Miksi sikailu voitti armon?
Viime aikoina talouskeskustelussa on lähinnä kilpailtu, kuka uskaltaa ehdottaa kovimpia leikkauksia. On unohdettu ihmisistä huolehtiminen ja erityisesti armo.
Kun kaikkein heikoimpien sosiaaliturvaa leikataan, kärsimys lisääntyy yhteiskunnassa. Ei siinä kukaan motivoidu yrittäjäksi, vaan leikkurin uhri painaa päänsä alas ja katoaa lopulta hiljaisuuteen. Surun määrä lisääntyy, eikä ketään kiinnosta kohta koko tämä Suomi, kun jokaisella meistä on systeemin nöyryyttämiä – ja jopa tappamia – läheisiä.
Vaikka yrittäjä olenkin ja uskon kapitalistisen järjestelmän kannustavaan voimaan, talouskovisten sikailu ahdistaa valtavasti.
Tämän aamun hesarissa oli kuitenkin yllättävä, valoisa juttu. Työministeri Lauri Ihalainen ehdotti, että yli 60-vuotiaat pitkäaikaistyöttömät voitaisiin siirtää pois työnhakurumbasta. Päästää nämä voimansa menettäneet eläkkeelle.
”He ovat inhimillisesti ottaen tärkeitä ihmisiä, mutta he ovat väärässä paikassa. He eivät tule työllistymään”, Ihailainen totesi.
Hyvä etten vollannut! Tämä oli hyvä idea.
Muistui mieleen uutinen alkuvuodelta, jossa kerrottiin Suomen tavoin taantumasta kärsivän Kroatian säätäneen lain, jolla annettiin anteeksi kaikkein köyhimmän prosentin velat. Vaikka tämä jotain uusliberaalia saattoi vituttaa, tarjosi laki mahdollisuuden uuteen alkuun noin 60 000 köyhälle. Joilta oli evätty pääsy pankkitileille, eikä heillä ollut lainkaan omaisuutta.
Eikö ole parempi, että epätoivoisessa tilanteessa riutuvat ihmiset armahdetaan? Miksi sikailijat ja kovikset saavat huutaa, kun koko porukalla menee huonosti?
Jos ei kohta anteeksianto ja heikoimmista välittäminen lisäänny, muutan Ruotsiin.