Aivotutkijat mielipideautomaatteina
Miksi media olettaa aivotutkijoilla olevan ikkunan ihmisen ajatuksiin?
Maailma on kaaoksessa. Olemme jatkuvassa ärsykkeiden pommituksessa ja tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa. Aina voi iskeä kriisi, tietoa on liikaa ymmärrettäväksi ja ihminen on tämän kaiken keskellä yksin.
Aiemmin ihmisen olemassaolon, oppimisen ja vaikkapa työelämän peruskysymyksiä miettivät filosofit ja muut viisastelijat, jotka tarjosivat vaikeita ratkaisuja: kaikki on suhteellista, näkökannasta riippuen asia voi olla musta, valkoinen, harmaa tai vaikkapa kakan värinen. Monimutkaisuus on systeemin perusominaisuus, ei sinänsä hyvä eikä huono asia. Se vain on.
On väitetty, että informaatiotulva on tehnyt elämästä sietämätöntä. Internetiä ei voi koskaan selata loppuun, kaikilla on muka kiire ja jokainen meistä kokee kroonista tyytymättömyyttä. Näpräämme puhelimiamme hysteerisyyteen asti, mutta emme koskaan löydä rauhaa. Tuntuu tutulta, eikö? Mutta oliko ennen paremmin?
Vaikka lähes kaikilla mittareilla ihmiskunta on mennyt eteenpäin ja kärsimyksen määrä maailmassa on vähentynyt esimerkiksi informaation ja sitä kautta empatian lisääntymisen vuoksi, tunnemme eksyneisyyttä. Ehkä samaa hukassa oloa kuin ennenkin, mutta nyt löydämme netistä jengiä, joka on meitä tehokkaampaa, älykkäämpää – ja jopa rauhallisempaa. Mikään ei riitä.
Koska perushumanisteista ei ollut apua, vaan nämä sotkivat ajatuksiamme entisestään, media on löytänyt aivotutkijat. Mikä olisi hienompi ammatti kuin aivojen tutkija, joka laittaa piuhoja päihimme ja näkee aivosähkökäyrästä ajatuksia? Tai jotain.
Aivotutkijoilla tuntuu olevan mielipide kaikkeen
Aivotutkijat ovat suosittuja inspiraatiopuhujia TED-henkisissä bisnestapahtumissa, heistä kirjoitetaan valtavasti lehtijuttuja ja mikä ihmeellisintä: heillä tuntuu olevan mielipide kaikkeen.
Aivotutkijoista kertovissa jutuissa annetaan yleensä hyvin tarkkoja elämänohjeita, mutta itse tiedettä ei käsitellä oikeastaan lainkaan. Esimerkiksi Hesarin sunnuntaiartikkelissa tutkijat Minna Huotilainen ja Mona Moisala kertoivat, kuinka monia meistä vaivaa ADT (attention deficit trait) eli tila, jossa keskittymiskykymme on heikko ja vilkuilemme kännykkäämme tauotta. Huotilainen ja Moisala ovat kirjoittaneet kirjan, jota he artikkelissa puffaavat. Kirjassaan he ovat hahmotelleet ”uuden työaikalain”, jossa vuorokausi on jaettu neljän tunnin lohkoihin perinteisen kahdeksan tunnin työpäivän sijaan.
Ok. Kuulostaa kivalta.
Tänä aamuna myös Iltalehti teki juttua tutkijoiden kirjasta. Juttu päättyi melko vallankumoukselliseen ideaan: ”Voit tehdä puhelimestasi vähemmän vetovoimaisen vaihtamalla siihen mustavalkoisen näytön.” Ahaa.
Taidamme luulla, että aivotutkijoilla on joku ikkuna ihmisen ajatuksiin. Hankalasti narisevista jaarittelijoista aivotutkijat erottaa oikea tieteellinen ja mitattava näkymä ihmisen pään sisään, ja sieltä löytyy totuus.
Huotilainen, Moisala ja muut ovat aivan varmasti hienoja tiedeihmisiä ja heidän todellinen tutkimuksensa on jotain aivan muuta kuin lehtien palstojen naiivit yleistykset työelämästä, arjesta, empatiasta tai internetistä. Mutta melko suruttomasti mutkia vedellään suoriksi.
Olisiko niin, että aivotutkijoiden ja myös taloustieteilijöiden nostaminen jalustalle on merkki siitä, että halutaan laittaa kaaosta hallintaan? Kun yhteiskunta typistetään taloussysteemiksi ja ajattelu aivosähköksi, homma edes tuntuu olevan hallussa?