Kielitaidottoman tuskaa

minulla oli tapahtumarikas kesä
enkä ole vieläkään toipunut
vaikka olen palannut sorvin ääreen

olin kaksi viikkoa kanadassa
perheeni kanssa kun äiti tarjosi

punavalkoisessa montrealissa
oli viidet festarit käynnissä yhtä aikaa
kadut siistejä
homot kauniita
ihmiset kiinnostavia

nuhjuhotellin aamiaistarjoilija
oli synkeä sisilialainen
joka tykkäsi vaivalloisesta italiankielen taidostani
ja antoi lapsille ylimääräisen kanadankokoisen muffinin
grazie kelpasi

quebec oli paremman väen pittoreski idylli
jossa puhuttiin ylpeästi sinivalkoista ranskaa

mutta kotimatkamme sai kammottavan käänteen

Montrealin lentokentällä menin
mieheni luvalla wellness-hoitolaan
kun odotusaikaa lennon lähtöön
oli monta tuntia

makoilin manikyyrin jälkeen pyyhe ympärillä
rentouttavassa keitaassa
kun kuulin särmin yli
ahdistuneen ja tutun äänen:
”Ekskjuus mii, mai vaif is hiö.
I loost auö tsaild.”

9-vuotiasta etsittiin
kuristavissa tunnelmissa
paikalla olivat ratsupoliisikingit ja viranomaiset
ja kännykästä piti löytää lapsesta tuore kuva

Madeleinen vanhempien kohtalo vilisi silmissä
näin itseni helsinki-vantaalla
piinaavassa haastattelussa
palaamassa lomalta ilman lasta
ja erittäin huonon ja turhamaisen
äidin leimaa lyödään otsaani
(ihan oikein)
ja juuri silloin yksinäinen ja itkuinen
ikkunapenkille käpertynyt lapseni löytyi

sisäinen vapinani ei lakannut lentokoneessakaan

tytär täytteli näennäisen reippaana
matkatoverin ojentamaa koululaisten ystäväkirjaa
jossa kysellään lempiruokia ja muuta

viimeisenä kohtana oli ”suurin mokani”
tytär mietti hetken ja kirjoitti:
”kun en osaa vieraita kieliä”

yritin protestoida
mutta hän sanoi
että haluaisi osata pyytää apua
niiden omalla kielellä

toivon salaa
että hänestä tulee
hammaslääkäri tai arkkitehti
koska kielitaidolla ei elä