Aivotutkijat mielipideautomaatteina

Maailma on kaaoksessa. Olemme jatkuvassa ärsykkeiden pommituksessa ja tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa. Aina voi iskeä kriisi, tietoa on liikaa ymmärrettäväksi ja ihminen on tämän kaiken keskellä yksin.

Aiemmin ihmisen olemassaolon, oppimisen ja vaikkapa työelämän peruskysymyksiä miettivät filosofit ja muut viisastelijat, jotka tarjosivat vaikeita ratkaisuja: kaikki on suhteellista, näkökannasta riippuen asia voi olla musta, valkoinen, harmaa tai vaikkapa kakan värinen. Monimutkaisuus on systeemin perusominaisuus, ei sinänsä hyvä eikä huono asia. Se vain on.

On väitetty, että informaatiotulva on tehnyt elämästä sietämätöntä. Internetiä ei voi koskaan selata loppuun, kaikilla on muka kiire ja jokainen meistä kokee kroonista tyytymättömyyttä. Näpräämme puhelimiamme hysteerisyyteen asti, mutta emme koskaan löydä rauhaa. Tuntuu tutulta, eikö? Mutta oliko ennen paremmin?

Vaikka lähes kaikilla mittareilla ihmiskunta on mennyt eteenpäin ja kärsimyksen määrä maailmassa on vähentynyt esimerkiksi informaation ja sitä kautta empatian lisääntymisen vuoksi, tunnemme eksyneisyyttä. Ehkä samaa hukassa oloa kuin ennenkin, mutta nyt löydämme netistä jengiä, joka on meitä tehokkaampaa, älykkäämpää – ja jopa rauhallisempaa. Mikään ei riitä.

Koska perushumanisteista ei ollut apua, vaan nämä sotkivat ajatuksiamme entisestään, media on löytänyt aivotutkijat. Mikä olisi hienompi ammatti kuin aivojen tutkija, joka laittaa piuhoja päihimme ja näkee aivosähkökäyrästä ajatuksia? Tai jotain.