Televisio, tuo lampaita haastatteleva seuraleikki
Pari vuotta sitten olin vieraana TV2:n Noin viikon uutiset -ohjelmassa. Suvereenisti pauhaavan juontaja ja standup-koomikko Jukka Lindströmin jälkeen oli vieraalle varattu muutaman minuutin slotti, jossa piti sanoa jotain hauskaa. Nopeasti, hyvällä energialla. Esiintymiseni meni ihan hyvin, mutta en minä siinä oma itseni ollut. Yritin olla kuin Jukka.
Viime vuosina on tullut ravattua muutenkin ohjelmissa jankuttamassa ja aina on ollut tyhjä olo lähetyksen jälkeen.
Nykyään me televisio-ohjelmien vieraat olemme aivan liian kilttejä. Henkilöbrändäyksen aikana olemme kiitollisia jokaisesta kutsusta valokeilaan ja kun kamerat käynnistyvät, yritämme esittää täydellistä vierasta.
Kun minä olin nuori (tiedän, hirveä aloitus kappaleelle), me toimittajat pelkäsimme haastateltavia. Itsekin olin aikoinaan freelanceri, ja aina jännitti kun piti soittaa ihmiselle ja pyytää radioon, lehteen tai telkkariin.
90-luvulla rokkitähdet, taiteilijat, asiantuntijat ja jopa poliitikot suhtautuivat joko epäilevästi tai avoimen halveksuvasti mediaan. Oli kunnia-asia olla arvaamaton. Toimittajan piti todistaa itsensä julkkiksille, joita jututti.
Nyt kaikki on toisin. Vaara on kadonnut. Samat turvallisen hurjat ja hillityn hauskat vieraat ravaavat ohjelmissa ja osallistuvat ohjelmantekoon. Toimittajat ja juontajat ovat sankareita, joiden egomissiota leikkivät aikuiset eli vieraat tukevat. Jokainen televisiossa hassutteleva ihminen on kuin itsekunnioituksensa kadottanut, nuoruuttaan etsivä Pirkka-Pekka Petelius Possessa.
Kaverini tuotti suosittua tv-ohjelmaan 12 vuotta. Hän kertoi, että viimeisinä vuosina vieraat olivat ihmeissään, kun heille ei ollut käsikirjoitusta.
Televisiosta on tullut ennalta-arvattava, formaatteja kopioiva seuraleikki. Ehkä siksi nuoret eivät katso enää televisiota vaan keskittyvät tubettajiin. Ehkä siksi valtamediaa vihaavat populistit vaikuttavat aidoilta. Sillä kuka nyt jaksaisi toljottaa epäaitoa paskaa?