Lankapuhelin takaisin eli kuinka opin vihaamaan etäpalavereja
Zoom, Hangouts, Teams whatever. Joka hemmetin kerta yhteys, keskittyminen ja tajunta pätkii ja kun yhteys vihdoin aukeaa, näkee suoraan väsyneen ihmisen sierainten sisään. Taustalla kevätauringon kelmeyttämä valkoinen tylsä seinä ja sountrackina turhautuneen vauvan huuto.
Kun yhteys vihdoin aukeaa, näkee suoraan väsyneen ihmisen sierainten sisään
Olisi muodikasta hehkuttaa, kuinka eristys on opettanut meidät nauttimaan etäpalavereista. Kuinka vihdoin tajuamme, että meetingit ja kaiken maailman sisäiset pössikset voi hoitaa verkossa ja kaikilla on kivempaa.
Paitsi ettei ole. Ainakin minä olen oppinut vihaamaan etäpalavereja ja uskon etten ole Zoom-vihani kanssa yksin – vaikka amerikkalaisen Zoom-konferenssipalvelun käyttäjämäärät kasvoivatkin koronan myötä 10 miljoonasta päiväkäyttäjästä 200 miljoonaan, mikä on amerikkalaisen superpääomasijoittaja ja internet-analyytikko Mary Meekerin mukaan ennen näkemätön rakettimenestys bisnesapplikaatiolle.
Olen viime päivinä kieltäytynyt etäkokouksista, tai ainakin yrittänyt. Sanonut aina, että eikö voitaisi soittaa. Yleensä on sopinut, koska ei kukaan Zoomia suoranaisesti rakasta. Mutta nykyaikaisia matkapuhelimia ei ole suunniteltu pitkiin puheluihin. Lasikapula kuumentaa korvan, äänikin on ärsyttävästi kompressoitua ja tympeäksi pakattua.
Paras löytämäni vaihtoehto on puhua luureilla. Samalla voi vaikka siivoilla. Mutta ei sekään optimaalinen ratkaisu ole.
Löytyisikö ratkaisu esihistoriasta?
Löytyisikö ratkaisu esihistoriasta? Ajasta, jolloin meillä oli vielä analogiset lankapuhelimet? Olen niin vanha, että muistan, kuinka saatettiin pitää kaverin tai tyttöystävän kanssa linja auki tuntitolkulla ja puhelin kaiuttimella. Kuunneltiin hengitystä ja puuhailua hyvälaatuisella linjalla. Tähän ei nykyteknologia pysty.