Blogit

Uutiset ja todellisuus eivät vastaanottokeskuksissa kohtaa. Blogi raottaa ovea sekä niille, jotka pelkäävät turhaan, että niille, jotka haluavat tietää enemmän kulttuurien ja ihmisten kohtaamisesta.

Siivottomat, valehtelevat ja väkivaltaiset muukalaiset

Blogit Bagdadista pohjoiseen 16.6.2017 20:47
H. Juurakko
H. Juurakko on yhteiskuntatieteilijä, joka on päätynyt vastaanottokeskukseen ohjaajaksi. Hän on päässyt aitiopaikalle tarkkailemaan kahta kulttuuria eikä tiedä, kumpaa niistä ihmettelisi enemmän. H. Juurakko on nimimerkki.

Olen tavannut Sivupolulla huikeita ihmisiä, mutta siellä asuu myös muutama hirviö. Olen tutustunut kulttuureihin, joista meidän pitäisi ottaa oppia, mutta noissa kulttuureissa on myös pimeitä puolia.

Kirjoittaminen on pelottavaa, koska kaikkea, mitä kirjoitat, voidaan käyttää sinua vastaan. Pelottavammaksi sen tekee se, että nykyisin kaikkea mitä kirjoitat, voidaan käyttää maahanmuuttajia vastaan.

Pahantahtoisten ihmisten suunsoitto erilaisissa sosiaalisissa ja muissa medioissa ei ole merkityksetöntä. Sana muuttuu kovin helposti teoksi. En tarkoita sitä, että someräyhääjät hakkaisivat tummaihoisia ihmisiä kadulla, mutta heidän puheensa vaikuttavat asenteisiimme, kokemuksiimme hyväksyttävän rajoista ja uskomuksiin, joita meillä on suomalaisesta asenneilmapiiristä.

Kun totumme negatiivisuuteen, emme enää huomaa sen vaikuttavan päätöksentekoon ja yleiseen käyttäytymiseen. Siksi sanoja on harkittava tarkkaan. Erityisen tarkka on oltava, jos kirjoittaa turvapaikanhakijoista jotakin negatiivista.

 

Itse koen, että jos ei voi olla rehellinen, on syytä olla hiljaa. Rehellisyys ei kuitenkaan riitä: lukijoiden on myös voitava uskoa siihen. Siksi on aivan oikeutettua vaatia, että kirjoitan välillä myös niistä asioista, jotka ärsyttävät, pelottavat ja inhottavat – silläkin uhalla, että sanojani käytetään aseina viattomia vastaan.

Rehellisyyden nimissä on siis kerrottava, että välillä minua ärsyttää suunnattomasti. Enkä ole ainoa: Sivupolun työntekijät joutuvat välillä rauhoittelemaan toisiaan, jotta selviäisimme työpäivästä kunnialla.

Asukkaamme sotkevat surutta ja välttelevät vastuuta.

Pieni, mutta jatkuva ärsyyntymisen aihe on asukkaittemme käsittämätön siivottomuus. Eikö heistä tunnu pahalta, että kukkivassa pensaassa on enemmän jätettä kuin kukkia? Eivätkö he kärsi siitä, että lattiat ovat likaisia ja ruokalan pöydät limaisia? Asukkaamme sotkevat surutta ja välttelevät vastuuta. On todella rasittavaa päivä toisensa jälkeen metsästää paikalle niitä, joilla on siivousvuoro.

Yritän ajatella, että asukkaamme tulevat maasta, jossa kadut muistuttavat tunkioita ja talot ovat raunioina. Ajatus roskakoreista ja niiden säännöllisestä tyhjentämisestä on huvittava, kun muistaa, että osa asukkaistamme on kerännyt kaduilta irronneita raajoja. Puhtaus ei todellakaan ole ollut heidän elämänsä oleellisin asia.

Mutta silti: he ovat asuneet luonamme jo yli vuoden. Olisi luullut, että ympäristön viihtyisyys olisi alkanut jo merkitä heillekin jotain. Tai edes se, että jokainen joutuu vuorollaan korjaamaan muiden jätteitä – siis mikäli löydämme heidät ja saamme pakotettua heidät hommiinsa.

 

Toinen asia, joka ärsyttää, on se, että asukkaamme valehtelevat jatkuvasti. Olemme vähitellen oppineet, että koskaan ei voi luottaa siihen, että ainakaan kaikki, mitä kerrotaan, on totta. Jos kyse ei ole suoranaisesta valheesta, niin ainakin hyvin villistä tulkinnasta ja vaihtoehtoisista faktoista. Tämä tekee työnteon joskus haasteelliseksi.

Valehteleminen on mielenkiintoinen ilmiö. Sen syy on melkein aina pelossa. Lapsi valehtelee, jos pelkää saavansa rangaistuksen tai menettävänsä jotakin itselleen tärkeää. Jos lapsi valehtelee paljon, hänellä on melkein aina syytä pelätä paljon.

Sivupolun asukkaat tulevat maista, joissa valta perustuu voimaan ja joissa vallankäyttö on lähes jatkuvasti arvaamatonta ja irrationaalista. Siksi tarinoilla on suuri merkitys. Jopa hengissä pysyminen on välillä kiinni siitä, miten hyvin osaa valehdella.

Mitä heikommassa asemassa ihminen on, sen varmemmin hän tuntuu turvautuvan valehtelemiseen. (Tästä seuraa muun muassa se, että olen jo kauan sitten lakannut luottamasta yhteenkään Sivupolun naiseen.)

Koska valehteleminen on kuitenkin tabu kaikkialla, ihmismieli kääntää hämmästyttävän helposti valheen totuudeksi: rupeamme itse uskomaan omiin tarinoihimme. Pyöritämme kokemaamme mielessämme, oiomme mutkia, tulkitsemme ja pian muistamme, että ”juuri niin se tapahtui”. Jollemme ole tinkimättömän rehellisiä itsellemme, emme kauaa muista, että olemme tulkinnet tapahtumia luovasti.

Jos olet onnistunut unohtamaan oikean totuuden, suutut kahta kauheammin, kun joku tulee ja väittää, että valhetelet. Väite paitsi syö sinun uskottavuuttasi myös asettaa sinut kyseenalaiseksi oman itsesi edessä. Säilyttääksemme itsekunnioituksemme, olemme valmiita puolustamaan kunniaamme kiihkeästi.

 

Valehteleminen ei ole Lähi-idän ihmisten yksinoikeus. Me kaikki teemme sitä. En usko, että mikään yhteiskunta toimisi ilman pieniä valheita.

Olenkin ennen pitänyt mielikuvaa rehellisistä suomalaisista enimmäkseen myyttinä. Viime kuukausina olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että todella olemme hyvin rehellinen kansa. Meille on luonteenomaista puhua totta, ellei tilanne ole täysin toden puhumista vastaan.

Me myös luotamme siihen, että asia on niin kuin meille kerrotaan. Me luotamme kauppiaaseen, poliisiin, poliitikkoihin ja ennen kaikkea toisiimme. Me luotamme jopa mediaan. Meille on täytynyt jopa erikseen opettaa, että some ei ole maailman luotettavin tietolähde.

Siksi Sivupolulla on ollut pakko opetella kuulemaan rivien välistä ja suodattamaan osa saadusta tiedosta. Se, mitä meille kerrotaan, on vain mahdollinen totuus. Voi olla varma, että jos kysyy joltakulta toiselta, tarina on aivan erilainen.

Alussa valheiden keskellä eläminen oli loukkaavaa ja ärsyttävää. Sitten se muuttui vain rasittavaksi. Nyt se tuntuu samalta kuin vesisade: kurja juttu, josta ei kannata välittää sen enempää.

Epäsiisteys ja epärehellisyys ovat kuitenkin pikkujuttuja todella inhottavien asioiden rinnalla.

Sukupuolisiveellisyyden rajat on eri kulttuureissa piirretty eri kohtaan naisen kehoa.

Tunnustan, että kuvittelin ennen, että puheet naisten asemassa joissakin Lähi-idän maissa olivat suureksi osaksi ennakkoluuloja ja kulttuurista ymmärtämättömyyttä.

Edelleen ajattelen, etteivät kaikki länsimaisen yhteisön tuomitsemat tavat ole tuomitsemisen arvoisia. Esimerkiksi huivin käytöstä metelöidään aivan suotta. Se on uskonnollinen asia eikä pelkästään huono sellainen.

Me paheksumme sitä, että naisia vaaditaan sukupuolisiveellisyyden nimissä peittämään hiuksensa. Voisimme kuitenkin pohtia myös sitä, miksi suomalaiset naiset eivät saa kävellä Esplanadilla ilman paitaa. Rintojen pakolliselle peittämiselle ei ole yhtään sen parempia perusteita kuin nilkkojen tai hiustenkaan peittämiselle. Sukupuolisiveellisyyden rajat on vain eri kulttuureissa piirretty eri kohtaan naisen kehoa.

 

Sen sijaan naisiin kohdistuvan väkivallan määrä on jotakin, jota on äärettömän vaikea ymmärtää.

Sivupolulla asuu ihmisiä monista eri kansoista ja kulttuureista. Naisten hakkaaminen tuntuu kuuluvan vain yhden ihmisryhmän tapoihin. Tämä saattaa olla liian pienen otoksen synnyttämä tilastollinen harha, joten ryhmä jääköön nimeltä mainitsematta. Hämmentävää kuitenkin on, että jokainen tuon kansan Sivupolulla asuva aviomies on jossain vaiheessa jäänyt kiinni vaimonsa pahoinpitelystä.

Sivupolulle muuttaneet ystävämme ovat kasvaneet kulttuurissa, jossa sopiva morsian ostetaan sukuun usein hyvin nuorena ja hänestä kasvatetaan kunnollinen vaimo. On selvää, että vaimoa suorastaan pitää kasvattaa. Keinot ovat yksityisasia. Kukaan ei piittaa vähääkään siitä, lyökö mies vaimoaan vai ei.

Niinpä nämä kulttuurinsa edustajat ovat vilpittömän hämmästyneitä, kun kerromme heidän pahoinpidelleen vaimojaan. Eivät he ole ketään pahoinpidelleet, pitäneet kurissa vain. Ja niin uskomatonsa kuin se onkin, vaimot ovat usein miestensä kanssa samaa mieltä.

 

Osa miehistä muistuttaa enemmän suomalaisia vaimonhakkaajia, jotka hakkaavat heikkouttaan ja ahdistuneisuuttaan. He ovat melko toivottomia tapauksia. Emme voi muuta kuin kertoa vaimoille, että heillä on oikeus erota miehestään ja että he pärjäävät Suomessa yksinkin.

Alistetun ja lapsen asemassa eläneen ihmisen on kuitenkin vaikeaa löytää voimaa ryhtyä ajattelemaan omilla aivoillaan. Jos joku on aina tehnyt päätökset puolestasi, itsenäistyminen yhtäkkiä on äärettömän vaikeaa. Lyönnit pelottavat vähemmän kuin yksin jääminen.

Osa miehistä kuitenkin oppii ensimmäisestä kerrasta. He eivät ehkä opi pitämään vaimojaan tasa-arvoisina kumppaneina, mutta he ymmärtävät, että Suomessa on käyttäydyttävä Suomen lakien mukaan ja että täällä naisilla ihan aidosti on oikeuksia. Tyttäret saattavat onnistua taistelemaan itselleen äitien elämää paremman elämän.

Yleistää ei saa. Kaikki tulijat eivät lyö vaimojaan. Koraanissakin sanotaan, ettei koskaan saa lyödä naista. Sanotaan siellä valitettavasti myös paljon muuta, ihan niin kuin Raamatussakin. Lukija valitsee, mitä kohtia pyhistä kirjoista lukee. Kulttuurit, uskontokunnat, koulutustaso, asuinpaikka ja toki myös ihmisen luonne vaikuttavat siihen, millainen on sopivan käytöksen normi.  

On täysin käsittämätöntä, että vaimon voisi muka raiskata.

Lyömisen vääryyden voi vielä perustella Sivupolun asukkaille, mutta miten saadaan nämä miehet – ja myös naiset – ymmärtämään, että vaimon velvollisuus ei ole suostua seksiin aina, kun aviomies vaatii.

Asukkaistamme on täysin käsittämätöntä, että vaimon voisi muka raiskata, kun kyse on aviollisten velvollisuuksien täyttämisestä. Ja että siitä voi joutua vankilaan! Kun asia otetaan puheeksi, aviomiehet alkavat pohtia vapaaehtoista paluuta takaisin kotiin tästä pähkähullusta ja vaarallisesta maasta.

 

Viimeinen asia, joka todella saa vereni kuohumaan, on lasten kohtelu. Sivupolulla on paljon lapsiperheitä. Yhtä perhettä lukuun ottamatta lapsia kohdellaan todella hyvin ja heitä kasvatetaan rajojen ja rakkauden avulla jopa taitavammin kuin keskiverto suomalaisperheessä.

Yksi perhe oli kuitenkin erilainen. Jouduimme järjestämään lapset turvaan.

Ei tilanteessa sinänsä mitään kummallista ollut: jos kolmekymmentä suomalaisperhettä kootaan samaan paikkaan, joukosta löytyy taatusti yksi, jonka lapset tarvitsevat apua. Lisäksi on otettava huomioon, että vastaanottokeskuksissa elävien perheiden vanhemmat saattavat itse olla pahasti traumatisoituneita.

Eniten minua ehkä ärsyttää kuitenkin asukkaittemme ajatukset yksityisyydestä ja keskinäisestä solidaarisuudesta. Koska muiden ei sovi puuttua perheiden sisäisiin asioihin ja koska solidaarisuus omaa ryhmää kohtaan on tärkeämpi arvo kuin lapsen hyvinvointi, kukaan ei auttanut lapsia, vaikka kaikki tiesivät.

Mutta toisaalta: Kuinka moni suomalainen olisi toiminut toisella tavalla? Kuinka moni meistä on avannut silmänsä naapurin lasten hädälle? Kuinka moni on tehnyt jotakin auttaakseen?

 

Edellisen juttuni kommentoijat pitivät kirjoitusta asenteellisena ja uskoivat minun kulkevan pysyvästi vaaleanpunaiset silmälasit nenälläni. Palaan noihin silmälaseihin vielä seuraavassa blogikirjoituksessani.

Vaikka minut leimattaisiin kuinka sokeaksi hyvänsä, haluan kuitenkin vielä kertoa, että 500 kohtaamastani turvapaikanhakijasta noin 50 on ollut mielestäni epämiellyttäviä, heistä ehkä 10 vastenmielisiä ja kolme sellaista, joita pidin potentiaalisesti vaarallisina. Nuo kolme pelottavaa lähtivät onneksi hyvin nopeasti takaisin kotimaahansa.

Loput 450 ovat ihmisiä, joiden läsnäolo on riemastuttanut minua ja rikastuttanut suomalaista yhteiskuntaa.