Pätkätyöläinen tilittää
Pätkätyöläisten on turha kadehtia vakkariorjia.
Olen tehnyt pätkätöitä 25 vuotta. Urani alkoi vuonna -90 kun tulin 18-vuotiaana vasta perustettuun Radiomafiaan hommiin. Siitä lähtien olen tehnyt duunia kymmenille ellei jopa sadoille työnantajille.
Koska en ole ollut oikeissa töissä, eläkekertymäni on muutamia satasia ja olen joutunut oppimaan elämään jatkuvassa epävarmuudessa. Nykyinen duunini startup-yrittäjänä ei varmuutta ainakaan lisää. Aina on lähitulevaisuudessa nähtävissä se hetki, jolloin rahat ovat täysin loppu.
Olen ollut usein köyhä. Tai ainakin köyhempi kuin monet kavereistani, joilla on ollut rahaa matkustella, tarjota baarissa ja ostella kaikkea kivaa kuten autoja tai uusia farkkuja. Olen kuitenkin vihdoin nelikymppisenä päässyt tilanteeseen, jota kutsuttaneen keskiluokkaisuudeksi: minulla on HITAS-asunto ja kaksi poikaa. Ja käytettynä ostettu pösö.
Työurani on kovettanut minua. Olen oppinut pikkuhiljaa myymään itseäni ja ravistamaan pettymykset harteiltani, kun palveluistani on kieltäydytty. En enää piehtaroi päiväkausia itsetuntokriisissä, kun joku on lopettanut kolumni- tai blogipalstani tai sijoittaja tai asiakas on sanonut, ettei bisneksilläni ole mahdollisuuksia. Itken nykyään vain yhden päivän ja yön petyttyäni.
Tämä on ollut kauheaa. Mutta samalla olen ollut vapaa tekemään mitä haluan – tai olemaan tekemättä mitään. Olen myös joutunut oppimaan valtavasti, vaikka jatkuva uusien asioiden omaksuminen on välillä jopa vastenmielistä. Aivot menevät tukkoon.
Tiedostan, että olisin voinut mennä töihin. Mutta en ole pystynyt. Ehkä juuri se, että myönnän tilanteeni olevan oman valintani tulos, on estänyt minua katkeroitumasta. Ainakaan liikaa.
Viime aikoina kaltaisiani ihmisiä on säälitty ja yleinen tunnelma on ollut vihainen. Pätkätyöläiset ja freelancerit ovat vaatineet itselleen samanlaista turvaa kuin vakituisessa työsuhteessa elämäänsä rakentaville.
Yksi syy tilanteen tulehtumiseen lienee, että pätkätyöbuumi on iskenyt erityisesti media-alalle. Internetin murskaava voima on tuhonnut perinteisiä mediaduuneja, joihin on koulutettu aivan liikaa väkeä. Ja kun toimittajat kertovat omiin kokemuksiinsa pohjautuen maailman murroksesta, he eivät välttämättä huomaa, ettei pätkätyöläisyys ole koko yhteiskunnassa niin suuri asia kuin juuri heidän alallaan. Kyseessä on klassinen perspektiiviharha.
Media-alan myllerrystä läheltä seuranneena en missään nimessä kannusta ketään nuorta ihmistä tavoittelemaan uraa esimerkiksi sanomalehtiin kirjoittavana yleisfriikkuna, ne paikat on jo täytetty, ja jopa brändeiksi kohonneet journalistit jonottavat työvoimatoimistoihin. Kannattaa alkaa vaikka tubettajaksi. Tai sponssatuksi snäppääjäksi. Tai mennä ihan muulle alalle hommiin.
Suurin osa pätkätyöläisten vaatimuksista on ollut oikeutettuja. Ei ole mitään järkeä, että lyhyet työjaksot tiputtavat työttömän köyhyyskuoppaan, eikä kenenkään etu ole, jos liiketoiminnan ja maailman murros johtaa suurten ihmisryhmien syrjäytymiseen. Turvaverkot on päivitettävä tähän aikaan.
Freelancer, pienyrittäjä tai yrittäjä ei kuitenkaan ole sama kuin vakituinen työntekijä. Kukaan ei määräile meitä. Meillä ei ole velvollisuutta tehdä töitä, jos emme halua, voimme valita duunimme, kunhan olemme työssämme tarpeeksi hyviä ja parhaimmillaan olemme onnellisempia kuin vakkariorjat. Tästä syystä on turha kadehtia vakituisia työntekijöitä.
Muutenkaan en usko, että kannattaa käyttää kamalasti energiaa vihollisten etsimiseen ja vihaamiseen. Vaikka haukkuisitte uusliberalistiksi – mikä on tietysti kivaa vaihtelua ainaiseen kommariksi syyttelyyn – uskon, että pärjääminen on meistä itsestämme kiinni.
Freelencerin tai pienyrittäjän tärkeimpiä taitoja on oppia myymään omia taitojaan. Sitä ennen pitää tietää, missä on erityisen hyvä, parempi kuin kilpailijat eli muut friikut tai yrittäjät ja erottua sillä muista.
Omasta erinomaisuudesta pitää myös kertoa. Huutaa kovaan ääneen ja hymyillä vaikka pakolla. Kauheaa, tiedän.
Kenelläkään asiakkaalla ei ole velvollisuutta ostaa. On turha ruikuttaa jos oma tuote – eli tuote tai työpanos – ei kiinnosta asiakkaita. Ainakaan ostajia on turha haukkua, sillä takaa vain kurjan tulevaisuutensa.
Kilpailuyhteiskunta on ihan totta. Työpanostamme ja onnistumisiamme arvioidaan markkinatalouden armottomassa ympäristössä. Sitä on vaikea muuttaa, enkä sitä haluaisikaan. Mutta siksi juuri tarvitsemme hyvinvointivaltiota, turvaverkkoja, jotka pitävät meistä huolta, jos väsymme, sairastumme, tulemme vanhoiksi, emme vain pysty – tai kun etsimme sitä oikeaa työtämme, jossa olemme ihan oikeasti hyviä ja tärkeitä.
Jokainen on hyvä jossain. Se ei aina ole se nykyinen duuni. Joskus pitää keksiä jotain muuta.