Tänään olisi vastassa Sveitsi
Tiedän olevani onnekas, koska yksi koronakevään surkeimmista jutuista minulle on ollut, ettei Suomen miesten jääkiekkomaajoukkue pelaa MM-kisoissa.
Ikävöin monta kertaa päivässä leijonia. Ruuvasin pari päivää sitten tussitaulua seinään leijonapaita päällä — niin hulluksi tämä kotitoimistomeno on yltynyt.
Ja niin kovaksi kaipaus.
Eilen olisi iltamatsissa voitettu Italia, annettu peliaikaa kakkosveskalle ja kokeiltu luovasti ketjuja.
Viime perjantaina se olisi alkanut. Iltapäivällä olisi leijonalauma saanut vastaansa aina kovan USA:n. Olisimme kavereiden kanssa spekuloineet, että ehkä olisi hyvä ottaa takkiin ekassa matsissa, saataisiin ryhmä hereille. Eilen oltaisiin iltamatsissa voitettu Italia, annettu peliaikaa kakkosveskalle ja kokeiltu luovasti ketjuja.
Tänään olisi vastassa Sveitsi, viime vuosien kova vastus. Mutta ei ole.
Olen hyvin vähän isänmaallinen, mutta joka kevät olen kaksi viikkoa patriootti. Niin kauan kuin muistan, olen katsonut joka ikinen vuosi joka ikisen leijonamatsin, ellei ole tullut vastaan pakottavia syitä. Ei ole tullut.
Leijonien seuraaminen on ollut minulle parasta terapiaa. Jos bisneksissä on ollut stressiä tai yksityiselämässä hankalaa, kaikki on unohtunut kun kiekko on jäässä ja kisastudiossa armoton sääntö, ettei turhista hölötetä kun musta liikkuu.
Juuri nyt tarvitsisin kipeästi leijonia.
Korona. Sontaa.