Vihreä populismi ja kiusattu poika
Lähes kaikissa vaaleissa olen äänestänyt vihreää nuorta naista. En enää usko Vihreiden viestiin. Vihreät on muuttunut jo vuosia sitten ympäristöpuolueesta yleisjeesustelupuolueeksi.
Ville Niinistön aikakaudella Vihreistä tuli nopeasti reagoiva, aina oikeamielinen somessa suutahteleva puolue, jonka faktat olivat usein epätarkat, tai niitä ei ehditty ennen Facebook-statusta tarkistaa.
Vihreiden viestintä muuttui rankan populistiseksi, jos populismin määritelmänä pidetään, että sanotaan lähes pelkästään asioita, joista yleisön kuvitellaan olevan samaa mieltä. Mahdollisimman kirkasotsaisesti ja kärkkäästi.
Mutta eivätkö persut ole niitä populisteja? Sanoman sisältö ei määrittele populismia, maahanmuuttokriittinen populismi on logiikaltaan aivan samaa kuin vihreä yleisön kosiskelu. Molemmat myös kuvittelevat taistelevansa hyvien asioiden puolesta.
Tuoreessa MeNaiset-lehdessä Vihreiden uusi puheenjohtaja Touko Aalto toistaa tarinaa elämästään. Koulukiusattu poika, joka on aina tuntenut ulkopuolisuutta, nousee monien vaikeuksien kautta suuren puolueen puheenjohtajaksi. Aallon koskettavilla yksityiskohdilla maustettu kertomus ei voisi olla klassisempi ”vaikeuksista voittoon”-tarina.
Aalto kertoo naistenlehden artikkelissa saman tarinan, mitä on toistanut jo monesti. Esimerkiksi vaalivoittonsa jälkeen Aalto julkaisi kuvan itsestään saman seinän vieressä, johon oli lapsena kiusaamisen jälkeen nojannut.
”Kasiluokalla isäni osti minulle Adidaksen kolmiraitanappiverkkarit. Olin ylpeä ja helpottunut: nyt minullakin oli merkkivaatteet, nyt kiusaaminen loppuisi. Mutta välitunnilla minua tultiin jälleen tuuppimaan, tönimään ja minut kaadettiin maahan. Uudet housuni repeytyivät. Tuo hetki on määrittänyt minua vahvasti ihmisenä. Sen jälkeen istuin pienessä syvennyksessä selkä punaista tiiliseinää vasten ja toivoin, ettei kukaan huomaa minua. Itsetuntoni meni kiusaamisen takia aivan atomeiksi. Tunsin olevani täysin arvoton”, Aalto kertoo.
MeNaisten artikkelissa Aalto sanoo myös bodanneensa itselleen armeija-aikoina 30 kiloa lihasta, mikä on lähes fyysinen mahdottomuus. Aalto kertoo myös olleensa lähellä loppuun palamista, mikä on yleisin naistenlehtien viljelemä yksityiskohta menestyjästä kerrottaessa. Voittajien burn out -tarinoiden viljeleminen tuskin auttaa ketään mielenterveysongelmaista nousemaan sohvanpohjalta ja ottamaan itseään niskasta kiinni.
Aallon elämätarina on koskettava ja hieno – kertomuksena. Se antaa varmasti monille toivoa, eikä sillä pyritä pahaan. Mutta populismia se on, puhtaimmillaan, eikä tarkoitus pyhitä keinoja. Kokonaista ihmisen elämää ei voi runnoa selviytymistarinaksi, vaikka se tunteita liikuttelisikin. Moiseen toimintaan tarvitaan aina laskelmointia ja ripaus valheellisuutta.
Mutta ei Touko Aaltoa kannata pahemmin syytellä. Elämmehän aikaa, jossa kolmikymppisistä laulajista ja muista julkisuuden voittajista tehdään elämäkertoja, herkkyys ja monimuotoisuus typistetään self help -meemeiksi ja elämän kirjo, ristiriitaisuus ja monimuotoisuus koetaan rasittavaksi jaaritteluksi. Tätä aikamme ilmiötä tutkii muun muassa Kertomuksen vaarat -projekti.
Ehkä on ok, että populistisia keinoja käyttävät muutkin kuin rasistit.