Miksi pomo räppää?
”Vuosi taas on takana päin, ja hyvät tilit taas mä näin”
Kun Alkon talousjohtajan räppivideo levisi internetissä, muu Suomi hautasi kasvonsa käsiinsä, mutta LinkedInissä johtaja Westermarcia ylistettiin ”heittäytymisestä”, sillä harmaapukuisen miehen tempaus oli kuin tehty työelämän poseeraussomeen, jossa rajuus on turvallista hurjuutta ja työpaikkojen yhteishenki syntyy tsemppaamalla kaveria TyKy-päivänä pakohuoneessa, vaikka kaikki haluaisivat jo sitä kaljaa.
Videon hauskin yksityiskohta on räppipomon vieressä konettaan näppäilevä nainen, joka vain vilkaisee käsiinsä yskivää johtajaa ja jatkaa hommiaan ilmeenkään värähtämättä. Ja miksi värähtäisi? Mikä uutinen on, että kansallinen huumemonopoli on tehnyt taas kerran isosti hilloa, vaikka tieto välitettäisiin kurkkulaulannalla tai itkemällä?
Mitä ihmeen väliä sillä on, että joku vähän irroittelee?
Kun tällä viikolla törmäsin tähän videoon, ärsyynnyin aivan liikaa. Mitä ihmeen väliä sillä on, että joku vähän irroittelee? Miksi olen näin ruma sisältä, että saan näppylöitä kaiken maailman firmarockeista ja varsinkin näistä kamalista räpeistä, joita ovat harrastaneet viime aikoina esimerkiksi vaaliehdokkaat, Helsingin yliopistollinen sairaala ja jopa normaalisti hyvinkin tolkku ja kiva Merja Kyllönen?
Kun analysoin reaktioitani, palasin peruskouluun, missä minua kiusattiin. Tajusin, että allergiani myötähäpeälle saattaa johtua lapsena päivittäin kokemastani ihan oikeasta ja satuttavasta häpeästä, jota ei kukaan kutsunut ”heittäytymiseksi”. En vieläkään nauti Sacha Baron Cohenin tai Ricky Gervaisin myötähäpeään perustuvasta komediasta, Sami Hedbergin tarkoituksellinen urpous sattuu sieluuni ja jopa Jaska Jokunen on liikaa.
Esityksiä leimaa, että ne esitetään korostetun aikuispositiosta
Cohenista, Gervaisista, Hedbergistä ja Jokusesta nämä räppäävät pomot, vaaliehdokkaat ja muut erottaa se, etteivät he ole lainkaan hauskoja, oivaltavia tai hyviä. He ovat vain huonoja räppääjiä, joiden käsitys rap-musiikista ja ”nuorista” on laittaa lippis väärinpäin ja rykiä epätahtiin riimejä, joissa ei ole lainkaan kapinaa tai muutakaan sisältöä. Näitä esityksiä leimaa, että ne esitetään korostetun aikuispositiosta, siis niin, että ”katsokaa nyt, meikä tässä räppää yo, vaikka muuten olen oikeasti asiallinen, kypsä ja normaali, ungh”. Todellinen rajuus löytyisi paljon lähempää, aidosta itselleen nauramisesta tai työpaikan vaiettujen kipupisteiden paljastamisesta.
Kyse on itseasiassa kulttuurisesta omimisesta. Kohta on pomolla du-rag.
Kun seuraavan kerran saatte ideariihessä idean tehdä työporukalla räppivideon, ole rohkea ja sano kovaan ääneen: EI.
Jengi heittäytyy nykyään aivan liian paljon ja täysin väärällä tavalla. Sori.