Blogit

Uutiset ja todellisuus eivät vastaanottokeskuksissa kohtaa. Blogi raottaa ovea sekä niille, jotka pelkäävät turhaan, että niille, jotka haluavat tietää enemmän kulttuurien ja ihmisten kohtaamisesta.

Turvallisuutemme hinta on liian kallis

Blogit Bagdadista pohjoiseen 16.9.2017 07:57
H. Juurakko
H. Juurakko on yhteiskuntatieteilijä, joka on päätynyt vastaanottokeskukseen ohjaajaksi. Hän on päässyt aitiopaikalle tarkkailemaan kahta kulttuuria eikä tiedä, kumpaa niistä ihmettelisi enemmän. H. Juurakko on nimimerkki.

Taas tuli selväksi, ettei valtion vasen käsi tiedä, mitä oikea tekee: sisäministeriössä halutaan kyllä estää radikalisoitumista, mutta tehdään kuitenkin päätöksiä, jotka lisäävät sitä.

Uutinen Evitskogin vastaanottokeskuksen lakkauttamisesta ja sen aiheuttamasta surusta on ahdistava. Se nimittäin kertoo konkreettisesti sen, miten vähän Suomen valtio piittaa vastaanottokeskuksissa elävien ihmisten hyvinvoinnista.   

On aivan kuin päättäjämme eivät kykenisi tajuamaan ahdistuksen, radikalisoitumisen ja kansalaisten turvallisuuden välistä yhteyttä.

 

Myös meiltä on supistusten vuoksi lähetetty ihmisiä pois. Olin hämmentynyt ja järkyttynyt siitä surun ja ahdistuksen määrästä, jonka nämä pakkosiirrot Sivupolulla synnyttivät: miehet, jotka vielä kuukausi aikaisemmin olivat kritisoineet ruokaa, huoneiden pienuutta ja ohjaajien ammattitaitoa, lyyhistyivät itkien maahan, kun lähdön aika koitti.

Kun turvapaikanhakijat saapuivat Sivupolulle, he olivat yksin ja eksyksissä. Parin vuoden aikana Sivupolusta tuli heidän kotinsa ja sen rutiineista heidän turvansa. Sivupolun asukkaat muodostivat riitaisan, mutta melko turvallisen perheen.

Lisäksi vapaaehtoiset ja Sivupolun lähistöltä löytyneet ystävät muodostivat turvapiirin, joka tuki kotoutumista. Osa asukkaista sai hankittua itselleen työtä, joillakin oli paikka oppilaitoksessa. Elämä alkoi vähitellen voittaa sitä kaaosta, joka näiden ihmisten sisällä vallitsi.

Ja sitten heidät pakotettiin lähtemään pois, jättämään työnsä, opintonsa, ystävänsä ja kaiken sen, joka oli luonut haurasta turvallisuutta heidän traumatisoituneisiin mieliinsä. Mutta säästihän valtio kai sentään muutaman euron pakolaista kohti.

Koko pakolaisuuden lohduttomuus hyökyi taas miesten yli. 

Pakkosiirto, joka Evitskoginkin asukkailla on edessä, on jo sinänsä traumatisoiva ja katkeruutta synnyttävä tapahtuma. Se ei kuitenkaan riittänyt selittämään sen tunteen suuruutta, joka Sivupolulta lähteneiden itkusta kuului.

Luulen, että Sivupolun pihalla itkettiin myös kaikkea sitä, jota ei kyetty itkemään pommien keskellä, pyssymiesten uhatessa tai keikkuvassa kumiveneessä. Lähtö ja ikävä jäivät käsittelemättä ja ne tulvivat myöhemmin suomalaiselle lumihangelle. Koko pakolaisuuden lohduttomuus hyökyi taas miesten yli.

 

Osa Evitskogin asukkaista on ollut uudessa kodissaan, uuden perheensä keskellä jo kaksi vuotta. He ovat asuneet pääkaupunkiseudulla, jossa he ovat luoneet itselleen sosiaalisen verkoston. Nyt heitä ollaan lähettämässä Kauhavalle.

Kuvitelkaa itse, mitä oma 20-vuotias poikanne sanoisi, jos joutuisi muuttamaan Helsingin palveluiden ääreltä keskelle Pohjanmaata. Mitä hän sanoisi, jos hänet erotettaisiin kaikista ystävistään? Voisiko käydä niin, että omat poikamme saattaisivat turhautua ja osoittaa sen käytöksellään?

Onko niin, että meidän 20-vuotiaittemme tunteet ja tarpeet ovat jotenkin arvokkaampia kuin näiden Evitskogin nuorten miesten?

 

Tämäkö on sitä radikalisoitumisen estämistä, josta pääministeri on puhunut? Kysyn, kumpi on tehokkaampaa terrorismin torjuntaa, se että vihaisia ja surullisia miehiä valvotaan tiukemmin vai se, että toimitaan niin, etteivät miehet ole vihaisia ja surullisia?

Kuinka paljon rahaa säästyy, kun Evitskogin asukkaat siirretään Kauhajoelle? Se on summa, joka on liian suuri laitettavaksi kansalaisten turvallisuuden säilyttämiseen ja terrorismin estämiseen – ihmisten hyvinvoinnista puhumattakaan.