Ei koske naisia: Asevelvollisuus on pakko, mutta vain miehille – Missä tasa-arvo?

Juuri ketään ei tunnu haittaavan, vaikka yhdenvertaisuuden luvattu maa käskee palvelukseen vain miehet.
Kotimaa 19.8.2017 11:47
Armeijan kypärä naamiosuojalla.
Armeijan kypärä naamiosuojalla. © Marjo Tynkkynen

Tuomio luettiin 24. tammikuuta 2017.

”…tuomittu vankeus 173 päivää…”

Timo Salola istui oikeussalissa Porvoossa. Hän tiesi, että näin tässä käy.

Edellisenä kesänä hän oli kirjoittanut sähköpostin Lapinjärven koulutuskeskukseen.

”Minä, Timo Salola, kieltäydyn asepalveluksesta ja sen sijalla vaihtoehtoisesti suoritettavasta siviilipalveluksesta.”

Tämä oli hänen rikoksensa: siviilipalveluksesta kieltäytyminen. Asepalveluksesta saa kieltäytyä, mutta jos kieltäytyy myös siviilipalveluksesta, joutuu vankilaan.

Salola oli Joensuusta. 20-vuotias opiskelija, Piraattipuolueen jäsen, kuntavaaliehdokas.

Oikeudessa hän oli sanonut, ettei Suomen laki kohtele kaikkia aatteita yhdenmukaisesti. Hän oli pasifisti, ja kieltäytyminen oli eettinen vaihtoehto.

”Vastaajan esittämät argumentit ovat sinänsä tosia”, oikeus katsoi. Mutta kyse ei ollut sellaisesta lainvastaisesta syrjinnästä, joka ”estäisi noudattamasta lain kirjainta”. Tämä oli ”vakiintunut tulkinta”.

Eli vankeutta. Melkein puoli vuotta.

 

Jalkapanta asennettiin kesäkuun viidentenä. Se on vasemmassa nilkassa koko ajan. Nukkuessa, suihkussa käydessä.

Salolaa ei suljettu vankilaan. Hänelle määrättiin valvontarangaistus, kuten totaalikieltäytyjille yleensä. Heitä on muutamia kymmeniä vuodessa, 48 tuomittua vuonna 2015.

Panta valvoo, että Salola on siellä missä pitää. Neljänä päivänä viikossa hän istuu Joensuun pääkirjastossa ja suorittaa filosofian opintojaan Avoimeen yliopistoon. Hän lähtee kotoa kello 9.30 ja palaa kello 15.30.

Aluksi hän ei ollut varma yksityiskohdista. Pitikö hänen palata tasan kello 15.30?

Jos kotimatka sujui liian nopeasti, hän jäi tien varteen odottamaan.

Viikko-ohjelma tulee Rikosseuraamuslaitokselta. Siihen saa pyytää aikaa liikuntaharrastukselle ja henkilökohtaisten asioiden hoitamiselle. Silloin voi käydä kaupassa tai viedä roskat.

Muuten on oltava kotona.

Salola on valittanut tuomiostaan. Ensin hovioikeuteen, ja sitten YK:n ihmisoikeuskomiteaan. Heinäkuun puolivälissä hän postitti armahdusanomuksen tasavallan presidentille.

”Koen olevani vangittuna ilman pätevää syytä”, hän kirjoitti.

Hän sanoi, että asevelvollisuuslaki on epäoikeudenmukainen. Se kohtelee ideologioita ja sukupuolia eri tavoin.

Salola ei olisi saanut tuomiota pasifismistaan, jos olisi nainen.

Ilkka Kanerva ehdottaa naisille omaa kansalaispalvelua.

Tänä vuonna 30 700 suomalaista miestä saa kirjeen puolustusvoimilta. Kuoren yläkulmassa tornileijona ja sisällä määräys asepalveluksesta.

”Jokainen miespuolinen Suomen kansalainen on asevelvollinen sen vuoden alusta, jona hän täyttää 18 vuotta”, sanoo asevelvollisuuslain toinen pykälä.

28 000 naispuolista kansalaista täyttää myös kahdeksantoista, ja jos oltaisiin Norjassa, velvollisuus koskisi myös heitä. Jos oltaisiin Ruotsissa, se ei koskisi kumpaakaan.

Norja siirtyi sukupuolineutraaliin asevelvollisuuteen vuonna 2015. Ruotsissa on ollut ammattiarmeija seitsemän vuotta. Tosin ensi vuonna Ruotsi palaa vanhaan ja velvoittaa osan ikäluokasta asepalvelukseen – velvoite koskee sekä miehiä että naisia.

Mutta Suomessa: vain miehiä.

Kirjailija Arno Kotro, esimerkiksi, on tulistunut aiheesta monta kertaa.

”On vaikea keksiä yhtä selvää, laajaa ja lainvoimaista tasa-arvorikkomusta kuin ainoastaan miehille säädetty asevelvollisuus”, hän kirjoitti artikkelikirjassa Tahdon asia, suomalainen maanpuolustus murroksessa.

Siitä on yli kymmenen vuotta.

”Sodan uhka leijuu Suomen yllä”, kirjoitti Tero Kartastenpää, Tulva-lehden nykyinen päätoimittaja, blogissaan kaksi vuotta sitten.

”Ja sen vuoksi tärkein kysymys kuuluu: miksi uhan hetkellä yli puolet kansasta pääsee pinnaamaan asevelvollisuudesta?”

Kansanedustaja Ilkka Kanerva teki sydänkesällä ehdotuksen: naiset myös asevelvollisuuden piiriin mutta eri tavalla kuin miehet. Oma koulutus, eri tarkoitus ja kesto.

Se ei kelvannut Kotrolle. Hänestä asepalveluksen pitäisi ylipäänsä perustua vapaaehtoisuuteen.

Naisten kansalaispalvelu? hän kysyi.

”Kas kun ei emäntäkoulu.”

 

Kyllä, naisten kansalaispalvelu, sanoo Kanerva.

Hän on eduskunnan puolustusvaliokunnan puheenjohtaja. Kokoomuksen kansanedustaja hän on ollut 42 vuotta.

Kanerva hahmottelee kurssia, ”vaikka lyhyttäkin”, joka kouluttaisi naiset kriisinhallinnan tehtäviin. Siviilikriisinhallinta, kyberturvallisuus, humanitaariset tehtävät, hän luettelee.

”Levitettäisiin tätä nykyisen turvallisuustilanteen luomaa haastetta niin, että siihen vastaisi sukupuolineutraalisti koko Suomi.”

Sen kummempaa konkretiaa ei tässä vaiheessa ole, mutta Kanerva aikoo viedä asiaa eteenpäin. Hän pitää huolen, ettei se ”jää passiiviasentoon”.

Perustuslaissa sanotaan, että maanpuolustusvelvollisuus koskee kaikkia, vaikka asevelvollisuus vain miehiä. Ja puolustusselonteossa on myös kirjaus asiasta: ”Kriisinhallintatehtävissä palvelevien naisten määrää pyritään lisäämään.” Tähän Kanerva vetoaa.

”Se on tavallaan eduskunnan kanta siitä, että asiaa on aihetta lähteä selvittämään.”

Kanervan mallissa miesten työt ja naisten työt on yhä eroteltu. Sukupuolineutraaliksi sitä ei voi sanoa. Eikä kovin tasa-arvoiseksikaan. Lyhyt kurssi versus 165 päivän varusmiespalvelus.

Asevelvollisuuteen Kanerva ei koske, ei puhettakaan. Se on ”kaiken perusta”. Jos miehet saisivat valita niin kuin naiset, he eivät ehkä valitsisi armeijaa.

”Ja siihen Suomella ei ole varaa.”

”Ei pidä olla liian sinisilmäinen sen osalta, kuinka toimitaan.”

Entä sitten tasa-arvoinen järjestelmä, samanlaiset velvoitteet kaikille?

”Minä en henkilökohtaisesti tavoittele sukupuolineutraalia asevelvollisuutta”, Kanerva sanoo.

Mistä syystä ette?

”Tää on aika kova kysymys… Joo tosi kova kysymys.”

Puhelimessa on hetken hiljaista.

”Mä luulen, etten saa sitä ajatusta Suomen poliittisessa kentässä läpi.”

”Ovatko kansalaiset sitten yhdenvertaisia lain edessä? Tänä päivänä on selvää, että eivät ole. Se on tietysti kiistatonta.”

Olisiko puolustusvaliokunta valmis sukupuolineutraaliin malliin?

Kansanedustaja Markus Mustajärvi kirjoittaa sähköpostiin:

”Emme kannata puolustusvaliokunnan puheenjohtajan Ilkka Kanervan esittämää naisten kansalaisvelvollisuusmallia.”

Tämä on hänen puolueensa kanta, vasemmistoliiton.

Puolustusvaliokunta on elin, joka valmistelee maanpuolustukseen liittyvät asiat eduskunnassa. 17 jäsentä, 8 puoluetta.

Mustajärvi on yksi jäsenistä.

SK lähetti jäsenille kyselyn – yhdelle kustakin puolueesta.

Olisiko valiokunta valmis sukupuolineutraaliin malliin? Olisiko asevelvollisuutta syytä muuttaa niin, että se koskisi tasavertaisesti molempia sukupuolia?

Vastauksia tuli seitsemän.

Mustajärvi: Ei.

”Emme kannata militarisointia naisten vapautta kaventamalla. En näe Suomen nykyiselle mallille korvaajaa.”

Mika Kari, sosiaalidemokraatit: Ei.

”Sen sijaan pidän tarpeellisena pohdintaa siitä, miten naisten osaaminen saataisiin paremmin käyttöön.”

Mika Raatikainen, perussuomalaiset: Ei.

”Tasa-arvoisuus saavutetaan sillä, että naisilla on mahdollisuus hakea asepalvelukseen.”

Lea Mäkipää, uusi vaihtoehto: Ei.

”Naisten vapaaehtoinen asepalvelus toimii hyvin.”

Krista Mikkonen, vihreät: Kyllä.

”Asevelvollisuus olisi yksi tapa suorittaa maanpuolustusvelvollisuus, joka koskisi kaikkia sukupuolia. Nykyinen asevelvollisuus on yksi suurimpia yhteiskunnan ylläpitämiä epätasa-arvoisia rakenteita.”

Marisanna Jarva, keskusta: Ei.

”Miesikäluokka riittää sodan ajan tehtävien hoitamiseen. Naisilla on jo lasten saantiin ja hoitoon liittyviä fyysisiä velvoitteita ja poissaoloja työmarkkinoilta.

Mikäli asevelvollisuus taas olisi vapaaehtoinen kaikille, hakijoita ei olisi riittävästi.”

Naiset pitäisi kuitenkin kouluttaa kriisiajan tehtäviin, ehdottomasti, Jarva sanoo. Hän on reservin luutnantti ja hyvin innostunut maanpuolustuksesta. ”On hienoa, että pj Ilkka Kanerva on päätynyt samoille linjoille kanssani.”

Kristillisten Päivi Räsänen on valiokunnan varajäsen, mutta hänenkin kantaansa kysyttiin.

Ei.

”Naisten osalta tulee huomioida, että perheen perustaminen vie väistämättä miehiä enemmän voimavaroja. Raskaus, imetys, synnytys.”

Maavoimien villapaita.

Maavoimien villapaita. © Marjo Tynkkynen

Kiinnostaako tämä tasa-arvon lovi feministejä?

Sitä on välillä epäilty.

Feministinen puolue alkoi järjestäytyä kesällä 2016. Se piti perustamiskokouksen ja keräsi kannattajakortteja. Rupesi valmistautumaan kuntavaaleihin.

Yhteydenottoja tuli paljon, ja ehdottomasti eniten kysyttiin asevelvollisuudesta. Mikä on puolueen kanta?

Osa kysyjistä testasi: onko asevelvollisuus edes asialistalla? Naiset eivät tässä kuviossa kärsi, vaan miehet.

”Järjestelmä on epätasa-arvoinen, sehän on”, sanoo puheenjohtaja Katju Aro. Niin hän vastasi kysyjillekin, ja liitti linkin puolueen yleisohjelmaan.

”Maanpuolustuksessa on siirryttävä malliin, joka sallii jokaiselle sukupuoleen katsomatta mahdollisuuden valita palvelusmuotonsa tai kieltäytyä siitä rangaistuksetta”, ohjelmassa sanotaan.

Keinoja ei ole vielä tarjota. Puolue on pieni: sillä on yksi kaupunginvaltuutettu, Katju Aro.

”Mutta mitä lähemmäksi eduskuntavaaleja mennään, sitä valmiimmat vastaukset ja ratkaisut meillä pitää olla.”

Naisten asevelvollisuuteen puolue tuskin päätyy. Sen maali on muualla.

”Pitkällä tähtäimellä tavoitteena tulee olla aseeton maailma.”

Haihattelua?

”Niin, aika ei ole nyt otollinen tälle keskustelulle. Ei löydy tilaa pohtia, että mitä jos tehtäisiinkin toisin.”

Silti siihen pitäisi ryhtyä. Turvallisuusuhat eivät ole paikallisia, niitä ei pysäytetä rajoille. Ilmastonmuutos, sen kärjistämät konfliktit, pakolaisaallot. Hybridisodat.

”Valtava reservi miessotilaita, jotka on valmiita maahyökkäykseen, alkaa näyttää entistä vanhanaikaisemmalta.”

Jonkinlainen kansalaispalvelu se voisi olla, Aro miettii. Kaikki velvoitettaisiin, mutta tavan saisi jokainen valita, mieskin.

”Nyt ei voitaisi mitenkään luoda tällaista mallia mikä meillä on.”

Niin, millä se perusteltaisiin? Sillä, että naiset synnyttävät?

Siinä tapauksessa lapsettomat naiset pitäisi panna hetkeksi vankilaan.

 

Kevättalvi 1991 oli aikaa, jolloin Varsovan liitto lakkautettiin, Belgradissa puhkesi mielenosoituksia Miloševicia vastaan ja maailma tutustui gsm-puheluihin.

Ohjukset kävivät sotaa Persianlahdella.

Suomella oli nuori pääministeri, 36-vuotias Esko Aho, ja puolustusministerinä oli ensimmäistä kertaa nainen, Elisabeth Rehn.

Kevään korvalla Rehn sai kirjeen oikeusministeriön lainsäädäntöjohtajalta Kaarina Buure-Hägglundilta. Tämä kehui Rehniä. Suomalaiset naiset saattoivat nyt hakea YK:n rauhanturvajoukkoihin, ja se oli pitkälti Rehnin ansiota.

On hienoa, että naisministeri panee tuulemaan ja pöllyttää vanhoja asenteita, Buure-Hägglund kirjoitti.

Samalla hän teki ehdotuksen: ”Naisille pitäisi tulevaisuudessa tarjota mahdollisuus kaikkiin puolustusvoimien tehtäviin, siis myös aseelliseen palvelukseen.”

Buure-Hägglund oli ollut maanpuolustuskurssilla. Siellä oli puhuttu brittikenraalista, joka oli nainen. Suomessa se ei olisi mahdollista. Naiset eivät voineet päästä sotilasvirkoihin, eivätkä käydä armeijaa. Miksi eivät?

Tästä oli yritetty keskustella kurssilla, mutta…

Pari miestä oli heti kommentoinut vahvasti.

Eikö vanha kunnon Kinder, Küche und Kirche -periaate enää ollut Suomessa kunniassa? yksi oli kysynyt.

Ja toinen kannustanut.

Buure-Hägglund oli tyrmistynyt. Kurssin jälkeen hän oli kävellyt Sotatieteen keskuskirjastoon ja selvittänyt, millainen tilanne oli muissa maissa. Ja sitten hän oli kirjoittanut Rehnille.

Rehn kutsui hänet pian käymään. Kyselyjä oli tullut muutenkin, Rehn sanoi. Nuoret naiset tuntuivat olevan kiinnostuneita.

Rehn itse aprikoi. Aseellinen koulutus oli asia, josta hän ei ollut aivan varma. Mutta asia pitäisi toki selvittää.

Perustettiin 14 hengen toimikunta: Naiset ja sotilaallinen maanpuolustus. Buure-Hägglund nimitettiin sen johtoon. Aikaa annettiin reilu vuosi.

Buure-Hägglund oli juristi, oikeustieteen tohtori. Hän oli valmistellut lakimuutoksia vuosia. Kuluttajansuojaa, perhelainsäädäntöä. Myöhemmin jopa maanomistusoikeuksia Albaniassa. Mutta mikään niistä ei nostanut samanlaista myrskyä kuin ajatus naisten asepalveluksesta.

Työryhmä oli toraisa, poliitikot kiihkeitä. Vastustus oli jyrkkää, ja syitä löytyi.

Yhteiskunta militarisoituu. Naiset kiillottaisivat vain puolustusvoimien kilpeä.

He eivät kuitenkaan etenisi virkoihin.

He eivät voi käydä armeijaa hygieniasyistä.

Tai sitten: Naissotilaista tulee yhteiskunnan eliittiryhmä, ja naisten tasa-arvo kärsii.

Juuri tasa-arvo oli vaikea käsite. Sitä käytettiin koko ajan, mutta merkitys muuttui tarpeen mukaan.

Buure-Hägglund ei vedonnut siihen lainkaan. Asepalvelus ei ollut tasa-arvoinen, eikä siitä sellaista tulisi, sillä se olisi toisille velvollisuus ja toisille valinta.

Buure-Hägglund puhui puolustusvoimien puolesta: eikö sille olisi eduksi, jos se saisi värvätä koko ikäluokasta eikä vain puolikkaasta?

Toki hän ajatteli myös naisten oikeuksia. 1900-luvun alussa naiset olivat tarvinneet erillisluvan yliopisto-opintoihin. 1970-luvulla he eivät olleet kelvanneet kaikkiin valtion virkoihin.

Nyt elettiin 1990-lukua, ja sotilasura oli yhä mahdoton.

Kritiikki oli kovaa, ja henkilökohtaista.

Marianne Laxén, ”intohimoinen feministi”, kirjoitti Helsingin Sanomien yleisönosastolla:

”Buure-Hägglundin käsitys on että tasa-arvo toteutuu, kun naiset pääsevät tekemään kaiken sen mitä miehet tässä yhteiskunnassa tekevät, siis elämään miesten elämää.

Joten ”kun on yhtä paljon alkoholisteja, vankeja ja itsemurhia naisten ja miesten keskuudessa, tasa-arvo on toteutunut”.

Helmikuussa 1995 eduskunta äänesti lakiesityksestä, ja niin vain kävi, että naisten vapaaehtoinen asepalvelus hyväksyttiin.

103 puolesta, 66 vastaan.

 

Buure-Hägglund on eläkkeellä. Hän istuu Itä-Pasilassa kahvilassa ja kertaa 1990-luvun käänteitä.

”Ja nyt kun keskustellaan naisten asevelvollisuudesta… se on hyvä aihe”, hän sanoo.

”On tultu siihen tilanteeseen.”

”Silloin en ollut ikinä sitä mieltä, että asevelvollisuutta kannattaisi sekoittaa mukaan. Oli niin vaikea päästä edes tämä askel.”

”Mutta jos on ihan looginen, näinhän sen pitäisi olla: molemmille pakollinen tai molemmille vapaaehtoinen.”

Buure-Hägglundista tuli muuten Suomen ensimmäinen naiskenraali.

Hän ei mennyt armeijaan, ei olisi voinutkaan, mutta hänestä tuli puolustusvoimien johtava juristi, asessori. Ja protokollassa asessori kuului kenraalikuntaan.

”Suomen ainoa kissanainen”, kirjoitti Ylioppilaslehti jouluna 2000.

Jos naiset määrättäisiin yhtäkkiä asepalvelukseen, petipaikat loppuisivat.

Kontra-amiraali Timo Junttilan työhuoneessa on kaksi kuvaa Mannerheimista.

Toinen on Aarno Karimon maalaus, ”vapaussodan aikainen kuva, jossa suunnitellaan Tampereelle menoa”.

Toinen on valokuva. Sen vieressä on kehyksissä kirje, jonka Mannerheim kirjoitti Junttilan isovanhemmille. Poika, Junttilan setä, oli kaatunut talvisodassa. Ylipäällikkö valitteli menetystä.

”Eli siinä on tällainen motivaatiotaulu.”

Timo Junttila on puolustusvoimien henkilöstöpäällikkö. Hänen työhuoneensa on Pääesikunnassa Helsingin Kaartinkaupungissa.

Täällä kaikki on selkeää. Tasa-arvokysymysten kanssa ei tarvitse rimpuilla, sillä ”puolustusvoimat toteuttaa valtiojohdon antamia tehtäviä”.

Junttilalla on käsissään nippu papereita. Niistä on helppo tarkistaa muotoilut.

”Asevelvollisuus perustuu lainsäädäntöön. Se otetaan annettuna ja sen mukaisesti toimitaan.”

Toki hän on sitä mieltä, että asevelvollisuus on nykyisellään hyvä, ”tarkoituksenmukainen”. Se on kustannustehokas, eli edullinen, ja se tuottaa tarpeeksi sotilaita. Sodan ajan vahvuus on 280 000 sotilasta, ja se reservistä löytyy.

Jos naiset määrättäisiin yhtäkkiä asepalvelukseen, petipaikat loppuisivat.

”Sitä tarkastellen asia voisi muodostua haasteeksi.”

Suuria muutospaineita ei tunnu olevan, tai haluakaan.

Junttila ojentaa kaavion: suomalaisten mielipiteitä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. On kysytty mielipidettä asevelvollisuudesta, syksy 2016. Säilytetäänkö nykyinen järjestelmä, siirrytäänkö valikoivaan varusmiespalvelukseen vai kokonaan ammattiarmeijaan?

Lähes 80 prosenttia on sanonut, että säilytetään tämä nykyinen.