonetta tuuletettiin puoli tuntia.

 

Syyskuun toisella viikolla pieni joukko terveydenhuollon ammattilaisia kokoontui Helsingissä tekemään päätöksen, jolla olisi kauaskantoisia seurauksia kaikille suomalaisille.

Ensimmäisen rokote-erän odotettiin saapuvan maahan kuukauden kuluessa. Samaan aikaan saapuisi luultavasti epidemia, joka kaikkien yllätykseksi ei ollutkaan alkanut päiväkotien ja koulujen avauduttua elokuussa.

Rokottami sesta tulisi kilpajuoksu virusta vastaan. Niinpä oli päätettävä, kenet suojattaisiin taudilta ensimmäisinä.

Rokotusjärjestys laadittiin ennennäkemättömän nopeasti. Sitä edelsi kiivas keskustelu, joka käytiin julkisuudelta syrjässä.

Ensimmäisenä asiaa käsitteli 7. syyskuuta 11-henkinen kansallinen rokotusasiantuntijaryhmä, johon kuului tutkijoita ja lääkäreitä eri yliopistoista, laitoksista ja ministeriöistä.

Ryhmän puheenjohtajana oli Oulun yliopistollisen sairaalan lastentautien erikoislääkäri Marjo Renko. Jäseninä olivat muun muassa THL:n virustut-kija Julkunen, sosiaali- ja terveysministeriön Saarinen, terveydenhoitajaliiton kehittämispäällikkö Eija Kemppainen ja ihmisen immuunipuolustukseen perehtynyt Haartman-instituutin tutkija Anu Kantele.

Kokous kesti kolme ja puoli tuntia. Se ei ollut helppo.

THL:n asiantuntijoiden tekemässä luonnoksessa esitettiin, että ensimmäiseksi rokotettaisiin terveydenhuollon henkilöstö, sitten raskaana olevat, ja sen jälkeen jonkin sairauden vuoksi erityisessä vaarassa olevat puolivuotiaista 64-vuotiaisiin.

Tämän jälkeen vuorossa olisivat terveet 6-35 kuukauden ikäiset lapset, terveet 3-24-vuotiaat sekä varusmiehet ja lopuksi sairautensa vuoksi riskiryhmään kuuluvat 65 vuotta täyttäneet.

Puheenvuorot kimpoilivat puolesta ja vastaan.

Ketkä terveydenhuollossa rokotettaisiin? Olisivatko esimerkiksi kirurgit ja hammaslääkärit etuoikeutettuja mutta markettien kassat ja lastentarhanopettajat eivät?

“Ryhmän infektiolääkärit olisivat ehkä halunneet laajemmin rokottaa ammattilaisia”, muistelee kokouksen sihteeri, THL:n rokotusohjelmayksikön päällikkö Tuija Leino.

“Me muut yritimme sanoa, että on vähän nihilististä, jos terveydenhuolto rokottaa itsensä ja jättää muita rokottamatta.”

Seuraavaksi kokous juuttui ikärajaan. Miksi ikäihmiset jätettäisiin viimeisiksi? Espanjantaudin tai sen jälkeläisen sairastaneilla vanhuksilla oli veressä H1N1:n vasta-aineita, mutta entä 1940-luvulla syntyneillä?

“Osa ryhmästä oli sitä mieltä, että joutuisimme vielä vaikeuksiin”, Leino muistelee.

“Vanhusjärjestöt sanoisivat, että tässä yhteiskunnassa hoidetaan vanhukset huonosti ja vielä jätetään rokottamattakin.”

Renko päätti kokouksen kello 13.30. Keskustelu kuitenkin jatkui. Muotoiluja hiottiin iltamyöhään sähköpostitse ja puhelimessa.

Kaksi päivää myöhemmin ehdotus esiteltiin sosiaali- ja terveysministeriössä tartuntatautien neuvottelukunnalle, jonka puheenjohtajana oli asiantuntijaryhmässäkin istunut Merja Saarinen.

Neuvottelukunta siunasi esityksen pienin muutoksin. Kun ministeriön pandemiakoordinaatioryhmältä oli saatu hyväksyntä, Risikko esitteli asian hallitukselle. Se vahvisti rokotusjärjestyksen asetuksella 24. syyskuuta.

Enää puuttuivat rokotteet.

 

III: “Ihmisiä ei saa kohdella näin”

Kylmärekka peruutti varaston pihaan maanantaina 12. lokakuuta kello 10.25.

Yksi paletti, luki rahtikirjassa englanniksi. Joka laatikossa jäätymisindikaattori.

Suomen ensimmäisessä sikainfluenssarokote-erässä oli Pandemrix-rokotetta ja tehosteainetta 32 000 annosta, kahdeksan pientä pahvilaatik-koa suurella puulavalla.

Rokotteen tie laboratoriosta lääketukkuri Oriolan varastolle oli ollut tuskallinen.

Alun perin ensimmäisen erän oli pitänyt saapua Suomeen neljä viikkoa aiemmin, syyskuun puolivälissä. Rokoteviruksen kasvatus kananmunissa oli kuitenkin edennyt odotettua hitaammin, ja tuotanto oli viivästynyt.

Yhdessä annoksessa oli virusta vain 3,8 mikrogrammaa, lähes neljä kertaa vähemmän kuin tavallisessa kausi-influenssarokotteessa. Niinpä pakkauksissa oli mukana erillisissä pulloissa öljypohjaista tehosteainetta eli adjuvanttia, joka oli ennen piikin antamista tarkoitus sekoittaa rokoteaineeseen.

Adjuvantin ansiosta rokote oli osoittautunut vähäiselläkin virusmäärällä tehokkaaksi, ja yhden annoksen uskottiin riittävän immuniteetin syntymiseen.

Tehosteaine oli kuitenkin kallista: sen osuus 37 miljoonan euron rokotelaskusta oli lähes 32 miljoonaa.

Ensimmäinen rokote-erä oli rahtikirjan mukaan lähtenyt GlaxoSmithKlinen tehtaalta Rixensartista, Belgiasta. Mihin satamaan ja millä laivalla sinetöity rekka oli Suomessa saapunut, sitä yhtiö ei “lääketurvasyistä” kerro.

Oriolan varastolla Espoon Mankkaalla kuljettaja ojensi päivystäjälle rekan lämpötilaseurantatiedot. Niistä näkyi, että lämpötila oli kuljetuksen aikana pysynyt sallituissa rajoissa kahden ja kahdeksan asteen välissä.

Varastolaiturilta farmaseutti veti lavan pumppukärryllä tavarahissiin. Toisessa kerroksessa raskaan oven takana oli kylmävarasto. Siellä tavarantarkastajat purkivat lähetyksen.

Erillisten seurantalaitteiden lämpötiladata kirjattiin lomakkeelle, joka lähetettiin faksilla THL:n hyväksyttäväksi.

Siirretty kylmävarastoon kello 10.35, lomakkeessa luki.

Ei poikkeamia.

Helsingistä katsoen rokotuksilla oli kiire. Kauhajoella kukaan ei edes huomannut paketin saapuneen.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella ensimmäinen erä aiheutti ongel-man. Rokotusosasto ei olisi halunnut panna muutamaa laatikollista erikseen jakeluun, vaan olisi halunnut yhdistää lähetyksen isompaan, 136 000 kappaleen erään, jonka piti saapua saman viikon lopulla.

Sosiaali- ja terveysministeriö oli eri mieltä. Vaikka epidemia ei vielä varsinaisesti ollut alkanut Suomessa, tilannetta pidettiin huolestuttavana. Kaikki rokotteet haluttiin jakaa kunnille saman tien, vaikka muutama sata kerrallaan.

“Jokainen päivä oli hyödyllinen”, sanoo Terveyden edistämisen ryhmän johtaja Tapani Melkas.

“Minun kantani oli, että mitään ei saa jättää makaamaan hetkeksikään.”

THL teki työtä käskettyä. Kaksi farmaseuttia laati väestömäärien pohjalta jakelulistan, jossa oli 3o paikkakuntaa, useimmat Itä- ja Keski-Suomesta.

Määrät olivat symbolisia.

Suurimmat, 3 000 kappaleen lähetykset ohjattiin Etelä-Savon ja Keski-Pohjanmaan sairaanhoitopiireihin ja Vaasan keskussairaalaan. Pietarsaari sai 2 500 rokoteannosta, Joensuu tuhat. Kaikkiaan 18 paikkakunnalle liikeni vain yksi kenkälaatikon kokoinen paketti, 5oo annosta.

Yksi onnekkaista oli Kauhajoki.

Oriolan jakeluauto saapui terveyskeskuksen varastolle keskiviikkona 14 lokakuuta. Styroksiin pakattu 500 annoksen laatikko kannettiin lääkekeskukseen, jossa farmaseutti kirjasi sen sisään.

Tämän jälkeen paketti unohtui. Oli syysloma, eikä tieto kulkenut. Helsingistä katsoen väestön suojaamisella saattoi olla tulipalokiire, mutta Kauhajoella kukaan ei edes huomannut kallisarvoisen lastin saapuneen.

Kun rokotukset viimein aloitettiin 22. lokakuuta, paketti oli nököttänyt apteekin kylmäkaapissa kahdeksan päivää.

 

Lokakuun viimeiselläviikolla sikainfluenssa ei ollut suuri puheenaihe Suomessa.

Tautirypäitä oli jo eri puolilla maata, varuskunnissa ja päiväkodeissa oli sairasteltu, ja Rovaniemi oli julistanut epidemian alkaneen. Silti rokotukset eivät kiinnostaneet suomalaisia – päinvastoin.

“Suomessa on nyt hyvin rokotekielteinen ilmapiiri”, Petri Ruutu tiivisti Helsingin Sanomissa 23. lokakuuta.

Vielä syyskesällä otsikot olivat ennustaneet epidemiaa, joka lamaannuttaisi koko yhteiskunnan.

Kun tauti oli antanut odottaa itseään, uutisaiheeksi oli noussut rokote, jota oli epäilty vuoroin vaaralliseksi, vuoroin tehottomaksi. Suomen sanottiin pihtailleen hankinnoissa tai toisaalta maksaneen liikaa.

Samassa Ajankohtaisessa Kakkosessa korostettiin ensin rokotteen mandollisia haittavaikutuksia ja tivattiin seuraavaksi Risikolta, miksi toimitukset olivat viivästyneet.

Sitten tuli maanantai 2. marraskuuta.

Kahdeksanvuotias torniolaistyttö oli kuumeillut, yskinyt ja oksennellut neljä päivää. Hätääntynyt äiti oli soittanut Kemiin Länsi-Pohjan keskussairaalaan viimeisen kerran maanantai-iltana.

Keskustelu kesti 20 minuuttia, äiti kirjoitti myöhemmin Kaleva-lehdelle lähettämässään kirjeessä.

Tyttöni kuoli n. tunnin kuluessa.

Viranomaiset tiedottivat tapahtuneesta keskiviikkona. Kolme seuraavaa päivää tytön kuolema pysyi iltapäivälehtien lööpeissä:

Ensimmäinen lapsiuhri.

Sairaala torjui – tyttö kuoli.

 

Oulussa terveydenhuollon ylilääkäri Päivi Hirsso luki uutisen synkkänä. Kaupungissa oli tarkoitus aloittaa riskiryhmien rokotukset kolme päivää myöhemmin, lauantaina 7. marraskuuta.

“Ajattelin, että taitaa tulla yleisömenestys.”

Kun kolmen rokotuspaikan ovet avautuivat aamuyhdeksältä, jotkut olivat ehtineet seistä jonossa neljä tuntia.

Keskustan terveysasemalla iso aula ja leveät käytävät vetivät paljon jonottajia, eikä ihmisten tarvinnut loputtomiin odottaa pakkasessa.

Tuiran ja Höyhtyän terveysasemilla tilanne oli toinen. Punatiiliset rakennukset olivat moderneja, mutta niiden aulatilat olivat niukat ja pihat niin ahtaat, että jonot kiemurtelivat pian läheisillä kaduilla.

Yli puolet jonottajista oli yli 65-vuotiaita kausi-influenssarokotteen hakijoita, jotka olivat sitä mieltä, että heille kuului myös sikainfluenssarokote.

“Ihmiset soittelivat toisilleen jonoista ja siirtyivät paikasta toiseen”, Hirsso sanoo.

“Kun Tuirasta ja Höyhtyältä alkoi vyöryä väkeä keskustaan, siellä oli puolen tunnin sisällä kaaos.”

Rokottaminen oli hidasta.

Ensin yli 65-vuotiaat oli ohjattava kausi-influenssapisteeseen. Sitten sikain-fluenssarokotetta hakemaan tulleilta oli tarkistettava rokotusoikeus lääkeresepteistä tai vanhoista potilaskertomuksista. Sen jälkeen alettiin riisua palttoota ja huomattiin, että paitakin pitäisi ottaa päältä. Tunnit kuluivat ja hermot kiristyivät.

Palaute oli armotonta.

Mielestäni ihmisiä ei saa koskaan kohdella tällä tavalla, eräs kuntalainen kirjoitti Hirssolle sähköpostissa.

Voisitteko itse tulla jonottamaan ensi lauantaina? Miksi ette tulisi kun kaikki muut jonottaa teidän päätöksenne perusteella?

Sinä lauantaina Oulussa rokotettiin lähes 10 000 ihmistä.

Siitä huolimatta päällimmäisiksi kansakunnan muistiin jäivät kuvat Tuiran Kangastieltä, jossa sadat suomalaiset odottivat lumisateessa päät painuksissa yhtäkkiä elintärkeäksi muuttunutta piikkiä.

Kaikki halusivat vetää välistä: “Saammeko hakea rokotteet taksilla suoraan varastolta?”

Nyt kaikki halusivat rokotteen – heti.

Lähetykset tehtaalta Belgiasta olivat kuitenkin pieniä: 106 000 annosta, 163 000, 157 000…

Kukaan ei tiennyt, paljonko rokotetta milläkin viikolla tulisi, ja minä päivänä. Eräänä perjantai-iltana GlaxoSmithKlinen kylmäauto vain ilmestyi Oriolan varastolle ja seisoi pihassa, kunnes päivystäjä sai soitettua tavarantarkastajat takaisin töihin.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella erikoistutkija Rose-Marie Ölander ja kaksi farmaseuttia yrittivät parhaansa mukaan jakaa vähästä tasapuolisesti.

Kaikki halusivat vetää välistä: “Saammeko hakea taksilla suoraan varastolta?” “Ilmoitimme jo rokotusten alkamisesta – saammeko omamme heti?”

Kun vastaus oli ei, sairaaloiden ylilääkärit soittivat Ölanderille ja haukkuivat hänet.

Oulussa Päivi Hirsson sähköposti täyttyi kysymyksistä: Ovatko päihdeongelmaisten asuntolan työntekijät rokotettavien ensimmäisessä ryhmässä? Miksi opettajia ei rokoteta heti, vaikka Amerikassakin rokotetaan?

Joku vaati virkamiehiä tilille: Pyysin rokotetta ja sain kieltävän vastauksen. Haluan tietää vastuullisen henkilön.

Rokotusjärjestyksestä huolimatta väestöltään iäkkäät kunnat saivat yhtä paljon rokotteita kuin lapsivaltaiset. THL:llä ei ollut mitään keinoa selvittää, missä riskiryhmiin kuuluvat suomalaiset tarkkaan ottaen asuivat.

 

Sairaat kuolevat jonoon.

Rokote tuli myöhässä – 2-vuotias kuoli.

Rokotustahti kiihtyi, mutta niin kiihtyi epidemiakin.

Kauhajoella potilaita tuli “ovista ja ikkunoista”, muistelevat terveyskeskuksen työntekijät. Henkilökuntaa täydennettiin eläkeläisillä. Uupuminen uhkasi, sillä edellisvuoden kouluammuskelusta oli tuskin toivuttu.

Espoossa tauti iski ensin Matinkylään, sitten Laurinlahteen ja Leppävaaraan. Tartuntatautilääkä-ri Stiina Zitting kirjasi ilmoituksia käsin paperille: Päiväkoti, 7/14 sairaana. Koulu, 100/500 poissa…

Terveysasemilla sikainfluenssapotilaat tunnistettiin nopeasti. Heitä huimasi. Kurkku oli helakanpunainen ja kitakieleke paisunut. Jos tauti oli aiheuttanut keuhkokuumeen, röntgenkuvissa näkyi molempien keuhkojen päällä valkoinen viruspeitto.

“Kuva pysyi samana kuusi päivää”, Zitting sanoo.

“Mikään hoito ei siinä vaiheessa vaikuttanut nopeasti.”

Risikko tunsi kutinaa kurkussaan. Hän ehti kotiin, sitten keho teki tenän.

Helsingin Meilahdessa heti ensimmäiset vaikeat tapaukset paljastivat voi-mavarojen puutteet. Kaikki neljä potilasta kärsivät hengitysvajauksesta; yksi jouduttiin panemaan kehonulkoiseen hapetushoitoon.

Hätäkokouksessa HYKS:n johtajan Reijo Haapiaisen johdolla päätettiin, että tehohoitoa vaativia, ei-kiireellisiä leikkauksia rajoitetaan saman tien.

Sikainfluenssaiset valtasivat HUS:n hoitopaikat. Marraskuun aikana Meilahden teho-osaston vuoteista 85 prosenttia oli influenssapotilaiden käytössä.

Kiireisimpänä päivänä 19. marraskuuta heitä oli sairaanhoitopiirin sairaaloissa 148 – kaikkiaan noin seitsemän osastollista.

Infektiolääkäri Veli-Jukka Anttila kulki osastoilla ja toivoi parasta. “Potilailla oli erittäin vaikeita keuhkomuutoksia. Happi ei kerta kaikkiaan kulkenut keuhkojen kautta.”

 

Laakson influenssaterveysasemalla Helsingissä yksitoista lääkäriä ja kuusitoista hoitajaa yritti ohjailla potilastulvaa.

Aseman eteisessä saapujat otti vastaan suojavarusteisiin pukeutunut vahtimestari, joka ohjasi vakavasti sairaat vasemmalle lääkäripäivystykseen ja muut oikealle terveydenhoitajien luo.

Vastaanottoon kannettiin penkkejä varastosta. Sairaimmat makasivat sängyissä käytävillä. Jono oli jatkuva, hoidosta tuli liukuhihnatyötä.

Ylilääkäri Pekka Ruusulehto katsoi ihmispaljoutta hämmentyneenä.

“Ne olivat nuoria ja ne olivat sairaita. Meidän koko asiakaskuntamme muuttui.”

 

Eräänä perjantaina marraskuun lopussa peruspalveluministeri Risikko istui kokouksessa työhuoneessaan, kun hän alkoi tuntea kutinaa kurku ssaan.

Risikko oli jäämässä viikonlopuksi Helsinkiin. Hän ehti juuri ja juuri asunnolleen, sitten keho teki tenän.

Risikko löysi kaapista viruslääke Tamifluta, jota oli jäänyt yli hänen miehensä sairastettua sikainfluenssan.

Hän nielaisi tabletin ja vajosi sängyn pohjalle.

 

Sitten epidemia laantui – yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin.

Terveyskeskukset tyhjenivät. Päivystyspuhelimet vaikenivat.

Lääkärit ja virkamiehet alkoivat raivata työpöytiään. Seitsemän kuukauden aikana kasaantuneita töitä oli röykkiöittäin.

Pikkupaikkakunnilla yksi ja sama ihminen oli ollut viikkokausia vuorossa infektiolääkärinä. Kaikki muu oli pantu sivuun. Nyt oli palattava arkeen.

Sairaanhoitopiireissä laskettiin kustannuksia. Satojen potilaiden pitäminen tehohoidossa päiväkausia oli tullut kalliiksi.

HUS:ssa arvioitiin, että pandemian aiheuttama ruuhka leikkausjonoissa saataisiin purettua puolessa vuodessa.

 

Joulukuun alussa Petri Ruutu sauvakäveli Keskuspuiston halki töistä kotiin Kaivokselaan vastaamatta kertaakaan toimittajien soittoihin.

Se oli varma merkki siitä, että tilanne oli ohi.

Ohi oli myös hysteria. Sikainfluenssa oli kadonnut lööpeistä.

Kuukautta aiemmin viranomaisia oli syytetty hidastelusta. Nyt alkoi keskustelu ylireagoinnista – tautiinhan oli kuollut vain 44 suomalaista, paljon vähemmän kuin tavalliseen influenssaan.

Ruutu luki otsikoita voipuneena. Kokeneena epidemiologina hän tiesi, ettei kuolonuhrilukuja voinut verrata.

Kaikki sikainfluenssakuolemat olivat laboratorioissa varmistettuja; kausi-influenssan uhrimäärät taas olivat tilastotieteellisesti mallinnettuja arvioita. Silti jopa yliopistoprofessorit esittivät vertailuja haastatteluissa.

Kun tauti hävisi uutisista, rokotukset eivät enää kiinnostaneet.

Vielä lokakuussa terveet aikuisetkin olivat epätoivoisina vaatineet itselleen piikkiä. Nyt ongelmana oli, että yleisen haluttomuuden vuoksi luultavasti vain puolet suomalaisista saataisiin rokotettua.

Ruutu tiesi, ettei sellaisella määrällä syntyisi väestölle laumaimmuniteettia, joka pitäisi taudin seuraavan aallon loitolla.

Jos H1N1 vielä muuttuisi viruslääkkeille vastustuskykyiseksi, vakavasti sairaiden hoidosta tulisi kan-santerveydellinen painajainen.

 

Meritullinkadulla sosiaali-ja terveysministeriössä Merja Saarinen teki omaa tilinpäätöstään. Sikainfluenssa oli antanut Suomelle ainut-laatuisen tilaisuuden harjoitella kulkutaudista selviytymistä. Miten siinä oli onnistuttu?

Hyvin – siihen nähden, että valtaisa hanke oli toteutettu lähes täysin ilman ylimääräisiä voimavaroja.

Ministeriöön oli kyllä ripeästi perustettu pandemia-koordinaatioryhmä, joka oli osoittautunut tehokkaaksi. Mutta käytännössä sama pieni joukko asiantuntijoita oli ollut vastuussa sekä suosituksista että päätöksistä, pannut päätökset täytäntöön ja vielä vastannut tiedottamisestakin.

Miten olisi käynyt, jos tauti olisi ollut niin tappava kuin miltä aluksi näytti? Tai jos se olisi saapunut Suomeen kuukautta aiemmin, ennen kuin kansaa alettiin rokottaa? Olisiko hysteria ollut hallittavissa?

“Meitä kaikkia mukana olleita huolettaa, kuinka yhteiskuntarauha säilyisi, jos tulisi vakavampi pandemia”, Saarinen sanoo.

“Mitä tapahtuisi, jos olisi suojaava rokote tarjolla mutta sitä säännösteltäisiin niille, joilla lääketieteellinen tarve on suurin?”

 

Jouluun mennessä vuoden 2009 sikainfluenssaepidemia oli virallisesti ohi Suomessa.

Keskustelu kuitenkin jatkui.

Australiassa ja Uudessa-Seelannissa tauti oli temmeltänyt yli kolme kuukautta. Suomessa epidemian huippu kesti vain kolme viikkoa.

Viranomaistoimia arvostelleiden mielestä se ei ollut yllätys, sillä tauti oli osoittautunut lieväksi, ja rokotuksia pidettiin ylimitoitettuina.

Asiakirjoista kuitenkin käy ilmi, että todennäköisesti juuri rokotukset lyhensivät epidemian huippua.

THL:n tietojen mukaan rokotetta oli saapunut Suomeen jo marraskuun 10. päivään mennessä 785 000 annosta.

Niillä ehdittiin melko varmasti rokottaa ennen epidemian huippua kaikki terveydenhuollon työntekijät ja suuri osa riskiryhmäläisistä, joita rokotusasiantuntijaryhmän syyskuisen muistion mukaan oli yhteensä noin 750 000. Useimmille myös luultavasti ehti kehittyä suoja tautia vastaan.

Suomella oli onnea matkassa. Mutta kerrankin viranomaiset myös saattoivat onnitella itseään ripeästä toiminnasta. Kahden huhtikuisen päivän aikana tehdyllä päätöksellä oli säästetty ihmishenkiä.

 

Huoltovarmuuskeskuksessa Pohjoisen Makasiinikadun jugendlinnassa istui pettynyt mies.

Toimitusjohtaja Ilkka Kananen oli suostunut maksamaan rokotteet sillä ehdolla, että valtio korvaisi 37 miljoonan menoerän syksyn lisäbudjetissa.

“Sosiaali- ja terveysministeriö teki esityksen, ja ministerit olivat pontevasti sen takana”, Kananen sanoo.

Esitys ei mennyt läpi. Kehykset eivät antaneet myöden. Lisäbudjettiin ei ilmestynyt Huoltovarmuuskeskuksen rahoja.

Keskuksen elintärkeästä huoltovarmuusrahastosta neljännes oli huvennut suojaimiin, viruslääkkeisiin ja rokotteisiin. Ellei valtio maksa velkaansa, varojen palauttaminen entiselleen kestää Kanasen mukaan vuosia. Jos Suomeen sitä ennen iskee toinen kriisi, kuten lintuinfluenssa, Huoltovarmuuskeskuksen on otettava hankintoihin lainaa pankista.

“Valtiovarainministeriö on luvannut suullisesti, että joskus vuonna 2012 saisimme rahan takaisin”, Kananen sanoo. “Mutta eihän meillä ole tästä mustaa valkoisella.”

Ministeriöissä ei kukaan ota vastuuta tapahtuneesta. Risikko sanoo olevansa “yllättynyt”, etteivät rahat päätyneetkään lisäbudjettiin. Valtiovarainministe-riössä taas ei muisteta lupauksista mitään.

Rokotteiden hankinta ei lain mukaan edes kuulunut Huoltovarmuuskeskuksen tehtäviin.

Kun asia äkättiin ministeriöissä, hallitus joutui hätäpäissään säätämään asetuksen, jolla keskuksen toimialaa laajennettiin väliaikaisesti, vuoden 2010 loppuun.

“Asetuksiahan säädetään yön yli, jos tarvitaan”, Kananen sanoo hieman katkerasti. “Siihen on kyllä valmius.”

Suomen valtion budjetista ei ole tähän päivään mennes-sä herunut sikainfluenssarokotteisiin senttiäkään.

 

Juttua muutettu 15.4. 2020 klo 9.08. Korjattu lyöntivirhe jutun introsta. Juttu on alun perin ilmestynyt SK:n numerossa 13/2010.