Cheek! Miksi niin monet inhoavat Suomen suosituinta artistia?

Jare Tiihonen ei häpeile näyttää menestystään.
Kotimaa 6.11.2015 07:30
Cheek sanoo, että Alpha Omega on hänen viimeinen levynsä. © Mirva Kakko

Mersun avaimet kilahtavat metallipöydälle. Perässä puhelin, kahvikuppi ja aurinkolasit.

Jare Tiihonen istuu alas.

Aurinko paistaa kattoterassille esteettä ja lämmittää vielä, vaikka on syyskuun toiseksi viimeinen päivä.

Terassi on levy-yhtiön, Warner Musicin. Sillä on toimisto Kampissa keskellä Helsinkiä. Liikerakennuksen kaksi ylintä kerrosta.

Tiihonen asuu tässä lähellä, muutaman korttelin päässä, mutta hän tuli autolla.

Hän tulee aina autolla.

”Siin on sillee suojassa. Kadulla sä oot Jarena, katsottavana.”

”Mä nään, kun ne sanoo toisilleen jotain. Ja joku haluu ottaa kuvan. Eikä mul oo mitään sitä vastaan, mut mä vaan tykkään kulkee näin.”

Tiihosen auto on helmenharmaa Mercedes-Benz SLS AMG. Seiska kertoi siitä kesällä. Kovan luokan urheiluauto. Ylös nousevat lokinsiipiovet, huippunopeus yli 300 kilometriä tunnissa, hinta satojatuhansia. Huhhuh, Cheekin uusi ökyauto.

Nyt se on parkkihallissa Kampin talojen alla.

Tiihonen ei ole syönyt vielä aamiaista. Kello on yksi iltapäivällä.

”Ei meinannut jaksaa herätä ollenkaan. Torkutin varmaan kaks tuntia.”

Hän palasi yöllä Maltalta, viikon lomalta. Hän ja kuusi kaveria. Tuottaja Antti Riihimäki, räppäri Ville-Galle, hyvä ystävä Seppo ja kolme Rähinä Recordsin jätkää, ”jotka on aina ollu messissä”.

Kone laskeutui Helsinki-Vantaalle kello 1.45. Vastassa oli muutamia faneja.

Tiihonen kysyi heiltä uudesta albumista. Se ilmestyisi vasta parin viikon kuluttua, lokakuun puolivälissä, mutta hän oli julkaissut biisilistan Instagramissa. Hän halusi tietää, mitä fanit ajattelivat listasta. Mietityttikö mikään?

Valot sammuu -niminen kappale mietitytti.

Hän aavisteli tätä.

”Kun ne arvaa, mistä siinä on kyse. Pelkää, mitä se tarkottaa.”

Fanit pelkäävät, että Cheek lopettaa. Että tämä levy, Alpha Omega, on hänen viimeisensä.

Onko se?

Tiihonen on tarkka kuvistaan. Vaatteiden ja ilmeiden pitää olla oikeat. © Mirva Kakko

Kaksi vuotta sitten, marraskuussa 2013, Tiihosen manageri lähetti toimittajille kutsun.

Cheek pitää tiedotustilaisuuden Helsingin Kämp hotellin Peilisalissa tiistaina 19.11. klo 13–15.

Cheek oli jo suomalaisen musiikin iso, kimaltava nimi. Räppäri, joka oli pari kuukautta aikaisemmin järjestänyt kaksi keikkaa Helsingin jäähallissa, isolla areenalla. Ne oli myyty loppuun puolessa tunnissa.

Samaan aikaan oli ilmestynyt hänen kymmenes levynsä, Kuka muu muka. Levyn kannessa Tiihonen poseerasi valkoisessa kauluspaidassa korealla tuolilla, kuin valtaistuimella. Hihat käärittyinä, solmuke avattuna. Vieressä istui urosleijona.

Vaatimattomuus ei ole koskaan ollut Tiihosta varten.

Mutsi kysy luuleksä olevas James Bond/sanoin emmä tiedä, mut jotain samaa meis on, hän räppäsi.

Levy myi heti tuplaplatinaa: neljän päivän aikana yli 40 000 ihmistä osti sen. Se oli valtava määrä, sillä jo 10 000 kappaletta myynyt levy on menestys. Luku kasvoi, ja lopulta levyä myytiin yli satatuhatta kappaletta ja striimattiin yli 60 miljoonaa kertaa. Striimaus tarkoittaa suoratoistoa, musiikin kuuntelua nettipalveluiden kautta.

Puhuttiin maniasta, Cheek-maniasta.

Levyarvioihin se ei kuitenkaan yltänyt. Kuka muu muka sai nuivia arvosteluja.

Ollakseen niinkin ristiriitainen hahmo, Jare Henrik Tiihonen tekee yllättävän hajutonta ja pehmeää musiikkia, kirjoitti musiikkilehti Soundin kriitikko Arttu Tolonen.

Hän moitti Tiihosen tekstejä. Ne kertoivat pulleasta itsetunnosta ja makeasta elämästä, Tiihosesta itsestään. Ja vaikka itsetietoisuus ja uho kuuluvat rap-musiikin perinteisiin, harvemmin kuulee levyjä, joilla ei käsitellä mitään muuta.

Toinen musiikkilehti, Rumba, meni pitemmälle. Toimittaja Oskari Onninen kutsui Tiihosta infantiiliksi vässykäksi.

Jarelle ja hänen faneilleen tiedoksi, että infantiili tarkoittaa lapsellista, Onninen kirjoitti.

Marraskuun 19. päivänä toimittajat sitten kokoontuivat Pohjoisesplanadille, Kämp-hotellin peilisaliin. Tiihonen istuutui yleisön eteen, pöydän ääreen. Oli suuren maailman tyyliä, valkoiset pöytäliinat ja rivi mikrofoneja.

”Tänään mä ajattelin ilmoittaa jotain kuus kertaa jäähallia isompaa”, Tiihonen sanoi.

Elokuussa 2014 hän järjestäisi konsertin Helsingin olympiastadionilla, 40 000 ihmisen areenalla. Sitä ei ollut kukaan suomalainen sooloartisti koskaan tehnyt.

Uutiselle taputettiin. Salissa oli kymmeniä toimittajia.

Mutta Oskari Onninen ei siellä istunut. Rumba-lehti oli saanut managerilta tiedon, ettei Onninen ole tervetullut. Tiihonen ei halunnut ”negatiivista energiaa taloon”.

 

Lipunmyynti alkoi maanantaina 25. marraskuuta 2013 kello 9.

Kello 10.15 Olympiastadion oli loppuunmyyty.

Ostajia oli jäänyt linjoille ja selaimia auki. Niiden perusteella laskettiin, että tulijoita riittäisi toiseenkin konserttiin.

Lisäkonsertin liput loppuivat puolessa tunnissa.

Yhtäkkiä 80 000 ihmistä oli ostanut lipun Cheekin konserttiin. Se on enemmän kuin Hämeenlinnassa on asukkaita.

Menekki oli yllätys, mutta levy-yhtiö olisi jatkanut vielä. Markkinointijohtaja Mark Fry pohti kahta uutta konserttia. Siis yhteensä neljää.

Tiihosen mielestä se oli liikaa.

Cheek elää ylellisesti. ”Mä tykkään mukavista asioista, finer things.” © Mirva Kakko

Kattoterassilla ei istu muita. Tiihonen juo kahvia ja puhuu.

Olympiastadionin keikkojen jälkeen hän jäi tauolle, miettimään mitä seuraavaksi tekisi. Siitä on nyt vuosi.

”Tää on ensimmäisii haastatteluja, mitä mä teen. Mielentila on erilainen, oon valmis selittämään enemmän.”

”Yleensä mä en jaksa selitellä mitään. Ajattelen vaan, että se tajuu joka tajuu.”

Lehtijutut ovat ärsyttäneet häntä. Kaikenlaiset ”artikkelit ja kolumnit”, joissa on arvioitu hänen menestystään ja etsitty sen syitä.

”Kukaan ei nosta sitä, mikä on mulle tärkeintä. Musiikki ja räppääminen.”

”Ne kolumnistit ja… niitten mielestä mun musa on hölynpölyy. Mua häiritsee se, koska mä oon laittanu yhden säkeistön kirjoittamiseen päiväkausii, biisiä on tehty studiolla kolme kuukautta. Sit ne on, että aah tällanen vittu puoles tunnis tehty paska.”

Hänen mielestään kriitikot eivät välttämättä ymmärrä, mistä räppäämisessä on kyse. Sitä eivät täysin ymmärrä edes kaikki räppärit.

Ei hän itsekään ymmärtänyt 1990-luvun lopulla, ”ku rupes tekee”. Hän kirjoitti ensimmäiset riimit, koska jonkun heistä piti räpätä.

Heitä oli kymmenkunta. He liikkuivat Lahden keskustassa, suihkuttivat graffiteja ja kuuntelivat New Yorkin räppäreitä, DMX:ää, Ja Rulea, Puff Daddya, Masea. He katsoivat räp-elokuvia ja imivät asennetta. Boyz n the Hood, Menace II Society.

Mitä leveempi jätkä, sen parempi.

Asiaan kuului, että joku heistäkin räppäisi. No kuka räppää?

Jare alkoi kirjoittaa riimejä, englanniksi, ja keksi itselleen artistinimen Cheek. Hän ei ole nimestä erityisen ylpeä, mutta ei sitä oikein vaihtaakaan voi.

”Enhän mä tienny, ett ihmiset vielä tietää tän nimen, jonka mä keksin perhana Kerppukadulla omas huoneessa.”

Vuonna 2000 hän liittyi rap-ryhmään, jonka nimi oli 5th Element, ja seuraavana vuonna hän julkaisi ensimmäisen levynsä, omakustanteen Human & Beast.

”Kukaan ei osannu äänittää, kukaan ei osannu miksaa, kukaan ei osannu tehä mitään. Mä ostin kamat ja laitoin ne pystyyn.”

Hän on tyytyväinen, ettei ensimmäisiä levyjä löydy juuri mistään. Niitä julkaistiin 800 kappaletta ja myytiin räppibileissä ja kahdessa levyliikkeessä. Tiihonen vei itse cd:t myyntiin.

”Jotenkin mä olisin halunnu, että joku olis silloin osannu kertoo mulle jotain.”

”Mä pystyisin viides minuutissa kertoon kenelle tahansa rimmaamisesta saman, minkä mä opin viidessä vuodessa.”

Hän suostuu pitämään pienen peruskurssin.

 

Ensinnäkin, yhdessä tahdissa on neljä iskua. Tiihonen hakkaa sormiaan pöytään. Yks, kaks, kol, nel.

Yhteen tahtiin mahtuu kuusitoista tavua räppiä, ”ilman ett tarvii kipittää”. Vähempikin riittää, kaksitoista tai neljätoista tavua, ”se on sun flow’sta kiinni”, mutta enempää ei kannata tunkea. Jokaisessa tahdissa ei voi olla kuuttatoista tavua, muuten räpistä tulee monotoninen.

Päpäpäpätätätätähätäpätätätätätä.

Sitä paitsi jossain välissä pitää hengittääkin. Sisäänhengitys vie tavun.

Ja riimit sitten. Ne kuuluvat räppiin.

”Jos haluu lähtee helpolla perusrakenteella, se on näin: yks, kaks, kolme, riimisana, yks, kaks, kolme, riimisana.”

Tiihonen ottaa esimerkin.

”Joskus huntti tarkotti sataa markkaa/ nyt se meinaa mun keikasta saamaa palkkaa/ tällä elämäntyylillä menee mania/ oon kai juuttunu elämään Peter Panina.”

Makee ja selkee, kappale uudelta levyltä.

Taitava räppäri rimmaa monella tavulla ja jaksottaa riimisanoja mutta pysyy silti aiheessa.

”Täs on vähän erilainen rakenne samasta biisistä.”

Hän osoittaa riimien paikat:

”Nyt tuntuu niin smuutilta/ kun Losissa alottelen mun duunit poolilla/ ei hullummin juntilta Lahesta/ broidin kanssa bostailtiin kulmilla kahestaan.”

”Ne, jotka mua arvostelee, kuulee, ett mä rimmailen vaan kissa/pissa, ilta/silta, mut mä en ikinä rimmaa silleen. Tää on mulle sydämen asia.”

Hän kirjoittaa riiminsä puhelimeen, valkoiseen iPhoneen. Siellä, Muistiinpanot-ikonin takana, ovat kaikki uuden levyn tekstit ja ylijääneet ”läpät”.

”Jos ei oo pressuree/ ei oo timanttii. En käyttänyt mihinkään.”

Sähköpostista löytyvät ”biitit” eli itse musiikki. Tekijät lähettävät niitä hänelle, ja hän valitsee kehityskelpoiset.

”Sit mä kuuntelen biittii ja lähen mietiskeleen niitä läppii.”

IPhonen ruudulla näkyy tiedosto, jonka nimi on 221281. Se on lista levyn kappaleista, kokonaisuudesta.

”Ton piti alun perin olla levyn nimi, mun syntymäpäivä.”

Tiihonen rakensi levyä tarkasti, pala palalta. Sä huudat -kappale menee ”ala-aallossa”, ja sen vuoksi seuraavaksi piti tehdä bilebiisi.

”Mietin, mitä mä haluisin kuulla, ku oon juhlimassa.”

Me ollaan ne joiksi pojat haluu ryhtyy/ me ollaan ne joihin tytöt haluu yhtyy…

”Ett perhana meil on kova meininki, me ollaan ne tyypit. Ton egoboostauksen pohjalta sit löylytän siinä.”

Tiihonen kirjoittaa aina itsestään. Hän kehuu itseään siekailematta. Tämä ärsyttää monia kriitikoita, ja muitakin, ja Tiihonen tietää sen.

”Mä hyväksyn ja ymmärrän sen kritiikin.”

”Oonks mä nousukas? Ehkä sitte. Oonks mä naiivi? Joo, se hiphop mitä mä oon pienestä asti kuunnellut, on aika naiivia kuvastoo.”

”Hyppään sinne ysäriräppiin. Niiden juttujen mukaan mun ajatusmaailma on muokkautunu.”

Mitä leveempi jätkä, sen parempi.

Jare Tiihonen on 33-vuotias. Hän on aina elättänyt itsensä räpillä. © Mirva Kakko

Jare ei olisi halunnut muuttaa Lahteen.

Hän oli kahdeksan, samoin kuin kaksoisveli Jere. Jerelle muutto näytti olevan yksinkertaisempaa.

Jare pani vastaan, itki ja uhosi jäävänsä Vantaalle. Mutta isä oli tehnyt päätöksensä: Lahteen.

Kerppukadun omakotitalossa perustettiin yritys, Vihersilkki. Sitä ennen isä oli ollut myyntiedustaja. Hän oli kulkenut ympäri Suomea ja kaupannut koteihin WSOY:n kirjasarjoja. Isä oli mielestään Suomen paras myyntimies, ei epäilystä. Hän ajoi leveällä amerikanautolla, Chrysler New Yorkerilla.

Vihersilkki myi silkkikasveja. 1980-luvun lopun Suomessa ne olivat jotain uutta. Isä kokosi kasveja autotallissa ja ”teki niistä hienoja”, viimeisteli. Lahden torin laidalta vuokrattiin pieni liiketila. Äiti päivysti siellä.

Pienyrittäjän arki oli vaihtelevaa. Välillä tehtiin isoja kauppoja ja oltiin kuninkaita, välillä elettiin hyvin vaatimattomasti.

Jare ja Jere menivät ala-asteelle, Launeen kouluun. Heitä kiusattiin bussijonossa. Isä kuuli siitä ja opetti pojat lyömään. Otti sohvatyynyn ja näytti, miten isketään. Isä oli entinen nyrkkeilijä ja vanhan koulukunnan mies, nenille ei hypitä.

Sellaisia pojistakin kasvoi. He pyörivät keskustassa aina. Ja aina syntyi ”hirveetä hässäkkää”.

Yhtä tahoa vastaan pojat eivät kuitenkaan pullikoineet: isää. Isä sanoi, mihin aikaan piti olla kotona, ja pojat olivat, minuutilleen. Isä sanoi myös, että huumeita ei käytetä.

Mutta jos poskessa oli mustelma, sitä ei tarvinnut peitellä. Kotona ei muutenkaan valehdeltu. Pojat kertoivat aina, mitä kaupungilla oli tapahtunut. Vanhemmat uskoivat, etteivät pojat olleet riitaa haastaneet. He vain pitivät puoliaan.

Jare ja Jere olivat tarkkoja tyylistään. Jo kasiluokalla kaikki rahat tuhlattiin vaatteisiin. Joka kuukausi he miettivät, mitä hankkisivat, kun lapsilisät tulisivat tilille. Leveitä farkkuja ja huppareita. Kalliita merkkejä, Filaa, Fubua ja South Polea. Vaatteet olivat yhteisiä.

Kun peruskoulu loppui, Jere meni Vihersilkkiin töihin. Jare aloitti lukion Lahden lyseossa. Se oli outoa, sillä hän oli nyt yksin. Kukaan vanhasta kaveriporukasta ei tullut lukioon. Hän tunsi koulusta vain kaksi tyttöä.

Jare jatkoi Lahden ammattikorkeakouluun, liiketalouden koulutusohjelmaan. Samalla linjalla aloitti toinenkin räppäri, Tomi Sipikari. He molemmat kuuluivat 5th Element -ryhmään.

Syksyllä 2007 he tekivät yhteisen lopputyön: Albumin tuotekehitysprosessi Suomessa. Case: Kasvukipuja-albumi.

Kasvukipuja oli Cheekin viides levy.

 

Syksyllä 2014 Tiihonen lensi Los Angelesiin.

Olympiastadionin konsertit olivat ohi. Alkoi tauko, jota hän oli odottanut kauan.

Viime vuodet olivat olleet hurjia. Tiihonen oli usein väsynyt, mutta hän ei halunnut puhua siitä. ”Tekeminen ruokkii tekemistä”, hän sanoi.

Stadion-konserttien järjestäminen oli ollut valtava urakka. Tiihonen vastasi viime kädessä kaikesta itse, niin kuin oli aina tehnyt. Hän istui palavereissa ja neuvotteli rahasta. Summat olivat suuria. Pelkät valot maksoivat 300 000 euroa illalta.

Tiihonen ajoi kokouksesta toiseen ja puhui matkatkin puhelimessa. Hengitys kulki raskaasti.

Loma alkoi. Tiihonen asettui ylelliseen Beverly Wilshire -hotelliin, kuten Hollywoodin tähdet, ja alkoi pohtia, mitä tekisi.

Yhtäkkiä hän olikin aivan hukassa, ”helvetin diipeissä keloissa”.

Jos ei voinut mennä eteenpäin, yltää koko ajan suurempaan, oliko järkeä tehdä mitään? Sillä tavalla hän ajatteli. Hän halusi olla se, joka tekee asioita, joita muut eivät tee.

Hän oli ollut underdog, altavastaaja, joka oli halunnut näyttää muille. Se oli aina ajanut häntä eteenpäin.

Mutta nyt hän oli saavuttanut kaiken. Täydet stadionit, ennätykselliset levymyynnit. Mitä jäi? Kansainvälistä uraa hän ei halunnut.

Mikä hän edes oli? Tai luuli olevansa? Huoramainen kusettaja vai suomalainen superstara, hän kirjoitti muistiinpanoihinsa.

Ajatus uudesta levystä, keikoista ja kaikesta tuntui ahdistavalta. Hän hyppäisi takaisin pimeään tunneliin. Siltä hänestä oli viime aikoina tuntunut. Kun väsytti ja vastuut painoivat.

Mutta jotain oli kuitenkin tehtävä.

Pikkuhiljaa ratkaisu alkoi löytyä. Ehkä hän voisi tehdä vielä levyn, jos se olisi Cheekin viimeinen. Jos hän kirjoittaisi siihen menneet vuodet.

Kohta hän oli keksinyt ”masterplanin”, suuren suunnitelman: hän lopettaisi uransa, Cheekin, mutta se kestäisi kolme vuotta. Hän paljastaisi suunnitelmiaan vähitellen. Ensin tulisi levy ja iso kiertue Suomen jäähalleissa. Sitten muuta.

Hän innostui ja soitti kahdelle luottoihmiselleen: manageri Carla Ahoniukselle ja vanhalle ystävälle Tomi Sipikarille. Sipikari oli Tiihosen taustalaulaja, tuplaaja, niin kuin räppärit sanovat. Aina kun Tiihonen oli noussut lavalle, Sipikari oli mukana.

Sipikari ei voinut uskoa, että levy jäisi viimeiseksi.

Levy-yhtiö taas ei halunnut, että sellaisesta puhutaan. Ainakaan julkisesti.

Sillä mielellä Tiihonen kuitenkin tekstinsä kirjoitti. Hän sammuttaisi valot.

Tiihonen on muusikko ja yrittäjä. Hän vastaa kaikesta uraansa koskevasta itse. © Mirva Kakko

Villejä bileitä missien kanssa – naapurit raivostuivat Cheekille!

Tiihonen on jälleen Seiska-lehden kannessa.

Hän on järjestänyt ”lukuisia juhlia, jotka ovat koetelleet taloyhtiön asukkaiden hermoja”.

Tiihonen asuu Etu-Töölössä, 150 neliön kattohuoneistossa. Talo on rakennettu 1920-luvulla mutta ullakkoasunnot reilu vuosi sitten.

Alakerran asukastaulussa ei lue Tiihosta. Nimi löytyy vasta seitsemännestä kerroksesta.

Hän avaa oven. ”Moi.”

Eteishallista näkee suoraan olohuoneeseen ja avokeittiöön. Ne ovat yhtä suurta tilaa. Katto on viisto ja korkealla.

Täällä ne missit siis juhlivat.

Tiihonen näyttää terassiparvekettaan, joka rakennettiin asuntoon varta vasten. Hän oli sanonut, ettei voi ostaa asuntoa, jossa ei ole parveketta.

”Ja tän takia mä oon nyt ongelmissa.”

Asunnon lattioihin tehtiin äänieristykset, mutta melu kantautuu terassilta.

”Äh, mä kävin vielä alakerran naapurin luona kuuntelemassa, ettei täältä kuuluis mitään.”

Eteishallin oikealla puolella on makuuhuone ja kylpyhuone. Mustaa laattaa ja kohdevaloja. Ikkunoissa kaksi valkoista rullaverhoa. Ne toimivat kaukosäätimellä.

Tiihonen painaa nappia, ja verhot hilautuvat ylös.

”Kato nyt saatana, kun ne menee eri tahtiin.”

Verhojen välissä on sentin rako.

Asunto on avara, sisustus pelkistetty. Nimekkään arkkitehtitoimiston jälkeä.

”Jotain kodikkuutta pitäis saada. Ajattelin tohon olohuoneen seinälle tasoa, jossa olis vaikka kirjoja.”

Terassin vieressä on saunaosasto. Vierestä kulkevat portaat parvelle.

Pieni tila, kaksi nahkanojatuolia ja niiden välissä šakkilauta. Seinillä hyllyt, joilla nojaavat kulta- ja platinalevyt sekä Emma-patsaat, yhdeksän kappaletta.

Menestys näkyy kaikessa.

”Jossain vaiheessa oli tarvetta näyttää, ett hiphopillakin voi mennä bossisti. Se vaihe on ohi, mut kyl mä ajan mun videoissa Mersulla ja Maseratilla. Mut miks mä ajaisin Fiatilla, kun mä en oikeesti aja Fiatilla? Mä ajan Mersulla.”

”Ja minkä takii mulla ei olis Maserati tai Bentley, koska ne on paljon mukavampia autoja kun Fiat tai Toyota? Mä tykkään mukavista asioista, finer things.”

Asia on hänelle hyvin yksinkertainen.

”On kivaa, kun on perhanan kiva auto ja vähän liikahtaa nopeemmin. Aijai, hyppäät siihen ja sul on hyvä mieli.”

”Mut ettei nyt ihan jeesusteluks menis, niin Cheekin imago perustuu myös staramomenttiin. Toi jätkä on stara. Ei mun fanit edes haluis nähdä mua ajamassa Ladalla.”

Šakkilauta on kookas, sohvapöydän kokoinen. Isä toi sen aikanaan Etelä-Amerikasta.

Isä kiersi maailmaa palkintoreissuilla. Omilla rahoillaan hän ei olisi kulkenut, mutta parhaat kirjamyyjät palkittiin matkoilla.

Maaliskuussa 2012 isä kuoli. Lähti pilkille ja sai sairauskohtauksen.

”Se oli iso juttu.”

”Mut mä pystyin käsittelee sen parhaiten meidän perhepiiristä. Mulla pysy eniten paketti kasassa.”

Perhepiiriin kuuluvat äiti ja kaksoisveli sekä isoveli ja kaksi isosiskoa. Ja tietenkin sisarusten lapset ja puolisot.

”Mä oon se musta lammas. Mä tuun kaikkiin perhejuhliin suoraan keikalta. Sunnuntaina ne aina on, ja joka kerta mul on darra. Missäs se Jare on ollu? No tos oltiin jätkien kanssa, vähän puhalluttaa.”

”Ja jos mä jatkan entistä vauhtii, mä oon saatana kymmenen vuoden päästä ihan samassa pisteessä. Ja sitä mä en halua. Siihen tää kaikki liittyy.”

Kymmenen vuoden kuluttua Tiihonen on 43-vuotias. Missä tilanteessa hän silloin haluaisi olla?

”Apua, sanonks mä tän…”

”Kyl mä niinku toivoisin, ett mä olisin rauhoittunut ja mul olis vaimo ja lapsia.”

Urasuunnitelmiakin on. Hän olisi siirtynyt taustalle. Hänellä olisi artisti, jonka kanssa hän tekisi töitä ja jonka hän ”veisi jonnekin, missä kukaan ei oo koskaan ollut”.

”Moni ei tajuu, että mä teen mun jutut itse. Siitä selkeesti on joku viilto. Mä haluaisin todistaa muille, ja itselleni, että voin tehä tän muillekin.”

Tiihonen makoilee muhkeassa nojatuolissa, heiluttelee jalkojaan käsinojan päällä.

Uusi levy ilmestyy pian. On palavereita, videokuvausta, haastatteluja, jäähallikiertueen suunnittelua. Kiertue alkaa tammikuussa.

Jännittää vähän.

”Hei mä haluun näyttää sulle vielä yhden jutun.”

Hänellä on uusi lelu. Hän sai sen lahjaksi, koska järjesti kaverilleen passeja Tampereen Blockfestiin, loppuunmyydylle keikalleen.

Se on Hoverboard. Näyttää skeittilaudalta, jossa on isot pyörät – ja moottori. Tässä yksilössä on vielä Tiihosen nimikirjaimet ja levylogo.

Tiihonen astuu laudalle. Häntä naurattaa. Laudassa on valot ja kaiuttimet, siitä voi soittaa musiikkia. Tiihonen laittaa Cheekiä ja ajaa ympäri olohuonetta. Häntä naurattaa vielä enemmän.

”Tällä mä sit yksikseen täällä ajelen.”

 

Emmi Lammaskoski tuli jonoon kahdeltatoista. Samoin ystävä Veera Mäkelä.

Jono oli silloin parinkymmenen ihmisen mittainen. Se lähti Forumin kauppakeskuksen pohjakerroksesta.

Tytöt odottivat viisi tuntia. Istuivat, seisoivat, kävivät vessassa vuorotellen. Se kannatti.

Sillä kun kello on 17 ja Cheek nousee lavalle, jono ulottuu kauppakeskuksen kolmanteen kerrokseen. Järjestysmies arvioi, että siinä seisoo tuhat ihmistä.

Tämä on fanitapaaminen. Levy on ilmestynyt tänään. Se soi taustalla.

Nimmari tai selfie, levy-yhtiön tiedottaja kertoo jonottajille. Molempiin ei ole aikaa.

Emmi Lammaskoski ja Veera Mäkelä valitsevat selfiet, tietenkin. Ne julkaistaan somessa heti.

Emmi on 19-vuotias ja Veera 18. Emmi on tykännyt Cheekistä kauemmin, kolunnut keikkoja.

Posket hehkuvat, kädet tärisevät. Mutta Jare on ”tosi mukava”, kuten aina.

Tiihosella on musta nahkatakki ja mustat farkut. Punaiset lamput nostavat hikeä otsalle.

Hän halaa jokaista, hymyilee vähän ja sanoo muutaman sanan. Moi, miten menee?