Kielletty ajatus: työttömän röyhkeys
Luin nyt viikonloppuna Ossi Nymanin kohutun Röyhkeys-romaanin. Kyseessä on mestariteos, ja kirjan lanseerauskohu parasta, mitä työllisyyskeskustelussa on tapahtunut pitkään aikaan.
Röyhkeys alkaa sisäänpäin kääntyneen tapahtumattomuuden kuvauksena. Pitkäaikaistyöttömyyden yksinäiseksi ja araksi kutistama päähenkilö matkustaa Tampereelta Turkuun Bruce Springsteenin keikalle ja tekee loputtomasti arkihuomioita, tarkkoja ja pieniä. Reissussa ei työttömällä ole kiire. Kertoja myös muistelee tapahtumia, jotka ovat häntä latistaneet.
”Olin tehnyt puutarhatöitä viljelijäyhdistykselle kolmen kesän ajan. Työvoimatoimisto oli minut sellaiseen työhön määrännyt, kun olin ollut monta vuotta työttömänä, mutta kolmen kesän jälkeen he senkin työn minulta kielsivät.”
”…yhdistys oli valinnut minut vuoden työntekijäksi. Se oli kuitenkin virallisesti ollut työharjoittelua ja siinä mielessä turhaa ja haitallista työtä, ettei se tuottanut voittoja tai verovaroja, ja siksi työvoimatoimisto ei ollut antanut minun tehdä sitä pidempään. Viimeisenä työpäivänä oli ollut kekrijuhla ja illalla olin kävellyt pimeässä kotiin ketään hyvästelemättä, ja kokot olivat loimunneet selkäni takana kuin palavat sillat sodassa. Mietin, että siitä oli pian kuusi vuotta aikaa, enkä ollut sen jälkeen työhön tai harjoitteluun joutunut.”
Konserttireissullaan toimettomuuteen tuomittu katselee normaaleja, työssäkäyviä ihmisiä kuin kummajaisia ja itkee, kun amerikkalainen, työläisistä kertova Springsteen laulaa. Kuten niin monet keski-ikäiseksi vahingossa varttuneet syrjäytyneet miehet.