Vappuna suomalainen käy melkein irakilaisesta

Yksi asukkaistamme oli lähdössä vapaaehtoisesti kotiin Irakiin, koska ei kestänyt enää olla täällä. ”Missä kaikki ihmiset ovat?” mies parahti.

Kysyin, onko hän käynyt koskaan Helsingissä. Oli kyllä, muttei sielläkään ollut ketään. ”Missään ei ole ketään! Ei täällä voi olla.”

Irakilaiset ovat laumaeläimiä. Yli kymmenen miljoonan ihmisen Bagdadissa ei ole koskaan yksinäistä. Eikä ikinä hiljaista.

Me saatamme ahdistua suurkaupunkien ihmisvilinässä, mutta tämä suomalainen hiljaisuus on varmasti todella pelottavaa ihmisistä, jotka eivät koskaan ennen ole kuulleet moista.

Suomalainen hiljaisuus ei johdu vain siitä, että meitä on niin vähän. Me emme myöskään osaa pitää meteliä.

Tämä tuli aivan selväksi kun Sivupolulla oli talvirieha. Talvitekemistä meille järjestäneet vapaaehtoiset katselivat ja kuuntelivat silmät pyöreinä Lähi-idän ihmisten leikkiä.

”Suomalaiset eivät ole tällaisia”, totesi eräs hymyilevä rouva. Aikuiset ihmiset juoksivat, kiljuivat, nauroivat ja heittäytyivät leikkimään vailla estoja.

Me suomalaiset unohdamme aivan liian aikaisin, miten leikitään. Lakkaamme kiljumasta jo varhaisessa teini-iässä. Emme enää juokse, naura ääneen emmekä ainakaan metelöi kasvettuamme täyteen pituuteemme. Aikuisina emme uskalla kaatua viittäkymmentä kertaa suksiladulla emmekä laskea riemusta kiljuen pulkkamäkeä. Eikä monikaan aikuinen uskalla heitellä lumipalloja.

Suomalaiset parikymppiset miehet harvoin kilpailevat siitä, kuka saa vauvan syliinsä.

Sivupolun asukkaita katsellessani oivallan, että samalla, kun olemme menettäneet kykymme leikkiä, olemme menettäneet yhteyden lapsiin.

Sivupolun äidit muistuttavat suomalaisia äitejä: he ovat kasvattajia, huolehtijoita, hoivaajia ja sylejä. Miehet sen sijaan ovat hyvin erilaisia kuin valtaosa suomalaismiehistä. En puhu vain Sivupolun isistä: lähes kaikki Sivupolun miehet suhtautuvat lapsiin aivan eri tavalla kuin keskimääräiset suomalaismiehet.

Sivupolun pikkulapset ovat luoneet itselleen laajan tuttavapiirin. Ympärillä on aina käsiä nostamassa syliin, kutittamassa tai silittämässä. Joka puolella on lempeitä, iloisia, kujeilevia silmiä ja lohduttavia sylejä.

Suomalaiset parikymppiset miehet harvoin kilpailevat siitä, kuka saa vauvan syliinsä tai siitä, kenelle viisivuotias hymyilee aurinkoisimmin. He eivät tiedä, mitä menettävät.

Villin riehumisen ja lapsenmielisyyden vastakohta sen sijaan sujuu suomalaisilta mainiosti: osaamme tehdä ja noudattaa sääntöjä intohimoisesti! Jos joutuu tutustuttamaan ulkomaalaisia suomalaiseen yhteiskuntaan ja yhteisöihin, törmää nopeasti sääntöjen viidakkoon.

Oletteko esimerkiksi koskaan ajatelleet, miten vaikeaa on käydä uimahallissa? Kuunneltuamme kuntalaisten marinaa sääntöjä noudattamattomista ulkomaalaisesta, pyysimme saada kunnalta säännöt käännettäväksi.

Ymmärsimme oitis, miksi kunnalla ei ollut varaa kääntää uimahallin sääntökirjaa arabiaksi.

On helppoa nauraa kunnalliselle sääntöviidakolle, mutta me keksimme Sivupolulla sääntöjä ihan itsekin. Emme me ole rajoittuneita ihmisiä emmekä rajoittaviakaan. Sääntöjen keksiminen on vain suomalainen tapa ratkaista ongelmia.

Emme nimittäin luota yksilön terveeseen järkeen emmekä yksilön kykyyn ratkaista ongelmia itsenäisesti. Yksilö tarvitsee tuekseen säännöt.

Luulen, että yksi syy sääntöjemme moninaisuudelle on myös jatkuva pyrkimys tasapuolisuuteen. Jotta kaikkia kohdeltaisiin varmasti samalla tavalla kaikissa tilanteissa, on viisainta luoda sääntö.

Muutenhan käy niin, että tällä viikolla joku ratkaisee ongelman näin ja ensi viikolla joku toinen jollain toisella tavalla. Sitten joku saa sen selville ja sitten siitä tulee sotku, kun ihmisiä on kohdeltu eri tavalla.

Mutta tänään kaikki on toisin.

Kerran vuodessa muistutamme irakilaisia. Kokoonnumme yhteen, pidämme meteliä, uskallamme leikkiä ja nauraa, kuljemme yhdessä lastemme kanssa ja lakkaamme kyselemästä sääntöjen perään. Jotkut meistä osaavat jopa tehdä tuon kaiken ihan selvin päin.