Traumamässäily ja #metoo
Viime viikkoina somessa levinnyt #metoo-kampanja oli varsinkin alkuvaiheessaan hieno ja tärkeä. Oli järkyttävää lukea tuttujen naisten kokemasta seksuaalisesta ahdistelusta ja kuulla, kuinka varsinkin lapsuudessa ja nuoruudessa koetut lähentelyt tai jopa raiskaukset rikkovat ihmistä niin, että vaikutukset tuntuvat vielä aikuisuudessakin.
#metoo-kampanja nosti esiin sen kauhean tosiasian, että erityisesti monet miehet ovat kuvitelleet, että lääppiminen, ehdottelu ja törkeät puheet varsinkin valta-asemasta käsin ja muu sikailu on normaalia ja hyväksyttävää toimintaa.
Koko homma käynnistyi, kun joukko kuuluisia näyttelijättäriä uskaltautui paljastamaan elokuvamoguli Harvey Weinsteinin määrätietoisen ja vuosikymmeniä jatkuneen sikailun, ahdistelun ja lukuisat raiskaukset.
Mutta sitten homma hajosi.
Pari päivää sitten Kevin Spacey paljastui ahdistelijaksi. Tai ainakin häntä syytettiin 30 vuoden takaisesta sikailusta, jossa Spacey oli yrittänyt vietellä 14-vuotiaan näyttelijäpojan ollessaan 26-vuotias kaappihomo. Yksityiskohdat tapauksesta ovat epäselviä, eikä tapauksella ole todistajia, mutta Spacey pyysi tapausta anteeksi, vaikkei muistanutkaan niin tapahtuneen. House of Card -sarjan kuvaukset lopetettiin toistaiseksi ja tuotantoryhmälle tarjottiin keskusteluapua
Eilen kohu Spaceyn ympärillä sai uutta kierrettä, kun tuntematon dokumentaristi Tony Montana – tämä todellakin on miehen nimi – kertoi Radar-julkkissivustolle, että kuuluisa näyttelijä olisi tarttunut häntä nivusista los angelilaisessa baarissa vuonna 2003. Montana, joka oli tapahtumahetkellä ollut 30-vuotias, sanoi kärsineensä tapauksen takia posttraumaattisesta stressistä ja pelkotiloista.
Seuraavaksi uutisoitiin Spaceyn metsästäneen nuoria miehiä rutiininomaisesti. Mikä kuulostaa aivan normaalilta homokulttuuriin kuuluvalta käytökseltä, piti siitä tai ei. Itsekin toisinaan homobaareissa bailaavana tiedän, että niitä käsiä on todella vaikea pitää erossa itsestään.
Eilen kohun kohteeksi joutui 80-vuotias näyttelijäsuuruus Dustin Hoffman. Käsikirjoittaja Anna Graham Hunter kertoi Hoffmanin ahdistelleen häntä tv-draaman kuvauksissa vuonna 1985.
Eilen illalla uutisoitiin, että Britannian puolustusministeri Michael Fallon eroaa häirintäkohun takia. Juorulehti The Sun paljasti ministerin laittaneen kätensä toimittaja Hartley-Breverin polvelle vuonna 2002.
Naistoimittaja oli kertonut Fallonille lyövänsä tätä jos hiplailu jatkuu.
”Hän veti pois kätensä ja asia oli sillä selvä”, Hartley-Brever totesi, eikä halunnut jatkaa asian käsittelyä, joka hänestä oli lähinnä hieman huvittava. Toimittaja totesikin sosiaalisessa mediassa, ettei kokenut joutuneensa seksuaalisen häirinnän uhriksi.
Silti ministeri erosi. Toki pikkulinnut jo puhuvat, että toimittajan lääppiminen oli vain yksi irstailu monista ja kohta Britannian lehdistö häpäisee ministerin lopullisesti.
Vaikka on äärimmäisen tärkeää, että seksuaalisen häirinnän kulttuuri nostetaan esille ja on jopa hyväksyttävää, että muutama vanha irstas mies uhrataan hyvän asian takia, #metoo-kampanjasta käynnistynyt julkkisjahti on ongelmallinen.
Kun kaivetaan esiin tapauksia vuosikymmenien takaa, kuka tahansa julkisuuden henkilö voidaan teurastaa mediassa laittamalla sana sanaa vastaan. Kenestä tahansa voidaan leipoa törkeä sika, vaikka tekohetkellä toiminta olisi kuulunut kulttuuriin – joka on tietysti ollut monella tavalla sairas ja väärin, mutta silti yleisesti hyväksyttyä tai ainakin siedettyä käytöstä.
Pahimmillaan kohujen pohjimmainen tarkoitus ei ole enää #metoo-kampanjan sanoman levittäminen vaan esimerkiksi kosto, halu vaikuttaa politiikkaan tai oman nimen nostaminen mediaan.
Kampanjan alkuperäinen idea myös hämärtyy, kun henkilökohtaisista kertomuksista on siirrytty mediahäpäisyvaiheeseen, jossa kohteeksi löydetään miesjulkkiksia, joita tuntuu yhdistävän jokin ”nolo” mutta äänenlausumaton piirre kuten homous, ikääntyvän laulajan prinssi-imelyys tai britannialainen yläluokkaisuus.
Entä miltä rankkaa ahdistelua kokeneista tuntuu lukea näitä kohu-uutisia?