Lankapuhelin takaisin eli kuinka opin vihaamaan etäpalavereja

Profiilikuva
Kirjoittaja on toimittaja ja startup-liikemies.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Zoom, Hangouts, Teams whatever. Joka hemmetin kerta yhteys, keskittyminen ja tajunta pätkii ja kun yhteys vihdoin aukeaa, näkee suoraan väsyneen ihmisen sierainten sisään. Taustalla kevätauringon kelmeyttämä valkoinen tylsä seinä ja sountrackina turhautuneen vauvan huuto.

Kun yhteys vihdoin aukeaa, näkee suoraan väsyneen ihmisen sierainten sisään

Olisi muodikasta hehkuttaa, kuinka eristys on opettanut meidät nauttimaan etäpalavereista. Kuinka vihdoin tajuamme, että meetingit ja kaiken maailman sisäiset pössikset voi hoitaa verkossa ja kaikilla on kivempaa.

Paitsi ettei ole. Ainakin minä olen oppinut vihaamaan etäpalavereja ja uskon etten ole Zoom-vihani kanssa yksin – vaikka amerikkalaisen Zoom-konferenssipalvelun käyttäjämäärät kasvoivatkin koronan myötä 10 miljoonasta päiväkäyttäjästä 200 miljoonaan, mikä on amerikkalaisen superpääomasijoittaja ja internet-analyytikko Mary Meekerin mukaan ennen näkemätön rakettimenestys bisnesapplikaatiolle.

Olen viime päivinä kieltäytynyt etäkokouksista, tai ainakin yrittänyt. Sanonut aina, että eikö voitaisi soittaa. Yleensä on sopinut, koska ei kukaan Zoomia suoranaisesti rakasta. Mutta nykyaikaisia matkapuhelimia ei ole suunniteltu pitkiin puheluihin. Lasikapula kuumentaa korvan, äänikin on ärsyttävästi kompressoitua ja tympeäksi pakattua.