Pakolaisohjaaja menee pilalle
Sivupolku on paras ja mielenkiintoisin työpaikka, jossa olen koskaan ollut.
Sivupolku on paras ja mielenkiintoisin työpaikka, jossa olen koskaan ollut. Työ on antoisaa, opettavaa, palkitsevaa ja tärkeää. Se on myös raskasta, surullista, vaativaa, ahdistavaa ja välillä jopa pelottavaa. Työllä on myös sivuvaikutuksia, joita en osannut ennakoita – muitakin kuin päänahan kutiaminen.
Osa sivuvaikutuksista on seurausta vuorotyöstä, joka on minulle uutta, mutta liiankin tuttua monille suomalaisille. Työn alettua en ole yksinkertaisesti ehtinyt enää tavata ketään.
Aina ei ehdi edes nähdä omia lapsia, koska he menevät kouluaikaan nukkumaan, ennen kuin palaan töistä. Kun minulla on vapaailtoja, en voi sanoa lapsilleni, että äiti lähtee nyt tapaamaan ystäviä. Silloin istun sohvalla kasa lapsia kainalossa.
Odotan kovasti kesää, sillä se tuo enemmän mahdollisuuksia tavata ihmisiä. Silloin iltavuorolainen ehtii nähdä perhettä aamuisin ja vieraiden kyläilyt onnistuivat arkipäivinäkin, kun omat työvuoroni osuivat viikonloppuun.
Ei kohtaamisia kovin montaa viime kesään mahtunut, mutta sen verran kuitenkin, että oivalsin pakolaisohjaajalla olevan sosiaalisia ongelmia enemmänkin kuin pelkkä aikataulujen yhteensopivuus.
Kun tulen kotiin, en halua puhua kenellekään.
Työ vastaanottokeskuksessa vaatii herkeämätöntä henkistä läsnäoloa. Sosiaalinen kanssakäyminen on haasteellista kielimuurin, kulttuurien eroavaisuuksien ja asukkaiden ongelmien suuruuden vuoksi.
Puhun ja kuuntelen työkseni. Keskityn ilmeisiin ja eleisiin, koetan kohdata ja olla läsnä, selittää ja ymmärtää, hallita omat tunteeni ja hillitä reaktioni.
Kun tulen kotiin, en halua puhua kenellekään. Lasten kuulumisten kuunteleminen on se, mihin kykenen – juuri ja juuri. Sosiaalinen kapasiteettini on käytetty lähes loppuun.
Sivupolku ei ole Suomea. Se on pala Lähi-itää ja Afrikkaa. Asukkaamme yrittävät oppia suomalaisiksi, mutta vastaanottokeskus on niin sisäänpäin kääntynyt yhteisö, että siellä noudatetaan vanhojen kotimaiden tapoja olla ja elää.
Itse asiassa luulen, että vanhoja tapoja noudatetaan Sivupolulla luultavasti vielä tiukemmin kuin mitä olisi kotona noudatettu, sillä kulttuurisen identiteetin säilyminen on ainoa asia, joka Sivupolun asukkailla on enää jäljellä omasta vanhasta elämästään.
Pystyäkseni toimimaan tuossa yhteisössä, olen opetellut kommunikoimaan kuin arabi tai somali ja olen yrittänyt kovasti ymmärtää, mistä heidän ajattelussaan ja maailmankuvassaan on kysymys. Pitkä ja intensiivinen työskentely toisen kulttuurin parissa jättää jälkensä. En ole enää sama ihminen kuin ennen.
Sosiaaliset taitoni ovat heikentyneet.
Vanhojen ystävien kanssa keskustellessa olo on samanlainen kuin jos olisin palannut vuoden ulkomaanmatkalta.
Olen pudonnut kärryiltä. En ole seurannut kulttuuria enkä hirveästi paikallispolitiikkaakaan.
En tunne puheenaiheita niin kuin ennen, enkä jaksa niistä kiinnostuakaan.
Vielä enemmän sosiaalisen elämääni vaikuttaa ongelmien valtaisia ero.
Kun ystävät pohtivat, vaurioittaako kännykän tuijottaminen lasta, Sivupolulla mietitään, miten selviää lapsi, joka on nähnyt äitiään raiskattavan kerran toisensa jälkeen.
Tai mitä kasvaa lapsesta, joka ei tiedä, kuoliko muu perhe turkkilaisten rajavartioiden tulitukseen vai katosiko se vain jonnekin muualle.
Kun ystävät kysyvät, mitä kuulu ja miten töissä menee, en tiedä, mitä vastata.
On vaikeaa kertoa, että eilen tappoi itsensä ihminen, joka ensin kuuli, että Isis oli tappanut hänen isänsä ja seuraavana päivänä sai migriltä kirjeen, jossa kerrottiin, että hänen kotimaansa on turvallinen ja hänen täytyy palata sinne.
Minä olen muuttunut sosiaalisesti epäkelvoksi.
Jos avaan suuni, kaikki muut hiljenevät. Asiat, joista haluaisin puhua, ovat liian ahdistavia kahvipöytään. Postin jakeluongelmat tai kylmä kevät tuntuvat tällä hetkellä kovin merkityksettömiltä. Niinpä olen hiljaa ja juon kahvia.
Minä olen muuttunut sosiaalisesti epäkelvoksi.
Kurja juttu.