Supercellin solumalli ei toimi perusduuneissa
Suomalainen työelämä on kriisissä. Kuulemma. Hierarkinen systeemi on tullut tiensä päähän. Kuulemma. Nykyaikana parhaat yritykset koostuvat itsenäisesti toimivista soluista, joissa motivoituneet työntekijät saavat valtavasti vastuuta ja tämä johtaa huipputuloksiin. Kuulemma. Epäonnistuminenkin on sallittua ja mokia pitää juhlia. Kuulemma.
Miten tämä nyt näin nopeasti muuttui? Eikö pomoja enää tarvita, kun Supercellissä keksittiin täydellinen tapa tehdä töitä?
Media on viime aikoina hehkuttanut 1,1 miljardia netonneen Supercell-peliyhtiön erinomaisuutta lähes kritiikittömästi. Ihmeyhtiötä käsitelleissä artikkeleissa on aina muistettu kertoa, miten työn tekeminen on järjestetty Supercellissa uudella, lähes täydellisellä tavalla. Tuntuu ettei pomoja tarvita enää mihinkään.
Utopiassa solumalli varmaan toimisikin. Mutta silloin jokaisen työntekijän tulisi olla huippuyksilö, eikä leipääntymistä sallittaisi edes eläkettään odottaville jäähdyttelijöille. Mutta olisiko se täydellinen tapa järjestää työelämä? Eikö tällöin stressi kasvaisi perustyöpaikoissa sietämättömäksi?
Ei tavallisia työpaikkoja, siis virastoja, varastoja, tehtaita ja perustoimistoja voi muuttaa yhdessä yössä Supercelleiksi. Suurin osa ihmisistä haluaa mennä aamulla töihin, tehdä mitä on käsketty niin hyvin kuin osaa ja lähteä iltapäivällä kotiinsa tekemään vapaa-ajan asioita.
Pomoja tarvitaan yhä. Keskijohtokin on tarpeellista, jotta hommat saadaan valmiiksi myös niissä vähän tylsemmissä firmoissa.
Tottakai meillä on paljon oppimista Supercellin tavassa järjestää työt ja tukea henkilöstön motivaatiota. Mutta pitää muistaa, että Supercellin toimitusjohtaja Ilkka Paananenkin on sanonut, että kun vastuu on jaettu kaikille, tekijöiltä vaaditaan paljon. Siksi vaihtuvuus firmassa on kova. Porukka halutaan pitää pienenä huipputyyppien yksikkönä ja esimerkiksi koeaika todellakin tarkoittaa koeaikaa.
”Ei meillä työn tekeminen ole todellakaan aina hauskaa. Se on tosi kovan paineen alaista hommaa”, Paananen totesi puhuessaan Hupparihörhön herätyskokouksessa syksyllä.
En nyt väitä, etteikö työelämässä olisi korjattavaa tai ettemmekö voisi oppia myös Supercellistä. Ihan varmasti voimme ja hienoilla esimerkeillä saadaan duunipäivistä kivempia ja motivoivampia. Mutta tavallisille duunareille tulee olla armollinen. He tarvitsevat pomoja ja selkeitä työtehtäviä, jotka hoidetaan riittävän hyvin. Ei aina edes erinomaisesti.