Äärioikeisto ei ole yhtenäinen liike – Monien sirpaleisten ryhmien vihollinen on silti usein sama

ESSEE: Ideologia kertoo valmiudesta tiettyihin menettelytapoihin, kirjoittaa Tommi Kotonen.

äärioikeisto
Teksti
Tommi Kotonen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Suomen Kuvalehti kokeilee uutta koneääntä. Jos haluat, voit antaa palautetta äänen laadusta täältä.

Kuva ääriliikkeiden toimijoista syrjäytyneinä ja ”modernisaation häviäjinä” on kenties turhankin voimakkaasti läsnä erilaisissa analyyseissa, toteaa tutkija Tommi Kotonen Kanava-lehdessä.

“Ryhmien poliittisia päämääriä ei tällöin oteta vakavasti vaan ne tulkitaan ainoastaan heijastuksena jäsenten yhteiskunnallisesta ja sosiaalisesta asemasta asettaen heidät lähinnä hallinnoinnin objektiksi”, Kotonen kirjoittaa. “Tuollaisesta näkökulmasta itse ideolo­giaa ja sen vetovoimaa on hankala yrittää ymmärtää.”

Suomen Kuvalehti julkaisee Kotosen kirjoituksen kokonaan.

Kanavan kansikuvituksen tekijä Markus Pyörälä (s. 1983) on Helsingissä asuva kirjasuunnitteluun erikoistunut graafinen suunnittelija ja kuvittaja. Kannessa matemaattista siisteyttä ja selkeyttä tavoitteleva käsitekarsinointi kohtaa sotkuisesti vikuroivan arkitodellisuuden haasteen, Pyörälä kuvaa.
Kanavan kansikuvituksen tekijä Markus Pyörälä (s. 1983) on Helsingissä asuva kirjasuunnitteluun erikoistunut graafinen suunnittelija ja kuvittaja. Kannessa matemaattista siisteyttä ja selkeyttä tavoitteleva käsitekarsinointi kohtaa sotkuisesti vikuroivan arkitodellisuuden haasteen, Pyörälä kuvaa.

 

Urho Kekkonen totesi jo aikoinaan: ”Ääri­oikeistolaisuus, isänmaallinen kansanliike, fasismi, natsismi, kauniilla lapsella on monta nimeä.”

Käsitteet jos mitkä ovat aikansa lapsia. Politiikassa niillä on myös välinearvoa: ne voivat olla lyömäaseita, joilla leimataan vastustajat tai keppihevosia, joilla edistetään omaa aatetta.

Käsitteet ovat myös suhteellisia. Ne määrittyvät suhteessa ajalliseen ja tilalliseen kontekstiinsa sekä suhteessa toisiin käsitteisiin. Politiikan käsitepelit ovatkin eräänlaisia kielipelejä, jotka tuottavat poliittista todellisuutta.

Erityisesti maahanmuuttovastaisuuteen liittyen on käytetty paljon ilmaisua äärioikeisto. Äärioikeistosta on muodostunut eräänlainen sateenvarjokäsite, jonka alle mahtuvat niin islaminvastaiset mielenosoittajat kuin juutalaisvastaiset kansallissosialistitkin.

Keskustelussa saattaa hämärtyä se seikka, että kyse ei ole mistään organisaatioiden tasolla yhtenäisestä liikkeestä, vaan toisiaankin vastaan kilpailevista sirpaleisista ryhmistä.

”Äärioikeiston uhka” syntyy lukuisten eri suuntiin vetävien tavoitteiden ja keinovalikoimien mahdollisesti aiheuttamasta uhasta.

Yhtenäisen liikkeen sijasta liikehdintä muodostaa pikemminkin eräänlaisen aatteellisen miljöön, jota pitää yhdessä lähinnä nationalismi ja liberaaliin yhteiskuntajärjestykseen ­liitetyn tasa-arvoajattelun ja suvaitsevaisuuden vastustus.

 

Äärioikeisto-käsite juontaa tunnetusti juurensa Ranskan vallankumouksen aikaan, jolloin käsitteet oikeisto ja vasemmisto muodostuivat kansalliskokouksen istumajärjestyksen perusteella.

Jaottelu täsmentyi 1800-luvun alkupuolella sisältämään myös äärilaidat, äärivasemmiston ja äärioikeiston. Suomessakin äärikäsitteet esiintyivät eri muodoissaan jo 1800-luvulla.

Ääriliikkeillä viitattiin ennen Italian fasistien valtaannousua useimmiten vasemmistoon. Fasismin porvarilliset vastustajat näkivät sen kuitenkin pian yhtä äärimmäisenä kuin bolševisminkin. Italian keskustalaisen kansanpuolueen perustajiin ja kristillisdemokraattisen liikkeen oppi-isiin kuulunut Luigi Sturzo määritti jo 1923 fasistit oikeiston ääripään toimijoiksi, estremistri di destra.

Suomessa samaan käsiteperheeseen kuuluva termi oikeistoradikalismi esiintyy jo aktivisti Kai Donnerin ja kumppaneiden toimittaman Suunta-lehden artikkelissa kansallissosialismista vuonna 1923. Artikkelissa viitataan vähän aikaisemmin hajotettuun vapauspuolueeseen, jota kutsutaan oikeistoradikaaliksi. Hitlerin myös todetaan olleen siihen läheisessä yhteydessä.

Lehti huomioi niin ikään kansallissosialismin kahtalaisen luonteen; se oli ”omituinen sekotus oikeistonatsionalismia ja mitä pisimmälle menevää radikaalista reformipolitiikkaa”.

Arvio heijasteli Hitlerin aikoinaan esittämää luonnehdintaa liikkeestään molempien ääripäiden ääriliikkeenä, jossa yhdistyivät niin porvarilliset kuin vasemmistolaisetkin aatteet radikaaleimmissa muodoissaan.

Myös Lapuan liikettä kutsuttiin 1930-luvulla – jopa sen porvarillisten vastustajien puheissa – ääriliikkeeksi. Maalaisliittoa edustaneen Kekkosen ohella esimerkiksi kokoomusvaikuttaja K. N. Rantakari kirjoitti 1930 Uudessa Suomessa ”oikeistoäärimmistön” pyrkimyksestä sotilasdiktatuuriin.

”Äärimmäinen oikeisto” saattoi vielä tuolloin tarkoittaa myös poliittisen janan oikeaa laitaa ja kattaa kokoomuksenkin ilman sen kummempia arvoasetelmia. ”Äärioikeisto” nykyisessä kirjoitusasussaan vakiintui käyttöön vasta 1960-luvulla.

 

Tutkimuskirjallisuudessa fasismi, kansallissosialismi ja varsinkin niin sanottu uusnatsismi on johdonmukaisesti luettu äärioikeistoon.

Tämä johtuu siitä, että aatteiden ytimen on nähty muodostuvan vieraat ainekset ulos sulkevasta, militantista nationalismista, kansallisten traditioiden korostamisesta ja Ranskan vallankumouksen perintöön kuuluvan tasa-arvoajattelun hylkäämisestä. Aatteisiin sisältyvät sosialismin sävytkin palvelevat korkeampaa päämäärää: kansallisen yhtenäisyyden ideaa.

Suuressa osassa äärioikeistolaisista liikkeistä ei kuitenkaan voi nähdä selvää jatkumoa fasismin tai kansallissosialismin traditioon.

Suomalaiset ryhmät ja toimijat ovat identifioineet itsensä poliittisella kartalla useimmiten oikeistoon tai ne ovat katsoneet koko oikeisto–vasemmisto-jaon omalla kohdallaan epärelevantiksi puhuen mieluummin esimerkiksi kansallismielisyydestä tai ”valkoisesta nationalismista”.

Suomalaisissa tulkinnoissa on historiallisesti ollut oma erikoislaatunsa. Erityisesti ennen 1970-lukua Suojelupoliisi ja sen perässä muut viranomaiset tekivät selvän eron äärioikeiston ja ”uusnatsismin” välille.

Jälkimmäinen luettiin Pariisin rauhansopimuksen kieltämiin aatesuuntiin, kun taas äärioikeistolaisuus tulkittiin vain voimakkaaksi isänmaallisuudeksi ja maanpuolustushenkisyydeksi. Oikeudellisia seuraamuksia välttääkseen myös Pekka Siitoin käytti usein nimitystä äärioikeisto fasismin tai kansallissosialismin sijaan.

 

Myös nykyisiä ääriliikkeitä on kutsuttu joissain yhteyksissä fasistisiksi.

Lähtökohtana on tällöin ollut brittitutkija Roger Griffinin 1990-luvulla esittämä määritelmä fasismista ”palingeneettisenä ultranationalismina”.

Sillä tarkoitetaan liikkeitä, jotka tukeutuvat äärimmäiseen nationalismiin ja pitävät sen avulla yllä ajatusta kansallisesta, vallankumouksellisesta uudelleensyntymisestä, joka johtaa ”uuteen yhteiskuntaan”.

Griffin korostaa, että kyseessä on utooppinen visio ja poliittinen ideologia siinä missä anarkismi, liberalismi tai konservatismikin.

Griffinin ”fasismin minimin” määritelmää ei toisaalta ole tarkoitettu yläkäsitteeksi, vaikka se soveltuukin useiden eri maiden liikkeisiin.

Griffinin määritelmän mukaan esimerkiksi Ranskan Front National tai Francon hallinto eivät lukeudu fasistisiin puolueisiin tai järjestelmiin. Fasismi on vain yksi äärioikeiston erikoistapauk­sista tai alalajeista.

 

Käsitteet ovat kontekstisidonnaisia. Mitään pysyvää ja ikiaikaista määritelmää äärioikeistolle on turha etsiä.

Tutkimuksessa esiintyvien määrittely-yritysten pohjalta on kuitenkin löydettävissä joitain yhdistäviä piirteitä.

Yksi johtavista äärioikeiston tutkijoista, hollantilainen Cas Mudde, pitää 1900-luvun jälkipuolen äärioikeistolaisuuden keskeisimpinä piirteinä nationalismia, muukalaisvastaisuutta, rasismia, demokratian vastaisuutta ja vahvan valtion ideaa.

Tämä ei tietenkään selvennä esimerkiksi oikeistoradikalismin ja fasismin välistä eroa, mutta se rajaa äärioikeisto-käsitettä niin, että sen erilaisia ilmentymiä on mahdollista luokitella ja analysoida.

Yhden käsitteen määritteleminen useiden toisten avulla johtaa luonnollisesti kysymään esimerkiksi, mitä demokratialla tässä yhteydessä tarkoitetaan. Määrittely on tehty länsimaisen liberaalin yhteiskunnan perspektiivistä, ja osin tästäkin johtuen se saa eräänlaisen vastaideologian muodon.

Vaikka jotkut ryhmät ja toimijat eivät tiukan ideologisessa mielessä muodostaisikaan kokonaisuutta, niiden verkostoista rakentuu eräänlainen alakulttuurinen tulkintakehys, jonka kautta ympäröivää todellisuutta hahmotetaan.

Tällaista väljempää määritelmää suosii muun muassa saksalaistutkija Hans-Gerd Jaschke, joka esitti teoksessaan Rechtsextremismus und Fremdenfeindlichkeit (2001) seuraavan luonnehdinnan:

”Äärioikeistolla tarkoitetaan niiden näkemysten, suhtautumistapojen ja toimien kokonaisuutta, organisoituja tai ei, jotka lähtevät rodullisesti tai etnisesti määritetystä ihmisten yhteiskunnallisesta epätasa-arvoisuudesta, kiistävät ihmisoikeuksien julistuksen tasa-arvopyrkimyksen, korostavat yhteisön ensisijaisuutta yksilöön nähden sekä kansalaisen alistumista valtiollisille päämäärille, ja kiistävät liberaalin demokratian arvopluralismin sekä haluavat muuttaa demokratisoitumiskehityksen suunnan taaksepäin.”

 

On hankala sanoa, missä määrin nämä määreet täyttyvät nykyisten suomalaisten liikkeiden kohdalla, sillä ryhmät ja liikkeet eivät aina kerro tavoitteistaan kovin paljon.

Useissa maahanmuuttovastaisissa liikkeissä ainakin jotkut elementit ovat kuitenkin selvästi läsnä. Merkillepantavaa on, että joukossa on paljon erilaisia yhden asian liikkeitä – varsinkin islaminvastaisia – joilta puuttuu kokonaisvaltainen poliittinen visio ylipäätään.

Vihollinen on silti useimmiten sama: liberaali, suvaitsevainen ”punavihreä” eliitti.

Erilaiset ulkoiset ja sisäiset uhat ovat voimakkaina läsnä, ja ihmisten välinen tasa-arvo kyseenalaistetaan epäröimättä.

Jopa visioita pian syttyvästä sisällissodasta esiintyy eri laidoilla. Suomen Vastarintaliikkeen tavoiteohjelmassa jopa mainitaan sota ”pohjoisen vapauden” ja ”verenperinnön” suojelemiseksi.

Sekä Mudden että Jaschken tutkimuksissa oikeistoradikalismin eri ilmentymien pienimmäksi yhteiseksi nimittäjäksi osoittautuu pyrkimys kansalliseen yhtenäisyyteen. Tämä on ollut keskeisin ydin suomalaisessakin äärioikeistoajattelussa. Mitä radikaalimmin siihen pyritään retoriikan tai toiminnan tasolla, sitä äärimmäisemmästä liikkeestä on kyse.

Äärimmilleen vietynä ajatus tarkoittaa ”häiritsevien elementtien” ja hajottavien tekijöiden poistamista vaikka väkivalloin. Liberaali pluralismi ei kuulu tähän ajatteluun.

Toisaalta liikkeiden parista ei toistaiseksi juuri löydy myöskään sellaista vallankumouksellista ”uudelleen syntymisen” visiota, joka puolestaan Griffinin mukaan on leimallista fasistiselle ajattelulle –  saati että sellaista visiota oltaisiin panemassa väkivalloin toimeen.

Poikkeuksen tekee lähinnä kansallissosialistinen Suomen Vastarintaliike.

 

Liikkeet ja ryhmät harvemmin määrittävät itsensä tieten tahtoen marginaaliin – ääriliikkeeksi tai edes radikaalijärjestöksi – varsinkaan jos ne pyrkivät poliittiseen valtaan tai vaikuttamiseen järjestelmän puitteissa eivätkä pelkästään horjuttamaan olemassa olevaa järjestelmää.

Kansallismielisiksi radikaaleiksi ja eräänlaiseksi vallankumouksen etujoukoksi itsensä mieltävät Suomen Vastarintaliikkeen edustajat lienevät tässäkin melko harvinainen poikkeus. Äärioikeistoon moni ei liene lukenut itseään sitten Pekka Siitoimen.

Tutkimuksessa ”oikeistoradikalismi” samaistetaan usein ”äärioikeistoon”. Suomessa ei ole tehty tarkkaa käsitteellistä jakoa radikalismin ja ääriajattelun, ekstremismin, välillä. Saksassa puolestaan niillä on muun muassa perustuslakia suojaavan viraston mukaan olennainen ero, mikä saattaa olla hyödyksi suomalaisiakin käsitteitä ajateltaessa.

Radikaalilla ajattelulla tarkoitetaan Saksassa näkemysten radikaaliutta perustuslain puitteissa, ja sillä on sellaisenaan sijansa pluralistisessa yhteiskunnassa.

Ääriajattelu puolestaan käy valtiojärjestyksen perusteitakin vastaan.

 

Äärikäsitteisiin sisältyy useita ongelmia, kuten jokseenkin kaikkiin politiikassa käytettyihin määritelmiin ja käsitteisiin.

Tämä ei tietenkään estä käyttämästä niitä, ainakin mikäli erilaiset sudenkuopat tiedostetaan. Sellaisia käsitteitähän ei juuri ole olemassakaan, jotka kattaisivat jonkin ilmiön jäännöksettä ja kiistatta.

Käsitepariin ääriliikkeet vs. maltilliset toimijat on jo sisäänrakennettu epäsymmetria, jossa ”äärimmäinen” on vaarallista ja kartettavaa. Tämä supistaa ajattelun ja poliittisten ratkaisumahdollisuuksien kenttää.

Ei ole itsestään selvää, että maltillisin ratkaisu on aina paras ja että ristiriitojen välttäminen sekä konsensuksen hakeminen edistäisi aina demokratiaa. Voidaan jossain määrin perustellustikin kysyä, tuottaako konsensushakuisuus itsessään demokratian vastaiseksi koettuja ”ääri-ilmiöitä” kaventaessaan poliittisten vaihtoehtojen kenttää.

Äärimmäisyyksien patologisointi ja ”normaalin” politiikan ulkopuolelle asettaminen voi hämärtää myös ääriliikkeiden syntysyitä ja jättää muun muassa niiden taustalla olevat sosiaaliset ja yhteiskunnalliset ongelmat huomiotta.

Samalla tämä ”normaalin” rajojen vetäminen tulee paradoksaalisesti toisintaneeksi äärioikeiston käyttämää ulos sulkevaa retoriikkaa. Samaa voinee sanoa poliisiylijohtaja Seppo Kolehmaisen äskettäisestä lausunnosta, jossa hän – poliittisessa kielessä yleiseen tapaan – metaforisesti medikalisoi koko ongelman: ”Lääkkeet taudin mukaan.”

Patologisointiin sisältyy toisaalta sekin vaara, että ajatellaan ääriajattelun leimaavan toimijoiden koko olemusta ja heidät nähdään ei-rationaalisina ”uhreina”.

Kuva ääriliikkeiden toimijoista syrjäytyneinä ja ”modernisaation häviäjinä” on kenties turhankin voimakkaasti läsnä erilaisissa analyyseissa.

Ryhmien poliittisia päämääriä ei tällöin oteta vakavasti vaan ne tulkitaan ainoastaan heijastuksena jäsenten yhteiskunnallisesta ja sosiaalisesta asemasta asettaen heidät lähinnä hallinnoinnin objektiksi.

Tuollaisesta näkökulmasta itse ideolo­giaa ja sen vetovoimaa on hankala yrittää ymmärtää.

 

Ongelmallista on sekin, että ääriliikkeen käsitettä voidaan käyttää vapauttamaan maltillisemmat toimijat vastuusta ääriaatteiden suhteen.

Puhe ääriliikkeistä tietyllä tapaa normalisoi ja oikeuttaa niiden ulkopuolelle jäävän ­alueen. Osaltaan tätä heijastelee myös käyty keskustelu ”ääripäiden” välisestä konfliktista, johon ”tolkun ihminen” ei osallistu ja jonka kanssa hänellä ei ole mitään tekemistä.

Tarkemmin asiaa arvioidessa voidaan usein kuitenkin havaita, että ääriliike saattaa itse ­asiassa edustaa teemoja, jotka ovat usein jossain muodossa esillä myös maltillisemmassa ajattelussa.

Ääriryhmissä toimivat voivat samanaikaisesti olla mukana myös maltillisemmissa liikkeissä, ja henkilöitä liikkuu niiden välillä jatkuvasti.

Ilmiö tunnetaan jo liikkeiden varhaisemmasta historiasta. Henrik Ekberg on todennut, että 1930-luvulla äärioikeistojärjestöjen rajat olivat hyvin löyhiä.

Samoin esimerkiksi monien 1990-luvun alun äärioikeistoryhmissä toimineiden tausta oli perustuslaillisessa oikeistopuolueessa, ja jotkut toimivat samaan aikaan molemmilla kentillä.

Sosiaalisen median aikakaudella monessa ryhmässä toimiminen on entistäkin yleisempää ja helpompaa.

 

Niin ikään menettelytapojen ja ideologian erottaminen toisistaan on politiikassa osin keinotekoista.

Ideologia kertoo valmiudesta tiettyihin menettelytapoihin, vaikkei niihin olisi aina tarvetta turvautuakaan. Ideologiset lausumat voidaan myös ymmärtää poliittisina tekoina.

Esimerkiksi jotain yhteiskuntaryhmää vastaan kohdistuva retoriikka voi saada aikaan siihen kohdistuvia toimia, vaikkei lausuman esittäjä toimeen itse tarttuisikaan.

Erottelu on sikälikin ongelmallista, että jos menettelytavat pidetään tiukasti erillään ideo­logisista lausumista, ideologian ja tulevan toiminnan yhteys jää havaitsematta, ja toiminnan hetken koittaessa siihen voi olla jo myöhäistä reagoida.

Niin sanottujen yksinäisten susien esiintyminen terroritekojen suorittajina korostaa tätä ongelmaa.

Saksassa keskustelu kytkeytyy maan politiikalle ominaiseen taistelevan demokratian ajatukseen, ja siellä on lämmitelty 1950-luvun totalitarismikeskustelua uudelleen ääriliikekäsitteiden alla.

Tässä yhteydessä puhutaan yleisellä tasolla ”ekstremismistä”, jolloin samassa nipussa tarkastellaan kansanvaltaiselle yhteiskuntajärjestykselle vaarallisina ilmiöinä niin uskonnollispohjaisia kuin äärioikeiston ja -vasemmistonkin ilmentymiä.

Osin samaa ajattelumallia edustavat myös sisäministeriön perustamat ”väkivaltaisen ekstremismin” toimenpideohjelmat ja verkostot.

Sisäänrakennettu olettama on, että poliittinen radikalisoituminen noudattelee samankaltaisia latuja aatesuunnasta riippumatta. Tämä on kuitenkin olettama, joka vaatisi vahvempaa evidenssiä tuekseen kuin toistaiseksi on esitetty.

Viime aikoina on esitetty lain uudistamista tai tulkitsemista niin, että kaikki ääriliikkeet tai niiden symbolit aatesuuntaan katsomatta voitaisiin kieltää. Jos tälle tielle lähdetään, käsitteet pitäisi joka tapauksessa määritellä nykyistä tarkemmin.

Tämä on erityisen tärkeää, jos halutaan, että lakeja voidaan soveltaa myös tulevaisuudessa ja mahdollisesti muuttuneessa poliittisessa tilanteessa. Samalla pitäisi tietysti määritellä se, mikä on ”normaalia”.

 

Mitä nimeä kukin käyttää esimerkiksi ”maahanmuuttovastaisesta liikkeestä” on jo itsessään poliittisen tilan käsitteellistä rajaamista ja poliittinen konstruktio.

Aina määrittelijät eivät tosin ole välttämättä tästä edes itse tietoisia, sillä määritelmiin sisältyvien valintojen tunnistaminen ei aina ole kovinkaan yksinkertaista. Nopeatahtisessa ja helposti pureskeltavia aiheita käsittelevässä mediassa sitä ei ole aina edes mahdollista tehdä.

Esimerkiksi se mikä on äärimmäistä riippuu lopulta määrittelijän poliittisesta arvostelukyvystä ja arvostuksista. Vedetäänkö raja väkivallan käyttöön, vallankumoukselliseen ideologiaan vai jonnekin muualle, on epäilemättä myös tilannesidonnaista.

Suurina poliittisina murroskausina aatteet saattavat aikalaisista vaikuttaa hyvinkin selkeiltä ja luonnollisilta, mutta rauhanomaisemmissa oloissa samat näkemykset voidaan tulkita mitä äärimmäisimmiksi ilmiöiksi.

Jos tarkkailija ei jaa ääriliikkeen näkemystä vallitsevan tilanteen kriisiluonteesta, ääriliikkeen toiminta näyttää lähinnä patologiselta.

Käsitteet eivät ole pelkkiä nimilappuja.

Poliittisten käsitteiden muutokset ennakoivat ja heijastelevat omalta osaltaan myös itse politiikan sisällöissä tapahtuvia muutoksia, ja uusien käsitteiden luominen on itsessäänkin siirto politiikan pelilaudalla.

Siinä mielessä paljon puhuttu ”äärioikeiston valtavirtaistuminen”, tiettyjen alakulttuuristen ilmaisujen tunkeutuminen lähemmäs yleiskieltä sekä radikaalin diskurssin leviäminen myös laajojen massojen keskuuteen ja jopa valtakunnanpolitiikkaan saattaa kertoa myös muutoksesta käsitteiden takana olevassa ajattelussa.

Ainakin ne ovat ilmentymiä onnistuneesta määritelmillä ja käsitteillä politikoinnista.

 

Kirjoittaja Tommi Kotonen on Jyväskylän yliopiston tutkijatohtori. Artikkeli on ensi kerran julkaistu Kanavassa 7/2016.

 

Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja lehdillä on yhteinen päätoimittaja.