Sauli Niinistö on kekkoslainen presidentti, omalla tavallaan – Ohjaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa itsevaltaisin ottein

Essee: Kaikessa hiljaisuudessa Suomea on sujutettu yhä syvemmälle länteen. Kansalaisten ja päätöksentekijöiden tilannekuvat etääntyvät, kirjoittaa Janne Riiheläinen.

politiikka
Teksti
Janne Riiheläinen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

“Kansalaiset suhtautuvat yhä luottavaisesti Suomen politiikkaan turvallisuuden eri sektoreilla. Kuitenkin sekä asemoitumisemme maailmassa että ulko- ja puolustuspolitiikkamme ovat muuttuneet voimakkaasti viime vuosina. Vaikuttaa jopa siltä, että nämä muutokset ovat menneet isolta osalta kansalaisia ohi. Mielipiteiden muuttumattomuudesta on osin pitänyt huolen poliittisen koneiston hiljaisuus”, kirjoittaa Janne Riiheläinen Kanava-lehdessä 8/2018.

Suomen Kuvalehti julkaisee artikkelin kokonaisuudessaan.

 

Suomalaisessa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa on yleisenä taustaoletuksena, että tilanteemme ei ole juuri muuttunut EU-ratkaisun jälkeen. Tätä harhakäsitystä ylläpidetään tahallaan ja tahattomasti monista syistä. Lopputulos on kuitenkin se, että kansalaisten ja päätöksentekijöiden tilannekuvat eroavat yhä enemmän.

Valtiovarainministeri Petteri Orpo (kok) kertoi puheessaan suurlähettiläspäivillä valtioneuvoston yhteyteen tulevasta hybridianalyysitoiminnosta, jonka tavoitteena on vahvistaa hybridiuhkien tunnistamis- ja analyysikykyä. Valtiojohto yrittää näin pysyä paremmin ajan tasalla ennen kaikkea Venäjän konnankoukuista. Sama pyrkimys on myös uuden tiedustelulain taustalla.

Ulko- ja turvallisuuspoliittisen päätöksenteon tueksi keräävät virkakoneistossa tietoa muun muassa tiedustelu ja lähetystöt. Eri lähteistä kootun, ja aina osin salaisen, tiedon pohjalta valtiojohto luo tilannekuvan ja tekee ratkaisuja.

Viime vuosina tämän tiedon perusteella on tehty suuren yksimielisyyden vallitessa valtava määrä isoja päätöksiä. Siihen nähden, kuinka merkittäviä ne ovat olleet, niitä on perusteltu julkisuuteen varsin epäselvästi.

Sen lisäksi, että puolustusvoimat on saanut kokonaan uuden tehtävän, kansainvälisen avun antamisen ja vastaanottamisen, se on myös muuttunut valmiusorganisaatioksi. Joukko-osastoissa olevat valmiusyksiköt tarjoavat kaikki aselajit kattavaa toimintakykyä tuntien varoajalla.

Muutos on suuri sekä asenteellisesti että toiminnallisesti. Meri- ja ilmavoimien strategisten hankkeiden miljardirahoitus on siirretty normaalin puolustusbudjetin ulkopuolelle. Isoja päätöksiä on tehty hyvin suurella yksimielisyydellä.

Suomi on viime vuosina sitoutunut nimenomaan puolustuspoliittisesti yhä syvemmälle läntisiin turvallisuusrakenteisiin. EU:hun liittymisen jälkeen emme ole olleet puolueeton maa, ja liittoutumattomuudestakaan on hankala enää puhua. Sotilasliittoihin kuulumaton on edelleen ainakin muodollisesti paikkansapitävä määritelmä.

Solmimamme lukuisat kahdenkeskiset sopimukset eivät ole sitovia liittosopimuksia, mutta niiden myötä puolustuksemme verkostot nojautuvat yhä enemmän myös muihin kuin kotimaisiin verkostoihin. Standardit, sopimukset ja lainsäädäntö sekä yhdessä harjoittelu mahdollistavat Suomen toimimisen osana Natoa tai Naton toimimisen Suomessa, jos niin päätetään.

Sopimukset mahdollistavat myös muunlaisia kokoonpanoja, kuten esimerkiksi Britannian johtamat JEF-joukot. Jos Suomi oli kylmän sodan aikana harmaalla alueella idän ja lännen välissä, niin nyt olemme jollain toisella harmaalla alueella lännen keskellä.

Tutkija Matti Pesu on luonnehtinut tätä kehitystä “kolmanneksi linjaksi” liittoutumattomuuden ja liittoutumisen välillä (Maanpuolustus-lehti 7.9.2018). Hän korostaa linjaratkaisun olevan omintakeinen ja sisältävän myös riskejä, minkä vuoksi sen viestiminen sekä kotimaahan että ulkomaille olisi tärkeää.

Pesu kummastelee myös sitä, miten ulko- ja turvallisuuspoliittiset kehityskulut on kuitenkin melkeinpä epäpolitisoitu.

 

Poliittisten päätöksentekijöiden ja virkakoneiston kovan ytimen tilannekuva Suomen turvallisuusympäristöstä on muuttunut merkittävästi. Kansalaisten keskuudessa vastaavaa muutosta näkemyksissä ei kuitenkaan näytä tapahtuneen.

Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan (MTS) vuosittain toistuva mielipidetutkimus kertoo, että suomalaisten käsityksissä on tapahtunut varsin vähän muutoksia ulko- ja turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä. Krimin valtauksen aiheuttama muutos turvallisuusympäristöämme koskevissa näkemyksissä kyllä näkyy, mutta reaalimaailman muutoksiin verrattuna mielialojen muutokset ovat pieniä.

Kansalaiset suhtautuvat yhä luottavaisesti Suomen politiikkaan turvallisuuden eri sektoreilla. Kuitenkin sekä asemoitumisemme maailmassa että ulko- ja puolustuspolitiikkamme ovat muuttuneet voimakkaasti viime vuosina. Vaikuttaa jopa siltä, että nämä muutokset ovat menneet isolta osalta kansalaisia ohi.

Mielipiteiden muuttumattomuudesta on osin pitänyt huolen poliittisen koneiston hiljaisuus. Sinänsä järkevää pyrkimystä konsensukseen mahdollistetaan päättämällä asioista vähäeleisesti ja huomiota herättämättä. Tästä kertoo se, miten jopa poliitikkojen keskuudessa on herättänyt hämmästystä, kun yhdysvaltalaiset joukot ovat parin viime vuoden aikana saapuneet raskaine kalustoineen harjoittelemaan Suomen maaperälle.

Päätöksentekokoneisto on siis tehnyt pikkuhiljaa ratkaisuja, joiden merkityksestä oikein kukaan ei ole ollut halukas keskustelemaan. Turvallisuuspolitiikka on aihe, josta puhumalla poliitikon on helppo menettää äänestäjiä mutta hankala saada heitä lisää.

Kärjistetysti voi sanoa, että koko ajan on selitetty tilanteen pysyneen Suomen kannalta ennallaan, mutta samaan aikaan on sujutettu Suomea syvemmälle lännen turvallisuusrakenteisiin.

Entinen ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd) väitti Louhisaari-seminaarissa 25. elokuuta, että sotilaallista harjoitustoimintaa on ajettu läpi epädemokraattisesti ja virkamiehet ovat “vedättäneet Suomea mukaan myös sellaiseen harjoitustoimintaan, jonka ensisijaisena, ellei ainoana tarkoituksena on liittokunnan voimannäyttö ja poliittisen viestin lähettäminen Venäjälle”.

Kansainvälinen harjoittelu liittyy kuitenkin nykyisin aluepuolustukseen, ja näin harjoitukset ovat väkisinkin liittokunnan voimannäyttöjä ja poliittisten viestien lähettämistä Venäjälle. Naton syksyllä 2018 järjestämässä suursotaharjoituksessa Trident Juncturessa harjoiteltiin Norjan puolustamista myös suomalaisin joukoin ja Suomen ilmatilassa.

Vaivihkaisen sujuttamisen politiikka on näyttävämmissä taitekohdissa herättänyt hämmästystä ja ärtymystä. Niin sanotun isänmaasopimuksen solmiminen oli yksi tällainen tilanne, kun monien hallitusten aikana jatkunut, täysin demokraattisesti edennyt prosessi kulminoitui Naton kanssa tehtävän sotilaallisen yhteistyön käytäntöjä koskevaan teknokraattiseen yhteistyömuistioon.

Puolueettomuutta korostaneen menneisyytemme takia tällainen sopimus on väistämättä hyvin latautunut asia. Melkein tyhjästä julkisuuteen putkahtanut muistio herätti kummastusta ja oli sen takia helppo maali kaikenlaisen disinformaation levittäjille.

Muun muassa ulkoasiainneuvos Juhani Suomi väitti (Kulttuurivihkot 10.10.2017) isäntämaasopimuksen vieneen Suomelta suvereniteetin: ”Suomi luovutti maa-, meri- ja ilma-alueensa vastikkeetta ja sitovasti Nato-maiden käyttöön, mitä tahansa sotilaallista operaatiota varten. Suomi ei asettanut minkäänlaisia varaumia sen paremmin Nato-joukkojen suuruudelle, aseistukselle, tarkoitusperille kuin sille tuodaanko Suomeen ydinaseita tai ei.”

Ulkoasiainneuvos Suomen haastattelussa oli nähtävissä vaatimus paluusta kylmän sodan aikaan, jolloin pidimme itseämme puolueettomana, yksin puolustautuvana maana idän ja lännen välissä. Pelkästään omaan kykyyn nojaava maanpuolustus oli Yya-sopimuksen sitoman Suomen itselleen muotoilema henkinen rakenne, välttämättömyyden hyve.

Julkisen keskustelun vähäisyyttä selittää osaltaan myös ulko- ja turvallisuuspolitiikan osaamisen heikkeneminen. Kommunismin romahduksen jälkeen kovan turvallisuuspolitiikan osaamiselle ei ole ollut juuri kysyntää. Vajetta on kaikkialla poliittisessa koneistossa ministeriöistä mediaan ja puolueisiin.

Hiljaisuuden kulttuuria on ruokkinut myös se, että Neuvostoliiton romahdettua Suomessa ei tehty henkistä tai juridista pesänselvitystä suomettumisen ajan epäterveistä ilmiöistä.

 

Kansalaisille ei ole myöskään avattu selkeästi Suomen vähittäisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjanmuutoksen syitä ja perusteluja. Viime aikoina päätökset ovat toki varmasti perustuneet enemmän tiedustelun avulla tai muuten luottamuksellisesti saatuun tietoon kuin rauhallisempina aikoina.

Osansa on myös kylmän sodan aikaisella hämärtämisen ja kaksoispuheen perinteellä. Itänaapurista keskustellaan kiertoilmaisuin tai vaikenemalla. Perinteisesti on puhuttu yhtä ja tehty toista. Yhtä perinteistä on, että osa kansalaisista ottaa kiertoilmaisut ja hämärtämisen tosissaan, käyden julkista keskustelua vain niiden pohjalta.

Vaikka Venäjän toimiin liittyvä tilannekuva on virkakoneistossa julkilausuttua huomattavasti synkempi, koneisto on pysynyt erittäin lojaalina poliitikoille, joita ei haasteta välillä lapsekkaistakaan puheenvuoroista.

Poliitikot puolestaan vierastavat tilanteen julkista suorasanaista arviointia. Jotkut heistä puhuvat jopa alarmismista, aiheettomasta tai liioitellusta vaarojen esittämisestä.

Tästä hyviä esimerkkejä olivat Ulkopoliittisen instituutin syksyllä 2016 julkaiseman Venäjän toimia kuvaavan raportin synnyttämät kommentit. Sitä luonnehdittiin muun muassa “yksipuoliseksi uhkakuvien maalailuksi” ja “pelotteluksi, jota ei voida pitää perusteltuna”. Yhden arvion mukaan “pelottelu on todellakin raportissa keskeisin argumentti”.

Suljettujen ovien takana arviot tilanteesta ovat joka tapauksessa erilaisia kuin julkisesti lausutaan. Realistisemmat arviot pilkahtelevat näkyviin esimerkiksi tiedustelulainsäädäntöön liittyvissä lausunnoissa, jotka ovatkin poikkeuksellisen suorasanaista luettavaa.

Jarno Limnéll ja Jaakko Iloniemi kirjoittavat Uhkakuvat-kirjassaan (Docendo 2018) ei-julkisista uhkakuvista: “Ei-julkinen tai salainen uhkakuva on sellainen, joka on tarkoitettu vain tietyn rajatun joukon nähtäväksi ja arvioitavaksi. Siitä on otettu niin sanottu poliittinen kuorrutus päältä pois.”

Ulkopuolinen hybridivaikuttaminen pyrkii pitämään kansalaisten uhkakokemuksen mahdollisimman alhaisena. Kuitenkin monet päätökset suomalaisessa turvallisuuspolitiikassa on helppo jäljittää juuri sellaisiin uhkakuviin, joista ei puhuta ääneen. Yksi tämän ajattelun ilmentymä on se, että Suomi ei muiden läntisen Euroopan maiden tapaan luopunut Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen aluepuolustukseen panostamisesta.

Julkisten ja ei-julkisten uhkakuvien suhteen vallitseva tilanne puhuu omalta osaltaan vahvasti mahdollista Nato-kansanäänestystä vastaan. Nykytilanteen valossa olisi oletettavissa, että äänestäjät eivät saisi tietoonsa kaikkea asias- ta päättämiseen tarvittavaa tietoa. Tämä vajaus altistaisi prosessin myös ulkopuoliselle informaatiovaikuttamiselle.

Epärealistinen tilannekuva, yhdistettynä taustalla olevaan piilossa pidettävään tietoon, tekisi kansanäänestyksen tuloksesta suorastaan sattumanvaraisen.

Sauli Niinistö sai presidenttinä hoidettavakseen suomalaisen ulkopolitiikan pahimman painajaisen: suhteiden heikkenemisen Venäjän suuntaan. Krimin valtauksen myötä syntyneessä tilanteessa Niinistö ei ole jäänyt passiivisesti seuraamaan tapahtumia vaan on toiminut näkyvästi, ja varmaankin myös näkymättömästi, kotimaassa ja maailmalla.

Niinistö voi tällä hetkellä nojata ulkopolitiikan hoidossa kahteen asiaan. Ensinnäkin hän on saavuttanut kansan luottamuksen. Ylivoimainen valinta kansanliikkeen ehdokkaana antaa hänelle liikkumavapautta.

MTS:n vuosittaisessa tutkimuksessa puolestaan käy ilmi, että kolme neljäsosaa suomalaisista pitää maamme ulkopolitiikkaa hyvin hoidettuna. Mielialojen tyytyväisyyden tällaisina myrskyisinä aikoina voi laittaa pitkälti Niinistön piikkiin.

Toiseksi Niinistö on onnistunut työssään erinomaisesti. Hänet valittiin aikoinaan presidentiksi arvojohtajana, kansakunnan unilukkarina. Niinistöstä on kuitenkin kasvanut kansainvälisen tason ulkopoliitikko, joka on pitänyt aktiivisesti ja luottamusta herättäen eri osapuolten välistä keskusteluyhteyttä yllä kiristyneessä tilanteessa. Ei todellakaan ole sattumaa, että hän tapaa tätä nykyä maailman suurvaltajohtajia jatkuvasti.

Laajaa kansansuosiota selittää osaltaan myös Niinistön pilarimalli. Sen mukaan Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka toimii neljän pilarin varassa. Ne ovat oma puolustuskyky, läheiset suhteet EU:hun, Yhdysvaltoihin, Ruotsiin ja Natoon, mahdollisimman toimivat suhteet Venäjään ja kansainvälinen yhteistyö.

Kokonaisuus on niin kattava, että lähes jokainen voi nähdä Niinistön linjassa itselleen tärkeitä painotuksia.

Jo yksi aivan Niinistön presidenttikauden alussa sattunut tapaus antoi esimakua siitä, miten hän suhtautuisi myöhemminkin sellaisiin lausuntoihin, jotka eivät miellytä häntä. Venäjän asevoimien komentaja, kenraali Nikolai Makarov piti vuonna 2012 Helsingissä puheen, jossa hän varoitti Suomea veljeilemästä Naton kanssa. Kun hän sen jälkeen saapui tapaamaan Niinistöä, presidentti lausui nuhtelevaan sävyyn lehdistön ollessa vielä kuulolla: ”Kenraali on pitänyt puheen; aloittaisin vähän siitä aiheesta.”

Kesän 2015 Kultaranta-keskusteluissa hän puuttui myös napakasti entisen talousministerin Aleksei Kudrinin puheenvuoroon, jossa tämä vaati Natolta takuita, ettei se laajene Venäjän rajoille. ”Toivottavasti ymmärsin väärin”, Niinistö kommentoi.

Toistuvat kipakat reaktiot kertovat, että Niinistö haluaa tiukasti huolehtia siitä miltä asiat näyttävät kansalaisille.

Niinistö on kuitenkin useampaankin otteeseen puuttunut myös kotimaiseen keskusteluun ylimitoitetun terävästi. Presidentin asemassa sanat kuulostavat helposti painokkaammilta kuin olisi tarkoitus. Tätä ilmiötä presidentti Mauno Koivisto kuvasi aikoinaan toteamalla, ettei presidentillä ”ole niin pientä vasaraa, jolla naputtelisi”.

Presidentin kynästä -blogi sai alkunsa kiivastuneesta kirjoituksesta presidentti.fi-sivustolla. Tähän mennessä ilmestyneistä kuudesta blogimerkinnästä kolme oikoo happamaan sävyyn muiden tulkintoja.

Ensin sai kunniansa kuulla Helsingin Sanomien Kari Huhta, jonka transponderikeskusteluun liittyneet kirjoitukset eivät miellyttäneet presidenttiä. Sen jälkeen vuorossa oli Iltalehden Olli Ainola kommentoituaan presidentin yhteistyötä Erkki Tuomiojan ja eduskunnan kanssa.

Viimeksi satikutia saivat Lauri Nurmi ja Matti Mörttinen Niinistö-kirjastaan. Käytännössä presidentti oikoi kirjasta kertoneen jutun otsikkoa, jossa väitettiin Niinistön painostaneen Fortumia mukaan Fennovoimaan. Kieltäessään tämän hän ei kuitenkaan tarjonnut selitystä Fennovoima-prosessissa ilmenneille kummallisuuksille. Juristina Niinistö osaa tarpeen tullen olla sekä hyvin tarkka että riittävän epäselvä lausunnoissaan.

Syksyllä 2017 Niinistö menetti malttinsa, kun hän Timo Haapalan monilta osin virheellisen Ilta-Sanomien kolumnin pohjalta haukkui Elinkeinoelämän valtuuskunnan (Eva) presidenttiforumissa Turvallisuuskomitean. Aiheena oli komitean asiantuntijaverkoston muistio, johon oli listattu mahdollisia tapoja vaikuttaa presidentinvaaleihin. Venäjää ei itse asiassa edes mainittu, mutta listalla ollut salamurha sai Niinistön menettämään malttinsa ja väittämään, että Turvallisuuskomitea trollaa ja pelottelee perusteettomasti.

Muut presidenttiehdokkaat myötäilivät hänen näkemystään. Seuraavassa vaalikeskustelussa Niinistö veti jo hieman takaisin pitämällä Turvallisuuskomiteaa esillä tavalla, jolla hän viestitti luottamustaan sitä kohtaan.

Muistion salamurhakohdalle antoi taustaa se, että vuotta aikaisemmin Montenegrossa oli estetty venäläisten johtama vallankaappausyritys, jota koskeneeseen suunnitelmaan kuului pääministerin murha. Nelisen kuukautta Evan presidenttiforumin jälkeen Venäjän sotilastiedustelun agentit myrkyttivät Sergei Skripalin ja hänen tyttärensä.

Jatkuvia paljastuksia Venäjän aktiivisista toimista muissa maissa ei jostain syystä haluta pitää mahdollisina Suomen kohdalla. Tämä eriytyminen voi henkisesti olla ainakin osittain peruja kylmän sodan aikaisesta “Suomen erityisasemasta”.

Toistuvat kipakat reaktiot kertovat, että Niinistö haluaa tiukasti huolehtia siitä miltä asiat näyttävät kansalaisille. Tätä hän tekee myös ohjailemalla sitä mistä keskustellaan. Mäntyniemeen kutsutuille puoluejohtajille viestitettiin esimerkiksi hyvissä ajoin ennen edellisiä eduskuntavaaleja, ettei Nato ole sopiva aihe käsiteltäväksi vaalikampanjassa.

Agendavaltaa, eli kykyä määritellä käsittelyssä olevat teemat, ei jaeta eikä rajoiteta perustuslaissa mitenkään. Sitä valtaa Niinistö käyttää voimakkain ottein ja menestyksellisesti.

Niinistön toimet voi tulkita myös valmiuden rakentamiseksi nopeiden päätösten tekoon. Säännöllisillä tapaamisilla hän on vakiinnuttanut puheyhteyden puolueiden johtajiin. Kansanliikkeen ehdokkuus irrotti häntä kokoomuslaisesta taustasta.

Toistuva äksyily viestii myös siitä, että Niinistö todellakin päättää asioista aivan itse. Kaikki tämä antaa hänelle tarpeen tullen uskottavuutta julistaa yllättävämpikin vaihtoehto välttämättömäksi, ilman että minkään puolueen agenda pilkottaa taustalla.

Parlamentaarinen demokratia on usein hidas ja hapuileva, kun pitäisi tehdä päätöksiä. Presidenttinä Niinistö näyttää toimintatavallaan pyrkivän kompensoimaan tätä heikkoutta.

On ollut myös vaikea välttyä vaikutelmalta, että puheenjohtajan nuija on kopsahtanut TP-UTVA:ssa päätöksen merkiksi usein sen tauon aikana, joka nykyään pidetään ennen sanaa yhteistoiminnassa, kun määritelmänä on, että “Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa.”

Kaikki tämä voidaan tulkita myös negatiivisemmasta näkökulmasta, omanlaisenaan versiona Kekkosen itsevaltaisesta vallankäytöstä. Niinistö on kekkoslaisen perinnön vaalija myös siinä suhteessa, että hän on henkilönä asettunut tai joutunut asettumaan jonkinlaiseksi Suomen ja Venäjän suhteiden takuumieheksi.

Itseään koskevista mielikuvista Niinistö ei ole niin tarkka, istuen vaikka rappusilla, mutta asiakysymyksissä presidentin terävä kielenkäyttö on toistuvaa ja tiukastikin henkilöönkäyvää.

Julkisessa keskustelussa ihmiset asemoituvat tällä hetkellä pitkälti tilannekuvansa mukaan.

Aikaisemmin henkilön ulko- ja turvallisuuspoliittinen ajattelu selvisi hyvin pitkälle hänen puoluepoliittisesta kannastaan. Nyt jakolinjat kulkevat puolueiden sisällä. Kuvaavaa on, että sekä vasemmistoliitossa että kokoomuksessa on kannatusta perinteisellä puolueettomuudella, mutta myös vaatimuksia Nato-jäsenyydestä.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikka oli Neuvostoliiton aikana eräänlainen kynnyskysymys, jossa kilpailtiin lähinnä siitä kuka on kaikkein rauhantahtoisin ja puolueettomin. Vaaleissa todelliset vaihtoehdot olivat marginaalisia protestivaihtoehtoja. Tältä osin tilanne ei itse asiassa ole juuri muuttunut siinä mielessä, että viime presidentinvaaleissa nykyistä linjaa kannattavat ehdokkaat (Niinistö, Vanhanen, Haavisto) saivat lähes 80 prosenttia äänistä.

Kekkoseen luotettiin, koska ulkopolitiikassa ei ajateltu olevan vaihtoehtoja, mutta luottamus Niinistöön nousee hyvin kirjavasta tavasta hahmottaa tilannetta.

Kun yhdistetään poliitikkojen haluttomuus puhua pienin askelin tapahtuneesta kehityksestä, kaunisteltu tilannekuva ja lujalla otteella ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa johtavan presidentin halu ja kyky kontrolloida keskustelua, tulos on varsin karu. Edes suuntaa antavaa yhteistä kansallista tilannekuvaa ei ole.

Sinällään tämä tietysti helpottaa Suomen keskeistä toimintatapaa Venäjän suhteen, strategista kärsivällisyyttä. Nykyinen tilanne pitää kansalaiset tyytyväisinä ja rauhallisina ja antaa valtiojohdolle työrauhan.

Suomalaisessa kokonaisturvallisuuden mallissa paljon perustuu kansalaisten haluun ja kykyyn kantaa aktiivisesti vastuuta. Jos kansakunnan eteen tulee jokin iso muutos, kriisi tai äkkinäinen päätöksen paikka, hajallaan olevat tilannekuvat voivat pahimmillaan synnyttää halvaannuttavan ja hajottavan hämmennyksen. Siihen ei olisi sellaisessa tilanteessa varaa.

 

Kirjoittaja Janne Riiheläinen on joensuulainen turvallisuuspolitiikkaan erikoistunut bloggari ja tietokirjailija, joka tunnetaan myös lisänimellä Rysky.

 

Kirjoitus on ensi kertaa julkaistu Kanavassa 8/2018. Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.

 

Juttua on päivitetty 18.12.2018 kello 13.22: Korjattu Matti Mörttisen etunimi, oli aiemmin virheellisesti Tapani.