Palautuskeskus, surullinen ja pelottava sana
Miten hallituksen suunnittelemat palautuskeskukset eroavat keskitysleireistä?
Tänään hallitus kertoi turvapaikkapolitiikan kiristyksistä. Toimenpiteitä on ministeri Orpo mukaan 80 kappaletta.
Turvapaikanhakijat pakotetaan töihin, tukia leikataan kantasuomalaisia huonommiksi, vastaanottokeskuksia suljetaan ja se kauhein ajatus: Pääkaupunkiseudulle suunnitellaan kahta kotimaahansa palaavien vastaanottokeskusta eli niin sanottua palautuskeskusta.
Palautuskeskus on paikka, jonne pakataan toivonsa menettäneitä ihmisiä.
Vaikka keskuksesta löytyy varmasti monia elintason perässä Suomeen matkanneita, joukossa on myös pakolaisia, jotka tietävät joutuvansa valtavaan vaaraan, kun heidät pakotetaan palaamaan kotimaahansa. Jokainen palautuskeskuksessa asuva on joka tapauksessa syvästi pettynyt, hänen unelmansa paremmasta ja turvallisemmasta elämästä on murskattu ja omaisuuskin on huvennut matkaan Euroopan halki.
Onko otollisempaa paikkaa radikalisoitumiselle kuin palautuskeskus? Kun toivoa viedään, iskee katkeruus. Ja kun suuttuneiden porukka on tarpeeksi iso, tapahtuu pahoja.
Palautuskeskusten ympärille lienee pakko rakentaa aitoja. Jolloin niistä tulee vankiloita. Tai itseasiassa: mikä erottaa nämä keskukset keskitysleireistä?
Kaverini muistutti Facebook-keskustelussa seinälläni Auschwitzin keskitysleiriltä hengissä säilyneen puolalaisen Tadeusz Borowskin todenneen, että vankien tuhoksi koitui toivo, siis toivo siitä, että kyllä tästä jotenkin selvitään.
Mutta jos toivo viedään, alkaa kaaos. Ai saatana, kuinka vihaan tätä aikaa.