Blogit

Sisäpiiritietoa startup-maailmasta.

Miksi politiikasta tuli rumaa, likaista ja etäistä?

Blogit Hupparihörhö 22.9.2018 13:58
Sami Kuusela
Kirjoittaja on toimittaja ja liikemies, jonka Hupparihörhö-yritys etsii startupeja suuryrityksille kumppaneiksi ja ostettavaksi.

Olen viimeiset vuodet tosissani leikkinyt ajatuksella, että lähtisin politiikkaan. Olen nähnyt itseni eduskunnan puhujapöntössä pitämässä palopuheita hyvinvointivaltion hienoudesta tai startupien taikavoimasta. Taitaa jäädä fantasiaksi.

Yksi pulmistani on, ettei yksikään puolue tunnu omalta. Koko politiikka tuntuu pikku- tai isojen aikuisten leikkikentältä, jossa nysvätään säätiöiden rahoittamissa kurssikeskuksissa, kaikki on murskaavan tavallista ja aina silloin tällöin heitetään someen jotain tahallisesti väärinymmärrettyä erimielisistä. Idealismi tapetaan, varsinkin jos ajatukset eivät sovi puolueen linjaan.

Englanninkielinen termi ”partyism” kuvaa ennakkoluuloista vihaa, mitä puolueiden edustajia kohtaan tunnetaan

En ole myöskään varma, jaksaisinko sitä kaikkea kiukkua, mikä minuun kohdistuisi, jos lähtisin jonkin puolueen kelkkaan. Englanninkielinen termi ”partyism” kuvaa ennakkoluuloista vihaa, mitä puolueiden edustajia kohtaan tunnetaan. ”Kepulainen pettää aina”, ”demarilla on käsi aina muiden taskussa”, ”vassarit haluavat Neuvostoliiton takaisin”, ”jokainen persu on natsi”, ”kokoomuksen bemariäijät ja jakkupukupossut eivät ajattele muita kuin itseään ja yrittäjäkavereitaan”, ”vihreät ovat homorummuttavia maanviljelijöiden vihollisia” ja niin edelleen ja niin edelleen.

Kansanryhmään eli puolueiden jäseniin kohdistuva viha ja kiihottaminen on sallittua sosiaalisessa mediassa ja sillä saa kerättyä pisteitä oman kuplan samanmielisiltä. Suvaitsevainen saa lyödä ja tyypittää Päivi Räsästä, ketä tahansa persua tai keskustalaista. Jokaisen konservatiivin velvollisuus on haukkua vassareita ja veistellä Touko Aallon masentumisesta homoklubilla bailaamisen seurauksena.

Jos baaripöydässä paljastaa kannattavansa väärää puoluetta, on valmistauduttava pilkkaan. Jäsenkirjalla sanoo irti monta ystävyyttä.

Politiikka ei ole rikki. Se on ihan paskana. Vaikuttaa nimittäin siltä, että hinta politiikkaan lähtemisestä on niin suuri, että suurin osa meistä asiaa harkitsevista jättää menemättä. Mikä on tietysti aika kauheaa, koska poliittinen koneisto yhä säätää lait, tekee budjetit ja määrää Suomen suunnan.

Politiikassa on käynnissä noidankehä, jossa vuosi vuodelta pienenevästä ja ikääntyvästä porukasta valitaan jatkuvasti heikompia edustajia päättämään asioistamme

Vaikuttaa, että politiikassa on käynnissä noidankehä, jossa vuosi vuodelta pienenevästä ja ikääntyvästä porukasta valitaan jatkuvasti heikompia edustajia päättämään asioistamme. Sillä jos ajattelee matemaattisesti, pikku joukosta löytyy aina pienempi määrä tähtiyksilöitä suurempaan massaan verrattuna, jos merkittäviä laadullisia eroja joukkojen välillä ei ole.

Puolueiden jäsenmäärät ovat tippuneet 80-luvulta noin kolmanneksen ja varsinkin nuorten kiinnostus perinteistä politiikkaa kohtaan on laskenut jo iät ajat, vaikka innostus kansalaisaktivismiin ja kaikenlaiseen vapaaehtoispuuhailuun on nousussa. Järjestelmän valta ei silti vähene, koska vaihtoehtoista systeemiä ei löydy kuin anarkistien tai natsien päiväunista.

Ketä tästä tilanteesta sitten pitää syyttää?

Ketä tästä tilanteesta sitten pitää syyttää? No tietenkin puolueita ja poliitikkoja. Eilinen kauhea Soini-äänestys sai suuren osan suomalaisista inhoamaan politiikkaa. Järjestelmä tekee kyynisiksi paitsi päättäjät, myös kansan. Jokainen ryhmäkuriin kyykytetty naiskansanedustaja katkeroittaa äänestäjiä ja tekee politiikasta rumaa, likaista ja etäistä.

Silti huomaan aika-ajoin unelmoivani poliitikon urasta. Haluan vaikuttaa. Mutta olenko valmis luopumaan vapaudestani, kavereistani ja viettämään aikaa ihmisten kanssa, joista en pidä?