Blogit

Uutiset ja todellisuus eivät vastaanottokeskuksissa kohtaa. Blogi raottaa ovea sekä niille, jotka pelkäävät turhaan, että niille, jotka haluavat tietää enemmän kulttuurien ja ihmisten kohtaamisesta.

Pitkäperjantai ilman toivoa pääsiäisestä

Blogit Bagdadista pohjoiseen 14.4.2017 07:44
H. Juurakko
H. Juurakko on yhteiskuntatieteilijä, joka on päätynyt vastaanottokeskukseen ohjaajaksi. Hän on päässyt aitiopaikalle tarkkailemaan kahta kulttuuria eikä tiedä, kumpaa niistä ihmettelisi enemmän. H. Juurakko on nimimerkki.

Kovin lähelle tullut terrori-isku Tukholman keskustassa järkytti meitä suomalaisia, mutta harva tuli ajatelleeksi, kuinka onnellisia olemme kyetessämme vielä järkyttymään.

Jotta voisi järkyttyä kuolemasta, kuoleman on oltava epätavallinen. Emme me jaksa surra sydän- ja verisuonitauteihin kuolevia kanssakulkijoitamme, ja ohitamme tavalliset auto-onnettomuudetkin yleensä pienellä huokauksella. Mutta tahallinen, tuntemattomiin ihmisiin kohdistettu yliajo tutussa kaupungissa koskettaa meitä. Onneksi.

 

Sivupolun ihmiset tulevat maista, jossa ampumiset, tapot, yliajot ja itsemurhapommittajat ovat niin tavanomaisia, ettei niistä jakseta enää uutisoida, puhumattakaan siitä, että poliisi ehtisi niitä tutkia.

Lähes jokainen Sivupolun asukkaista on menettänyt useampia lähiomaisiaan. He eivät tunnut jaksavan enää surra taas yhden serkun tai veljentytön kuolemaa. He lukevat viestejä ja katsovat uutisia älypuhelimistaan vaieten ja vakavina, mutta järkyttymättä.

Tuho ja kuolema on muuttunut normaaliksi. Pitkäperjantai on muuttunut pysyväksi.

 

Jos haluaa ymmärtää edes hiukan, mitä julmuuksien keskellä eläminen tekee ihmiselle, kannattaa lukea somalialaisen kirjailijan Nadifa Mohammedin kirja Kadotettujen hedelmätarha. Se kertoo Somalian sisällissodan alkuvaiheista, siitä kuinka juuri ja juuri kasassa oleva yhteiskunta sortuu kaaokseen.

En erityisesti pitänyt kirjasta. Tarina olisi mielestäni vaatinut enemmän sivuja kypsyäkseen kokonaiseksi. Silti kirja oli vaikuttavampi kuin suurin osa lukemistani kirjoista. Sen voima oli kirjan kyvyssä muuttaa lukijaa ja lukijan kokemusta kauheuksista.

Kirjan alussa sen henkilöt olivat ihmisiä ja subjekteja. Sodan muuttuessa yhä kauheammaksi he muuttuvat uhreiksi, välineiksi, sopeutujiksi. Kirjan henkilöt menettävät ihmisyytensä sekä tappaessaan että tullessaan tapetuiksi.

Myös lukija menettää kykynsä tuntea myötätuntoa. Kiinnostava sivuhenkilö on yhtäkkiä vain ruumis ojassa, eikä siinä ole mitään ihmeteltävää. Kauheus muuttuu normaaliksi pelottavan helposti.

Olen kroonisesti surullinen, mutta en enää sure.

Sama, mikä kirjassa tapahtuu Hargeissan kaduilla ja todellisuudessa Kabulissa, Mosulissa ja Sivupolulla, tapahtuu pienemmässä mittakaavassa myös minun sisälläni.

Itkevät miehet, jotka pyytävät minua auttamaan toivottomassa tilanteessa, olisivat vielä vuosi sitten herättäneet minussa suuren ahdistuksen ja palavan halun auttaa. Tänään totean turtuneena, että olen voimaton. Kun en pysty auttamaan, puolustusmekanismini sulkevat tunteet pois. Olen kroonisesti surullinen, mutta en enää sure.

Se on pelottavaa. Siitä on vain pieni askel välinpitämättömyyteen ja kylmyyteen. Jos eläisin sodan keskellä, kävelisin pian sujuvasti kuolevien lasten ohi näkemättä mitään.

Siksi Tukholman terroriteon synnyttämä suru ja kenties pelkokin ovat positiivisia tunteita. On hienoa, että saamme elää maailmassa, jossa kolmen ihmisen kuolema vielä surettaa ja ylittää uutiskynnyksen.