Blogit

Uutiset ja todellisuus eivät vastaanottokeskuksissa kohtaa. Blogi raottaa ovea sekä niille, jotka pelkäävät turhaan, että niille, jotka haluavat tietää enemmän kulttuurien ja ihmisten kohtaamisesta.

Sata lasta ja vähän enemmän: vokki on iso lastentarha

Blogit Bagdadista pohjoiseen 25.10.2017 21:05
H. Juurakko
H. Juurakko on yhteiskuntatieteilijä, joka on päätynyt vastaanottokeskukseen ohjaajaksi. Hän on päässyt aitiopaikalle tarkkailemaan kahta kulttuuria eikä tiedä, kumpaa niistä ihmettelisi enemmän. H. Juurakko on nimimerkki.

Kenkätalon äidillä oli sata lasta. Meillä on vielä enemmän: lähes kolmestasadasta miehestä vain kourallinen on kasvanut aikuiseksi. Samaan merkilliseen aisaan ovat törmänneet monet muutkin vastaanottokeskusten työntekijät.

Joudumme komentamaan, opastamaan, neuvomaan, rauhoittamaan, paimentamaan ja lohduttamaan aikuisia miehiä samaan tapaan kuin kotona opastamme 9-vuotiaita lapsiamme. Sillä erotuksella tietenkin, että 9-vuotiaamme kuuntelevat meitä enemmän ja tottelevatkin toisinaan.

Olen pohtinut selityksiä ilmiölle ja löytänyt kolme hyvää ehdokasta.

 

Ensimmäinen selitys on ikäharha.

Keskustelin parrakkaan, hieman jo kaljuuntuvan miehen kanssa pitkään ja yritin tarjota erilaisia ratkaisuja hänen ongelmiinsa. Keskustelu ei tuottanut minkäänlaista hedelmää. Lopulta tulin kysyneeksi, kuinka vanha tuo edessäni istuva mies oli: hän oli hieman nuorempi kuin toinen lapseni, joka on ihan lapsi vielä, vaikkei itse sitä aina uskokaan.

Päätin ryhtyä puhumaan miehelle niin kuin puhuisin lapselleni. Kun totesin, että vaikka hän on kokenut paljon, minun silmissäni hän on vielä melkein lapsi, miehen silmät kirkastuivat. Kun vaihdoin analyyttisen ja asiallisen keskustelusävyn hieman komentavampaan suuntaan, miehen olkapäät rentoutuivat: joku ymmärtää ja pitää huolta.

Aurinko ja sota ovat vanhentaneet asukkaamme ennen aikojaan. Moni näyttää vähintään kymmenen vuotta suomalaista ikätoveriaan vanhemmalta. Moni näistä lapsellisesti käyttäytyvistä miehistä on ihan oikeasti vielä melkein lapsi.

On muututtu aikuisiksi aivan liian nopeasti.

Toinen selitys omituiselle ikäharhalle on se, että aikuiseksi kasvaminen ei tapahdu ihan itsestään iän lisääntyessä. Näillä ihmisillä ei ole ollut aikaa eikä edellytyksiä kasvaa aikuisiksi.

Suurin osa Sivupolun asukkaista on elänyt koko ikänsä sodan keskellä. Huomio on kiinnittynyt hengissä pysymiseen. Kouluihin ei ole päästy eikä iltaisin ole luettu kirjoja eikä käyty kehittävissä harrastuksissa. Vanhempiakaan ei välttämättä ole ollut ja jos onkin, heillä ei välttämättä ole ollut aikaa eikä resursseja opastaa ja neuvoa. Lapsi ei kasva, ellei häntä kasvateta.

Moni on myös joutunut ottamaan vastuun elämästään aivan liian aikaisin. Tyttöjen lapsiavioliitoista on puhuttu paljon, mutta ei se pojillekaan helppoa ole. Moni 17-vuotias on yhtäkkiä huomannut olevansa perheen elättäjä ja 14-vuotiaan lapsivaimon holhooja.

Tai sitten on ryhdytty 10-vuotiaana leipurin apulaiseksi tai 11-vuotiaana sähköasentajaksi tai 12-vuotiaana kuolleen äidin sijaan pikkusisarusten ruokkijaksi ja perheen pyykinpesijäksi – ja kenties joksikin muuksikin, josta ei puhuta ääneen.

On muututtu aikuisiksi aivan liian nopeasti, kun on jouduttu kantamaan kohtuutonta vastuuta. Hidas kypsyminen on jäänyt väliin, eikä siihen enää ole aikaa myöhemmin. Niinpä Sivupolulla on joukko lapsiaikuisia, jotka kyllä tietävät, miten pysyä hengissä, mutta jotka eivät ole oppineet aikuisen ihmisen harkitsevuutta ja vastuuntuntoa.

Lähi-idän poliittinen tilanne muuttuu heti paljon ymmärrettävämmäksi, kun oivaltaa, että siellä riehuu joukko keskenkasvuisia teinejä.

On kuitenkin todettava, että vanhimmat Sivupolun asukkaista ovat kaikkea muuta kuin lapsia. Joidenkin rinnalla tunnen itseni suorastaan epäkypsäksi. Elämä kasvattaa lopulta, vaikka vanhemmista tai yhteiskunnasta ei ole siihen olisikaan. Ehkä juuri siksi vanhoja ja viisaita arvostetaan muualla enemmän kuin meillä.

 

Kolmas ikäharhaa synnyttävä tekijä lienee laitoselämä. Kun ihminen tulee täysin vieraaseen paikkaan, jossa puhutaan vierasta kieltä ja noudatetaan vieraita sääntöjä, on psyykkisesti helpointa luopua kaikesta vastuusta.

Kaikki seuramatkoilla olleet tietävät, että on helpompaa totella opasta kuin ryhtyä itse ottamaan asioista selvää. On myös helpompaa pyytää puolisoa vaihtamaan renkaat tai pakkaamaan lapsen retkieväät, vaikka homma sujuisi meiltäkin, jos hieman paneutuisimme. Emme jaksa perehtyä uuteen, jos voimme välttyä siltä.

Olemme kaikki henkisesti laiskoja ainakin silloin tällöin. Melkein kaikista meistä tulee täysin avuttomia, jos joudumme johonkin laitokseen vähääkään pidemmäksi aikaa.

Vastaanottokeskus vieraassa maassa on laitos potenssiin kaksi. Oma päätösvalta on olematon eikä yksityisyydestä ole tietoakaan. Välitilassa on vaikeaa välittää mistään.

Kun nämä ihmiset lähtevät Sivupolulta pois, luulen, että valtaosa heistä muuttuu jälleen aikuisiksi, kunhan ensin ehtivät lasten tavoin oppia kaikki vieraan maan ja vieraan kulttuurin säännöt ja toimintatavat.

Siihen asti yritämme Sivupolulla hoivata ja kasvattaa lapsiamme parhaamme mukaan, jotta he voisivat olla onnellisia ja jotta heistä kasvaisi kunnon kansalaisia.