Justin, minä ja toksinen bilehistoriamme

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Tunnustan. Minulla on pakkomielle Kanadan pääministeri Justin Trudeausta. Mies on niin överi ja laskelmoidussa makeudessaan kamala, mutta samalla hyvien asioiden puolella, että aivoissani sulaa.

Olen mennyt jopa niin pitkälle, että tilasin netistä Justin-fanikamaa. Pitkähihainen t-paita. Ja tank top. Hihattomassa versiossa Trudeau ratsastaa hirvellä ilman paitaa.

Olemme syntyneet Justinin kanssa samana vuonna. Extreme yhdistää meitä. Justin oli nuorena lumilautaopettaja, itse kiersin maailmaa kalliokiipeilemässä.

Vaikka olemme molemmat herkkiksiä, löysimme Justinin kanssa kamppailulajit aikuisella iällä. Itse treenasin Savate Défenseä oppiakseni tappelutaitoja, Justin harjoitteli nyrkkeilyä. Vaikka siis muiden ihmisten lyöminen on meistä molemmista tosi tyhmää ja noloa.

Justin Trudeau on ison maailman versio meikäläisestä

Justin Trudeau on ison maailman versio meikäläisestä. Kun itse hikoilin nenä vinossa Sörnäisissä, Justin kutsui kuvaajat paikalle hakatessaan senaattorikovis Patrick Brazeauta naamaan hyväntekeväisyysmatsissa. Yleisön seassa Justinin äiti heilutti vaaleanpunaisia kannustushanskoja. Näin todistettiin, että liberaali feministimieskin osaa tapella.

Me molemmat rakastamme sosiaalista mediaa. Justin kuvauttaa itsensä pandavauvojen kanssa tai kyynelehtii nettivideossa, kun hän vastaanottaa Kanadaan pakolaisia. Justin osaa liikuttua omasta hyvyydestään. Hän ei pelkää oman sielunsa syvää kauneutta. Kuten en minäkään. Tai siis. Tykkään möykätä Facebookissa ja antaa itsestäni nuorekasta kuvaa.

Viime päivinä on kohistu Justinin epäkorrektista menneisyydestä. Pääministerin historiasta on löytynyt  kuvia ja videoita, joissa hän on maalannut naamansa mustaksi, ollut riehakas ja heiluttanut jopa kieltään villisti.

”Brownface-skandaalin” pelätään johtavan Kanadan liberaalipuolueen vaalitappioon lähestyvissä vaaleissa.

Elämämme Justinin kanssa ovat kulkeneet tässäkin suhteessa ihmeellisen synkassa

Elämämme ovat kulkeneet tässäkin suhteessa ihmeellisen synkassa. Kohutut juhlat, joissa Trudeau esitti naama lankattuna Alladinia, järjestettiin vuonna 2001.

Meikäläisestäkin on paljon kamalia kuvia, joita ei tähän voi laittaa. Juuri vuonna 2001, kun siis täytimme Justinin kanssa 30 vuotta, synttäribileideni teema oli “tule sellaisena kuin haluaisit olla”. Kaverini Minnis vietti parikymppisiään yhteiskemuissamme ja halusi olla nukke. Minä taas olin leopardikuosiseen kalukukkaroon ja susiturkkiin pukeutunut viidakon kuningas, hiukset sotkussa ja naamassa maalia. Bileet järjestettiin edesmenneen Riot Entertainmentin tiloissa. Kaikki oli todellakin too much.

Väittäisin, että tässä kohtaa onnistuin uljaammin kamaluudessani kuin Justin.

Ehkä meidän vanhojen pehmo-alfa-wannabee-ukkojen aika on mennyt?

Nyt seestyneempänä olen haaveillut politiikkaan lähtemisestä. Mutta Justinin kohtalo pistää miettimään: Ehkä meidän vanhojen pehmo-alfa-wannabee-ukkojen aika on mennyt? Vaikkemme liukastele eritteisiimme loireina, toksinen bilehistoriamme on kaivettavissa esiin, emmekä osaa hävetä riittävästi.

Sillä vaikka kuinka Justin pinnistelee ollakseen hyvä ja sielultaan moderni, hän on auttamatta liian vanha. Jokainen vuosi on hänelle vaikeampi.

Entä minä? Puhuttiinko tässä minusta tarpeeksi?