Saippuapalat taskussamme
Ostin puhelimen. Se olisi ollut tosi kallis, jos olisin hankkinut sen uutena, onneksi nykyään saa luureja käytettynä netistä. Kyllä se silti lompakkoa rokotti.
Puhelimessani on joku nanopinnoite. Youtube-videoissa hehkutetaan, kuinka luurin takaosan lasiin ei jää sormenjälkiä. ”Takaosan lasiin ei jää sormenjälkiä”. Öööö….
Ylihintaisen elektroniikan suhteen minulla 99 ongelmaa, mutta ”takaosan lasin sormenjäljet” eivät ole ongelma.
Nanopinnoite oli niin liukas, että luuri oli kuin saippuaa
Aloin uskoa salaliittoihin, kun laitoin puhelimeni tasaiselle alustalle, josta se alkoi hitaasti liukua kohti tuhoaan. Nanopinnoite oli niin liukas, että luuri oli kuin saippuaa. Ensimmäisenä iltana luuri luikahti taskustani lattialle viisi kertaa. Onneks matolle, onneksi makuuasennosta telkkarin edessä.
Kuka piru on päättänyt, että tuhannen euron eli KUUDEN TUHANNEN MARKAN taskutietokoneet on pakko suunnitella niin, että ne tuhoutuvat minuutissa, jos niitä ei suojaa panssarilaseilla ja rumilla kumikuorilla? Miksi meidät pakotetaan ostamaan vehkeitä, jotka eivät täytä mitään kriteereitä kestävyyden tai käytännöllisyyden suhteen?
Sain nostalgiahuuman ja suffasin vanhoja nokialaisia. Löysin helmen. Nokia 6700 classic gold, jossa on Symbianin käyttöjärjestelmä eikä mitään turhia härpäkkeitä. Akkukin kestää salettiin viikon, eikä tätä tarvitse varoa kuin jotain elektroniikkaperhosta. Väitän, että tällaisista puhelimista tulee kohta statussymboleita. Ehkä tällaisen yli 10 vuotta vanhan puhelimen saa jostain netistä.
Ainut pulmani on, etten mitenkään pysty perustelemaan itselleni tai puolisolleni antiikkipuhelimen hankintaa. Haaveeni on, että laittaisin luuriin vain viisi tärkeintä numeroa ja katoaisin hetkeksi tästä tietotulvasta.
Kunnes huomaan taas hiveleväni saippuapalaa.