Miksi politiikasta tuli rumaa, likaista ja etäistä?

Politiikassa on käynnissä noidankehä, jossa pienenevästä ja ikääntyvästä porukasta valitaan jatkuvasti heikompia edustajia päättämään asioistamme.

Profiilikuva
Kirjoittaja on toimittaja ja startup-liikemies.

Olen viimeiset vuodet tosissani leikkinyt ajatuksella, että lähtisin politiikkaan. Olen nähnyt itseni eduskunnan puhujapöntössä pitämässä palopuheita hyvinvointivaltion hienoudesta tai startupien taikavoimasta. Taitaa jäädä fantasiaksi.

Yksi pulmistani on, ettei yksikään puolue tunnu omalta. Koko politiikka tuntuu pikku- tai isojen aikuisten leikkikentältä, jossa nysvätään säätiöiden rahoittamissa kurssikeskuksissa, kaikki on murskaavan tavallista ja aina silloin tällöin heitetään someen jotain tahallisesti väärinymmärrettyä erimielisistä. Idealismi tapetaan, varsinkin jos ajatukset eivät sovi puolueen linjaan.

Englanninkielinen termi ”partyism” kuvaa ennakkoluuloista vihaa, mitä puolueiden edustajia kohtaan tunnetaan

En ole myöskään varma, jaksaisinko sitä kaikkea kiukkua, mikä minuun kohdistuisi, jos lähtisin jonkin puolueen kelkkaan. Englanninkielinen termi ”partyism” kuvaa ennakkoluuloista vihaa, mitä puolueiden edustajia kohtaan tunnetaan. ”Kepulainen pettää aina”, ”demarilla on käsi aina muiden taskussa”, ”vassarit haluavat Neuvostoliiton takaisin”, ”jokainen persu on natsi”, ”kokoomuksen bemariäijät ja jakkupukupossut eivät ajattele muita kuin itseään ja yrittäjäkavereitaan”, ”vihreät ovat homorummuttavia maanviljelijöiden vihollisia” ja niin edelleen ja niin edelleen.

Kansanryhmään eli puolueiden jäseniin kohdistuva viha ja kiihottaminen on sallittua sosiaalisessa mediassa ja sillä saa kerättyä pisteitä oman kuplan samanmielisiltä. Suvaitsevainen saa lyödä ja tyypittää Päivi Räsästä, ketä tahansa persua tai keskustalaista. Jokaisen konservatiivin velvollisuus on haukkua vassareita ja veistellä Touko Aallon masentumisesta homoklubilla bailaamisen seurauksena.