Demokratian uhrit: Näin hallitus joutui luopumaan kärkitavoitteistaan

hallitus
Teksti
Ville Pernaa
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Nykyinen hallitus turvaa Suomen historian laajimpaan hallitusohjelmaan. Tähän asti tuloksena on ollut pelkkiä huteja.

Jutta Urpilainen ja Jyrki Katainen. Kuvitus Hanne Aho ja Markus Pentikäinen. Kuvat Lehtikuva.

Kauniina alkukesän iltapäivänä 2011 nähtiin Säätytalon portailla myrtyneitä ilmeitä. Puheenjohtajat Jutta Urpilainen (sd) ja Paavo Arhinmäki (vas) oli juuri heitetty ulos Jyrki Kataisen (kok) vetämistä hallitusneuvotteluista. Avustajat kantoivat papereita ulos muovilaatikoissa. “Emme päässeet sopuun hallitusohjelman taloustavoitteista”, kuului selitys.

Tarinalla oli sittenkin onnellinen loppu, kun neuvottelut jatkuivat samalla kuuden puolueen pohjalla viikon aikalisän jälkeen. Juhannuksen alla nimitettiin Jyrki Kataisen sixpack, kuuden hyvin erilaisen puolueen hallitus, joka oli toisella neuvottelukierroksella päässyt sopuun myös hallitusohjelman taloudellisesta pohjasta.

Uuden sukupolven poliitikkojen hallitus ilmoitti ohjelmassaan alkavansa päättäväisesti uudistaen ja vastuuta kantaen rakentaa avointa, rohkeaa ja oikeudenmukaista Suomea.

Lähihistorian kokemukset viittasivat siihen, että perussuomalaisten jytkyvoitosta sekä pitkistä ja vaikeista hallitusneuvotteluista huolimatta hallitus istuisi todennäköisesti koko vaalikauden. Koko neljän vuoden vaalikauden istuvista hallituksista oli tullut vallitsevaa käytäntöä 1980-luvun alussa.

Erikoinen hallituspohja ja kahden kierroksen neuvotteluissa vallinnut epäluuloinen tunnelma johtivat Suomen historian paksuimpaan hallitusohjelmaan. Kataisen hallituksen työtä säätelevää ja rasvaavaa ohjelmaa kirjoitti parisataapäinen hallitusneuvottelijoiden ja asiantuntijoiden joukko. Se sai aikaan 87 kappaletta A4-sivuja, jotka sisälsivät kaikkiaan 290 000 kirjoitusmerkkiä.

Kataisen hallituksen ohjelman massiivisuutta kuvaa se, että edellisten vaalien jälkeen aloittaneen Matti Vanhasen (kesk) toisen hallituksen ohjelma oli laajuudeltaan vain runsas puolikas sixpackin ohjelmasta. Harri Holkerin (kok) ensimmäinen sinipunahallitus selvisi pioneeriluonteestaan huolimatta ohjelmalla, joka oli mitaltaan vain runsas kymmenesosa Kataisen hallituksen ohjelmasta. Kataisen hallituksen ohjelman kaltaisiksi liuskoiksi muutettuna Holkerin hallituksen ohjelmassa olisi ollut kymmenen sivua.

Kalevi Sorsan (sd) viimeinen hallitus aloitti koko vaalikauden istuvien hallitusten sarjan, ja sen ohjelma keväältä 1983 oli vielä ohuempi: kuusi Kataisen hallituksen liuskaa ja 20 000 merkkiä.

Sorsan neljännen hallituksen ajoista suomalainen hallituspolitiikka on muuttunut perinpohjaisesti.

Sorsan ja Holkerin hallitusten aikaan ohjelmat olivat lyhyitä yleisluontoisia lehtisiä ja varsinaiset asiat hallitus käsitteli istunnoissaan. Hallitusneuvottelut eivät olleet niin keskeisiä tulevien vuosien politiikan määrittäjinä, vaan hallitus pohti, neuvotteli, ratkoi ja suunnitteli asioita yhdessä toimikautensa aikana. Mukana olleet ovat kuvanneet hallituksen työskennelleen 1980-luvun aikoina kollektiivina.

Heikoimmillaan tämä vanha toimintatapa tarkoitti sitä, että kaikki asiat olivat pöydällä ja julkisessa keskustelussa kiistelyn kohteena, kunnes lopulliseen ratkaisuun päästiin. Keskusta ja Paavo Väyrynen kehittivät tästä suoranaisen taiteenlajin 1980-luvulla. Väyrysen keskusta riitautti tietoisesti keskeneräiset asiat osoittaakseen, että puolue ei hyväksy eikä tunnusta Sdp:n hegemoniaa.

Suoraan 1990-luvun laman myrskyn keskelle joutunut Esko Ahon porvarihallitus toimi poikkeusoloissa, mutta vuonna 1995 aloittaneesta Paavo Lipposen (sd) sateenkaarihallituksesta alkoi uusi aika. Puoluekentän ääripäät kokoomuksesta vasemmistoliittoon sisältänyt hallitus teki neuvotteluissa itselleen aikaisempaa tarkemman hallitusohjelman, ja hallitus alkoi toimia sektoreittain, ministerivetoisesti.

Ministerit vastasivat omista hallinnonaloistaan aikaisempaa itsenäisemmin, ja hallituksen johtohahmot Paavo Lipponen (sd) ja Sauli Niinistö (kok) takasivat tuen. Hallitus ei enää toiminut kollektiivina samalla tapaa kuin 1980-luvulla.

Tämä kehitys vahvistui Lipposen kahden ja Matti Vanhasen kahden hallituksen aikana. Hallitusohjelmat tukevoituivat: Katais-liuskoilla mitattuna Lipposen ykkösen 13 sivua kasvoi kakkosen 22 sivuksi. Vanhasen ykkösen 40 sivua tuhdiintui kakkosen 50 sivuksi.

Hallituksen sisäinen, eri sektoreihin eriytetty siilomainen toimintapa vahvistui samassa tahdissa. Kehitystä vauhditti Vanhasen lanseerama uusi iskulause: keskeneräisistä asioista ei puhuta. Kukin ministeri vastasi omasta sektoristaan ja sai suuren toimintavapauden omalla tontillaan aina poliittisia nimityksiä myöden.

Jyri Häkämies

Kehityksen päätepisteenä on nyt vallan kahvassa oleva Jyrki Kataisen hallitus ja sen 87 liuskan ohjelma. Mutta Kataisen hallitus ei ole ihan tavallinen, vaan perussuomalaisten jytkyn jälkeen pihtisynnytetty hallitus. Siksi hallitusohjelman muutamien keskeisten palasten toteuttaminen on ollut niin vaikeaa.

Huhtikuun 2011 hajanainen vaalitulos langetti ensin varjonsa hallitusneuvotteluiden ylle. Puolueensa ensimmäistä kertaa eduskuntavaaleissa suurimmaksi nostaneen Kataisen vaali-illan hymyä eittämättä hyydytti se, että hallituksen muodostamisen kannalta vaalituloksesta tuli lähihistorian vaikein.

Vaalikamppailun aikana oli käynyt ilmi, että Mari Kiviniemen (kesk) hallituksen pääpuolueet keskusta ja kokoomus olisivat mieluiten jatkaneet samalla porvarillisella pohjalla. Keskustan rökäletappio tuhosi haaveet siististä vallanvaihdosta, vaikka hallitusneuvotteluissa oli ehditty selvittää myös porvarihallituksen mahdollisuus.

Neuvotteluita käytiin ainoasta jäljellejääneestä vaihtoehdosta enemmistöhallitukseksi. Vain nykyinen runsailla ja koko poliittisen kirjon kattavilla apupuolueilla täydennetty sinipunapohjainen hallitus oli enää haarukassa. Kun neuvotteleva puoluekuusikko oli selvillä, alkoi Timo Soinin terävä pilkkakirves pian heilua: häviäjien hallitus, hyytelöhallitus, kuulutti Soini.

Monet hallituksen vaikeudet johtuvat sisäsyntyisistä syistä. Ne ovat vaalituloksen ja hallituspohjan peruja. Pääpuolueet Jyrki Kataisen kokoomus ja Jutta Urpilaisen Sdp ovat hallituksessa heikommassa asemassa kuin pääministeri- ja valtiovarainministeripuolue kertakaan yli kolmeenkymmeneen vuoteen.

Vastaavasti hallituksen pienemmät puolueet, eli Paavo Arhinmäen vasemmistoliitto, Ville Niinistön vihreät, Carl Haglundin Rkp ja Päivi Räsäsen kristillisdemokraatit, ovat voimakkaampi tekijä hallituksen valta-asetelmassa kuin pienpuolueet normaalisti ovat olleet.

Vertailun vuoksi: Paavo Lipposen ykköshallituksessa eli sateenkaarihallituksessa Sdp:llä ja kokoomuksella oli jo kahdestaan ehdoton enemmistö eli 102 paikkaa eduskunnassa.

Se teki Lipposen ja Sauli Niinistön urakasta huomattavasti helpomman, sillä apupuolueiden kädet olivat sidotut.

Kataisen hallitus on heti alusta lähtien ollut hajanaisen pohjansa ja pienpuolueiden vanki. Hallituksen yksimielisen kannan sorvaaminen on vaatinut tavallista enemmän kompromisseja, joissa on pitänyt ottaa huomioon pienpuolueiden hyvin erilaiset näkemykset. Pienimmillä puolueilla on sekä arvoihin että politiikan sisältöön liittyviä kynnyskysymyksiä. Kun sovitetaan yhteen Päivi Räsäsen kristillisdemokraattien ja Ville Niinistön johtamien vihreiden kantoja, on ilmeistä, että yksimieliset päätökset ovat kovin laihoja.

Myös hallituksen kakkospuolue Sdp on kunnostautunut osin jo vaalikamppailun aikana kiinni hakattujen kantojen esittäjänä. Tällaisista linjauksista muistetaan sijoittajavastuun ja vakuuksien vaatiminen euroalueen tukipaketeissa sekä se, että eläkeikää ei nosteta tällä vaalikaudella.

Hallituksen vaikeuksia on alusta lähtien lisännyt ideologisen liiman puuttuminen. Pienpuolueista vasemmistoliiton ja Rkp:n tai vihreiden ja kristillisten ideologiset perustat ovat kaukana toisistaan, kun niitä vertaa vaikkapa edellisen porvarihallituksen aatteellisesti yhtenäiseen pohjaan.

Maria Guzenina-Richardson ja Paula Risikko

Mihin tällainen huonojen tähtien alla kasattu hallitus voisi toiminnassaan nojata? Hallitusohjelmaan tietenkin, ja siksi sixpack sai tuekseen 87-sivuisen ennätysohjelman.

Kun kertaalleen talousnäkemysten takia katkenneiden hallitusneuvotteluiden uusi aloitus päättyi maaliin kesäkuussa 2011, oli hallitusohjelma toteuttamista vaille valmis.

Hallituksen kannalta pahaksi onneksi keskeiset taloustavoitteet oli perustettu hiekalle. Kataisen hallitus rakensi käsityksensä valtiontalouden ongelmien oikaisemisesta talouskasvun varaan. Ohjelmansa mukaan “hallitus tavoittelee ennusteita vahvempaa talouskasvua”.

Kun ei nähty edes ennusteiden mukaista talouskasvua, romuttui samassa kaupassa myös hallitusohjelman työllisyystavoite. Ennusteita heikompi kehitys oli nähtävissä jo varhain, mutta asian myöntämisen ja ratkaisujen teon Kataisen hallitus jätti puoliväli-istuntoonsa ja kehysriiheen tänä keväänä.

Ohjelmassaan hallitus oli sitoutunut aloittamaan toimet koko valtiontalouden kestävyysvajeen umpeen kuromiseksi. Ja vielä puoliväli-istunnossa helmikuun lopulla linjattiin, että “hallitus rakentaa kehyspäätöksensä hallitusohjelman mukaiselle talouspolitiikan linjalle. Mikäli kestävyysvajetta ei kyetä kattamaan rakenteellisilla uudistuksilla, kasvaa tarve uusille julkista taloutta tasapainottaville meno- ja verosopeutuspäätöksille.”

Hallitusohjelman alkuperäisten taloustavoitteiden täyttäminen olisi toteutuneessa, ennusteita heikommassa talouskasvussa vaatinut aikaisempaa suurempia menoleikkauksia ja veronkorotuksia, koska rakenteellisista uudistuksista ei löytynyt poliittista sopua.

Valtiontalouden ongelmien ratkaisut oli lykätty kehysriiheen. Yhtäkkiä hallituksella ei ollutkaan poliittista valmiutta vaikeisiin päätöksiin. Tässä hankalassa tilanteessa hallitus päätti jättää sivummalle oman ohjelmansa keskeiset taloustavoitteet - siitä erityistä meteliä pitämättä.

Hallitus ryhtyi tulkitsemaan ohjelmaansa varsin luovalla tavalla. Ohjelmaan kirjatut alijäämätavoite ja työllisyystavoite unohdettiin. Hallitus valitsi omista tavoitteistaan valtion velkasuhteen kääntämisen laskuun ja alkoi puhua vain siitä, koska se on ainoa keskeinen taloustavoite, jonka toteutuminen on vielä mahdollista yleisen taloustilanteen heikkenemisestä huolimatta.

Kuvaavaa linjanmuutokselle on, että helmikuun viimeisen päivän puoliväli-istunnon ja maaliskuun lopun budjettikehysriihen välillä valtiontalouden kestävyysvaje vähitellen katosi ministereiden puheista.

Kun maaliskuun kehysriihen tuloksista tiedotettiin, ei monisivuisessa tiedotteessa ollut enää koko sanaa jäljellä. Kestävyysvajetta ei enää ollut siinä maaliskuun poliittisessa todellisuudessa, jossa hallitus oli luonut itselleen uuden talouslinjan.

Linjanmuutoksen taustalla oli myös se, että ilmapiiri leikkauksille ja veronkorotuksille oli muuttunut nihkeämmäksi vuoden 2012 lopulla. Erityisesti vasemmistopuolueet, Jutta Urpilaisen Sdp ja Paavo Arhinmäen vasemmistoliitto vieroksuivat julkisen talouden kiristämistä.

Kehysriihessä tehty linjanmuutos ja siitä tiedottaminen ällistyttää kahta enemmän, kun käy ilmi, että kestävyysvaje olikin vain hetken piilossa. Pari viikkoa kehysriihen jälkeen huhtikuussa kestävyysvaje palasi uudelleen esimerkiksi valtiovarainministeri Urpilaisen sanastoon. Maaliskuun silmänkääntötemppu oli ohi, kun Urpilainen totesi huhtikuun puolivälissä poliittisten toimittajien lounastilaisuudessa, että vain muutamaa viikkoa aikaisemmin tehdyillä kehysriihen päätöksillä ei kestävyysvajetta saada hoidettua, vaan tarvitaan uusia rakenteellisia uudistuksia.

Kehysriihessä selvisi myös, että monet vaalikamppailun puheet olivat muistoja vain. Vaalitaistossahan puolueet kilvan välttelivät puhumasta leikkauksista tai veronkorotuksista, mutta korostivat rakenteellisia uudistuksia valtiontalouden kunnostajana.

Hallituksen toiminta osoittaa toista. Talouskasvusta toivotaan aina apua ensin. Toiseksi käännetään katse verotuksen rukkaamiseen suuntaan tai toiseen. Kolmanneksi lähdetään leikkausten tielle.

Hallitusohjelmassa ja puoliväli-istunnossa korostetuista rakenteellisista uudistuksista ei tullutkaan mitään, koska poliittista tahtoa ja kompromissihalua ei löytynyt. Kokoomuksella, vihreillä ja Rkp:llä oli valmiutta käyttää myös tätä työkalua, mutta kasapäin kynnyskysymyksiä tuli eteen. Paavo Arhinmäen vasemmistoliitto torjui opintotuen muuttamisen lainapainotteiseksi. Päivi Räsäsen kristillisdemokraatit eivät sallineet kotihoidontukeen kajoamista. Jutta Urpilaisen Sdp:lle eläkkeisiin kajoaminen ei käynyt.

Uuden luominen on aina vaikeampaa kuin vanhan paikkailu. Niinpä kehysriihen suurin uudistus oli yhteisöveron huima laskeminen ja osinkoverotuksen keventäminen. Muut rakenteiden uudistamiset ovat valtiontalouden mittakaavassa nappikauppaa.

Hallitus on tähänastisilla päätöksillään sopeuttanut valtiontaloutta noin viisi miljardia euroa, mikä on suunnilleen sen verran kuin mitä keväällä 2011 pidettiin tavoitteena. Mutta kun ennusteita heikompi kasvu on hoitanut osansa, ei hallitusohjelman taloustavoitteita ole näillä päätöksillä saavutettu.

Lauri Ihalainen ja Jan Vapaavuori

Yleisessä talouskehityksessä on paljon sellaista, johon Kataisen hallitus ei voi vaikuttaa. Hallituksen toimintakyvystä isojen ja vaikeiden asioiden äärellä kertoo eniten kahden kärkihankkeen kohtalo.

Hallitusneuvotteluissa ykköshankkeeksi nousi kuntaministeri Henna Virkkusen (kok) vetämä kuntauudistus. Tarkoituksena oli muovata Suomen kuntakenttä uusiksi siten, että uudet isot peruskunnat noudattelisivat työssäkäyntialueita ja tuottaisivat myös sosiaali- ja terveyspalvelut.

Nyt kaksi vuotta myöhemmin on selvää, että hallitusohjelmassa ollut kuntauudistus ei toteudu. Kuntaliitoksia tapahtuu, mutta suunnitellun kaltaista suurta kokonaisremonttia ei tule.

Kuntapalveluita toteutetaan edelleen ylikuntaisten hallintohimmeleiden voimin huolimatta siitä äänekkäästä parjauksesta, joka niihin on vaalikamppailusta alkaen kohdistunut.

Ministeri Virkkusen ajama hanke tyssäsi pääministeri Kataisen voimakkaasta tuesta huolimatta siihen, että muut eivät halunneet toteuttaa kuntaremonttia hinnalla millä hyvänsä.

Kuntaministerin ote näyttäytyi hallituskumppaneiden silmin jopa öykkäröimisenä, ja Sdp kieltäytyi antamasta tukeaan pakkoliitoksille.

Kitkaa päähallituspuolueiden välille loi se, että hallitusneuvotteluissa kuntauudistuksen toteuttamisesta oli vielä oltu yhtä mieltä. Uudistuksen poliittinen hinta ja tavoitteeseen pääsyn kannalta sivuuttamattomat pakkoliitokset pudottivat muut puolueet pois kokoomuksen rinnalta.

Kuntauudistuksen kariuduttua hallitus käänsi suunnan peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardsonin (sd) sektoriin kuuluvaan sote-uudistukseen. Hankkeen polveilevat vaiheet kertovat, että eteneminen sote-palveluiden uudelleenorganisointi edellä ei ole sen helpompaa. Hallituksen tavoitteena oli kaksiportainen malli, joka on jäämässä samanlaiseksi illuusioksi kuin kuntauudistuksen vahva peruskunta.

Sote-uudistusta jarruttaa urakan vaikeustaso sekä vastuuministerin heikko uskottavuus hankkeen keulakuvana, jonka seurauksena uudistus on alkutaipaleen jälkeen työllistänyt niin Sdp:n Krista Kiurua kuin viimeksi kokoomuksen Petteri Orpon koordinaatioryhmää. Sote-alueiden koko on kipeä paikka myös Carl Haglundin Rkp:lle, joka kielellisistä syistä pitää kiinni pienestä vastuualueiden koosta.

Kataisen hallituksen kaksivuotinen taival kertoo, että hajanaisen vaalituloksen jälkeen vailla ideologista selkänojaa ja pääpuolueiden vahvaa asemaa syntyvän hallituksen päätöksenteko on raskasta ja täynnä loputtomia kompromisseja. Hallitus ei voi nojata kuin ohjelmaansa.

Mutta jos ohjelman toteuttamiseen ei sitouduta tai siltä menee pohja esimerkiksi epärealistiseksi osoittautuneen taloustilannearvion takia, ei ohjelmasta ole paljoakaan tukea, eikä vaikeissa asioissa voi odottaa kovin suuria avauksia.

Hallituksen yhtenäisyys ja hyvä sisäinen henki voisivat kompensoida heikkouksia, mutta tälläkin rintamalla on tunnettuja puutteita alkaen sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikon (kok) ja peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardsonin (sd) monenlaisesta kitkasta. Toisaalta työministeri Lauri Ihalaisen (sd) yhteistyö elinkeinoministerinä aloittaneen Jyri Häkämiehen (kok ) ja hänen tilalleen tulleen Jan Vapaavuoren kanssa toimii hyvin.

Sisäisen toimintakyvyn kannalta tärkein mittari on hallituksen pääpuolueiden puheenjohtajien Kataisen ja Urpilaisen välisen luottamuksen syvyys ja yhteistyön sujuminen. Hallituksen vaikeasta keväästä huolimatta yhteistyö on viime syksystä alkaen parantanut.

Samaan aikaan Eero Heinäluoman rooli Sdp:n hallituspolitiikan takapiruna on ohentunut ja moni Kataisen keskeisistä avustajista on siirtynyt pääministerin kabinetista muihin tehtäviin.

Puolueiden kannalta seuraukset ovat olleet synkkiä. Sdp:n kannatus on taas kääntynyt laskuun ja kokoomuksen suvereeni poliittisen ilmatilan hallinta rakoilee monen vuoden riemukulun jälkeen.

Hallituksen näkökulmasta johtokaksikon yhteistyökehitys on ilahduttavaa, mutta pääpuolueiden tuoreet gallup-lukemat välittävät omaa viestiään. Paineet kasvavat, kun käyrät sojottavat alaviistoon. Se usuttaa Sdp:n tekemään ministerikierrätyksensä.

Paineista huolimatta hallitus istuu niin kauan kuin sille itselleen riittää nykyinen toimintatapa ja suoritustaso. Oppositio ei saa hallitusta kaadettua, ja lähempänä onkin jonkin pienpuolueen kynnyskysymyksen laukeaminen. Vasemmistoliiton vastarinta osinkoverotuksessa ja viimeksi vihreiden kipuilu sote-uudistuksessa ovat näistä esimerkkejä.

Hallituksen toimintakyvyn arvioinnissa oikeimpaan saattoikin osua itse pääministeri. Hän arvioi kehysriihen sotkuja selviteltäessä väkinäisesti naureskellen: “Näin sitä vaan kitkutellaan eteenpäin.”

Henna Virkkunen

Talouslinja uhattuna

Heti hallituksen nimityspäivän tiedotustilaisuudessa pääministeri Jyrki Katainen arvioi, että “tässä matkan varrella varmasti joudumme tekemään uusia poliittisia linjauksia”. Ja osui oikeaan.

Valtioneuvoston kansliassa hallituksen puolivälitarkastelun yhteydessä laaditun arvion mukaan hallitusohjelmassa asetetuista tavoitteista ja hankkeista on toteutumassa noin 80 prosenttia. Sen sijaan kolmea keskeisintä tavoitettaan hallitus ei ole saavuttamassa hallitusohjelmaan kirjatun mukaisesti.

Kaksi vuotta sitten Katainen nosti hallituksensa tärkeimmäksi tavoitteeksi julkisen talouden vakauttamisen. Ohjelmansa mukaan hallitus sitoutuu siihen, että valtion velan osuus kansantuotteesta painetaan alle yhden prosentin.

Hallitus on käytännössä myöntänyt, että alijäämätavoite ei toteudu. Sen sijaan hallitus elättelee yhtä toivetta, että se pystyisi kuluvalla vaalikaudella kääntämään valtion velkaantumisen laskuun.

Urpilainen puolestaan ilakoi Säätytalolla, että hallitus puristaa työttömyyden viiteen prosenttiin. Työllisyysaste on tarkoitus hilata 72 prosenttiin.

Tehtävää riittää, työttömyys oli maaliskuussa yhdeksän prosenttia. Työ- ja elinkeinoministeriön arvion mukaan työttömyys on hallituksen loppusuoralla ensi vuonna 8,4 prosenttia.

Tilastokeskuksen mukaan työllisyysaste on liukunut alaspäin 66,6 prosenttiin. Tuotanto puolestaan laski helmikuussa lähes kolme prosenttia viime vuoden alkuun verrattuna.

Pyrkimys työurien pidentämiseen vaikeutui jo ennen hallituksen muodostamista. Sdp ilmoitti ennen vaaleja, että se vastustaa vanhuuseläkkeen alaikärajan korottamista 63 ikävuodesta.

Verotus on kokoomuksen suosikkilaji. Puolue on ajanut pontevasti tuloverotuksen keventämistä. Sosiaalidemokraatit ja vasemmistoliitto puolestaan ovat tulopolitiikan ja kolmikantayhteistyön kannattajia.

Hallitusohjelmassa nämä pyrkimykset ovat peräkkäin. Hallitus lupasi, että “ansiotuloverotukseen tehdään vaalikaudella vuosittain tarkistus, jonka myötä työn verotuksen kiristyminen estetään kaikilla tulotasoilla”.

Yrityksille annettavat helpotukset hallitus kytki palkkaratkaisuihin. Ohjelmansa mukaan “maltillisten palkkaratkaisujen yhteydessä hallitus on valmis harkitsemaan toimenpiteitä, joilla tuetaan talouskasvua, kotitalouksien ostovoiman ja kotimaisen kysynnän kehitystä sekä yritysten kilpailukykyä”.

Kataisen ennustama uusi linjaus on yrityksen verotuksen osalta nyt totta. Yhteisöveroa alennetaan 4,5 prosenttiyksikköä ja osinkojen verotusta kevennetään.

Hallitusohjelman ehto maltillisesta tuloratkaisusta ei ole ainakaan vielä toteutunut.

Palkansaajien verotusta kiristetään jättämällä tekemättä veroasteikkojen inflaatiotarkistukset 2013 ja mahdollisesti myös vuonna 2014.

Hallituksen ehdoton ykköshanke oli kuntauudistus, jonka pääministeri uskoi nimittämispäivän tiedotustilaisuudessa olevan hallituspuolueita erityisesti yhdistävä tekijä. Usko oli kirjattu hallitusohjelmaan selkeästi. Kuntauudistuksen “tavoitteena on vahvoihin peruskuntiin pohjautuva elinvoimainen kuntarakenne”.

Kuntauudistuksen yksityiskohtien ja aikataulun piti olla selvillä vuoden 2011 aikana, mutta aikataulu ja koko uudistuksen luonne on matkalla lähes vesittynyt. Lopulta kunta- ja sote-uudistus ovat erottaneet hallituspuolueita kaikkein eniten. Jopa enemmän kuin talouspolitiikka.

Kansanedustaja Petteri Orpon (kok) johtaman ryhmän esitys on viimeisin yritys tehdä kunta- ja sote-uudistus. Ehdotus poikkeaa hallitusohjelmasta, jonka mukaan sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestäminen jätetään vahvoille peruskunnille.

Uusimmassa suunnitelmassa vastuukunnat ovat jälleen mukana. Hallitusohjelmassa oleva poikkeusmenettely on otettu päälinjaksi, joka joutunee eduskunnassa poliittisen arvioinnin lisäksi perustuslakivaliokunnan käsiteltäväksi.

Kunta- ja sote-uudistus on hallitusyhteistyön keskeinen mittari. Päähallituspuolueet kokoomus ja Sdp ovat kehuneet ahkerasti uutta sopimusta. Ensimmäisenä hallitusrintamasta irtosi vihreiden Osmo Soininvaara, jonka mielestä esitys on kelvoton toteutettavaksi.

Talouslinja uhattuna -tekstin on kirjoittanut Heikki Vento.

Arktinen Banaani