Blogit

Uutiset ja todellisuus eivät vastaanottokeskuksissa kohtaa. Blogi raottaa ovea sekä niille, jotka pelkäävät turhaan, että niille, jotka haluavat tietää enemmän kulttuurien ja ihmisten kohtaamisesta.

Täällä normaali ja epänormaali vaihtavat paikkaa

Blogit Bagdadista pohjoiseen 7.3.2017 14:31
H. Juurakko
H. Juurakko on yhteiskuntatieteilijä, joka on päätynyt vastaanottokeskukseen ohjaajaksi. Hän on päässyt aitiopaikalle tarkkailemaan kahta kulttuuria eikä tiedä, kumpaa niistä ihmettelisi enemmän. H. Juurakko on nimimerkki.

Sivupolku on osa Suomea, mutta silti jotain aivan muuta. Se on paikka täynnä kauheita painajaisia ja ruusuisia unelmia.

Se on myös osa maailmanpoliittista ilmiötä, josta kaikki puhuvat, mutta jonka inhimillistä merkitystä ei moni tunne.

Sivupolun vastaanottokeskus on turvapaikka, johon ei kaivata vihaisia ulkopuolisia haastamaan riitaa ja pelottelemaan pienimpiä. Siksi en aio kertoa sen oikeaa nimeä. Haluan kuitenkin kirjoittaa Sivupolun elämästä, koska ulkopuolisten on kovin vaikeaa tavoittaa vastaanottokeskusten todellisuutta.

Turvapaikanhakijoista kirjoitetaan liian usein jonkinlaisena kasvottoman maahan tunkeutujien armeijana, joka vyöryi Eurooppaan ja uhkaa nyt kaikkea, mikä meille on tärkeää. Tai sitten kerrotaan traagisia tarinoita pienistä ihmisistä, joita suuri systeemi ja kohtalo kolhivat.

Nuo kertomukset ovat kovin kaukana toisistaan.

Ainakin yksi turvapaikanhakijoista on ammuttu Irakissa.

Totuutta turvapaikanhakijoista ei ole olemassa. On vain näkökulmia ja loputtomia tulkintoja. Blogini tarjoilee teille niistä vain yhden.

Tunnen turvapaikanhakijoita monesta eri vastaanottokeskuksesta. Olen ollut töissä kahdessa eri vastaanottokeskuksessa ja vapaaehtoisenakin kahdessa eri paikassa. Näiden vastaanottokeskusten toimintaa on vetänyt kolme eri organisaatiota.

Kaikki kirjoitusteni henkilöt eivät siis asu Sivupolun vastaanottokeskuksessa. Osa on myös palannut takaisin – ja ainakin yksi heistä on jo ammuttu Irakissa. Pieni osa on saanut turvapaikan, mutta muut odottavat, pelkäävät ja unelmoivat edelleen.

Kaikkien henkilöiden nimet on vaihdettu ja kertomusten tunnistamisen mahdollistavia elementtejä on muutettu. En halua saattaa näitä ihmisiä vaaraan kirjoituksillani. Osaa heistä etsitään ja osan perhettä uhataan ja jokainen heistä on vaarassa tulla kohdelluksi kaltoin pikkukaupunkimme kaduilla.

Sen kuitenkin lupaan, etten keksi mitään itse.

 

Päädyin aikanaan Sivupolulle, koska minua suututti. En kestänyt vihapuheen tulvaa enkä poliitikkojen mielestäni moraalittomia päätöksiä. En halunnut olla osa sitä maailmaa.

Valkoiseen huppuun pukeutuneet miehet ja busseja päin ammutut raketit saivat tuhannet muutkin ihmiset esittämään vastalauseensa.

Sen sijaan, että nämä ihmiset olisivat meuhkanneet somessa, he lähtivät vastaanottokeskuksiin opettamaan kieltä, kantamaan patjoja, lahjoittamaan ja lajittelemaan vaatteita, leikkimään lasten kanssa ja kulkemaan rinnalla.

Vastaanottokeskuksissa työskentelee insinöörejä, sairaanhoitajia, yritysjohtajia, markkinoinnin asiantuntijoita, sairaanhoitajia, diplomaatteja, graafikkoja, toimittajia, sosiaalialan ihmisiä, opettajia, matkaoppaita ja muita kummajaisia.

Myös kulttuurit kohtaavat työntekijöiden kahvihuoneessa: pelkästään Sivupolulla työskennelleet ihmiset ovat olleet kotoisin kymmenestä eri maasta.

Näitä hyvin erilaisia ihmisiä yhdistää kuitenkin halua tehdä jotakin konkreettista ja merkityksellistä. Ja halu haastaa itseään.

En enää hätkähdä etelän miesten kiihkeyttä.

Sivupolulle ilmestyi reilu vuosi sitten parissa päivässä kirjava joukko turvapaikanhakijoita ja yhtä kirjava joukko työntekijöitä. Ainoa yhteinen kieli oli hymy.

Siitä on jo kauan. Emme enää etsi talvikenkiä paljasjalkaisille asukkaille emmekä taistele toisten keskusten kanssa kauppojen viimeisistä patjoista ja tyynyistä.

Nykyisin kaikilla asukkailla on jo sängyt ja vaatteet ja keittiössämme on osaava kokki. Vastaanottokeskuksessamme on toimiva organisaatio, vapaaehtoisarmeija, kielenopetus, terveydenhuolto, vastaanottorahat ja kaikki, mitä itseään kunnioittava vastaanottokeskus voi toivoa.

Alun kaaos on vaihtunut vähitellen kasvavaan ammattitaitoon ja hitaasti edistyvään kotoutumiseen.

Minäkään enää en valvo öitäni työn paljouden takia enkä näe painajaisia räjäytetyistä kodeista, tapetuista lapsista, raiskatuista naisista tai kidutetuista jalkapohjista. En hätkähdä etelän miesten kiihkeyttä. En suutu, kun minua huijataan enkä ylläty, kun ihminen, jonka piti lähteä lääkäriin kello yksi, saapuu paikalle kaksi tuntia myöhemmin.

Epänormaali on muuttunut mielessäni normaaliksi. Mielenkiintoista on, että myös entinen normaali on muuttunut epänormaaliksi ja oudoksi.

Oma yhteiskuntamme ja elämänmenomme on lakannut olemasta itsestäänselvä. Tutut asiat ja totutut toimintatavat muuttuvat kyseenalaisiksi, kun huomaa, että toisinkin voi toimia. Huomaan myös, etten aina osaa vastata, kun minulta kysytään, miksi Suomessa tehdään asiat jollakin tietyllä tavalla.

 

Kyseenalaistaminen ja ihmetteleminen ovat suurimmat lahjat, joita tulijat ovat minulle antaneet. Ne ovat myös parasta, mitä he voivat antaa suomalaiselle yhteiskunnalle.

Tälle maalle tekee hyvää pysähtyä miettimään, miksi olemme sitä, mitä olemme. Ja haluammeko todella olla sitä?