Pakolaisilla on monta hyvää syytä paeta täältä

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Viimeaikaiset tapahtumat ovat saaneet yhä useamman vaatimaan turvapaikanhakijoiden pikaista palauttamista kotimaihinsa. Kuulen samanlaisia vaatimuksia myös tuttavapiiristäni.

Yksi tuttavani kysyi minulta, miten voin uskoa, että Sivupolun asukkaat olisivat vaarassa kotimaassaan sen jälkeen, kun niin monet ovat palanneet vapaaehtoisesti ja selvinneet hengissä.

En tiedä, mitä palaajille on tapahtunut muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta: Yksi ammuttiin, toinen asuu perheensä kanssa pakolaisleirissä, kolmas on keplotellut itsensä Turkkiin, neljäs on Kairossa opiskelemassa lääkäriksi. Yksi Sivupolun keittiössä työskennellyt entinen sotilas perusti leipomon ja on tyytyväinen elämäänsä Bagdadissa, mutta hän olikin shiia.

 

Ensimmäinen paluuaalto osui jo vuoden 2016 kevääseen. Suomalaisessa keskustelussa syyksi epäiltiin sitä, että helppoa elämää ja valtion rahoja etsimään tulleet elintasosurffaajat olivat pettyneet ja halusivat nyt palata takaisin turvallisiin koteihinsa.

Sivupolultakin lähti silloin paljon ihmisiä takaisin kotiin. Aivan varmasti joukossa oli elämän hankaluuteen ja köyhyyteen pettyneitä ihmisiä. Ne syyt, joita minulle on kerrottu, olivat kuitenkin paljon monimutkaisempia.

Kaikilla on Irakissa joku, jota voi uhata.

Vastaanottokeskuksissa asuu rinnakkain ihmisiä, jotka ovat kotimaassaan olleet toistensa vihollisia.

Vihollisuutta on eriasteista: Kurdit ja irakilaiset eivät pidä toisistaan, eivät liioin afgaanit ja irakilaiset. Myös shiiat ja sunnit ovat epäluuloisia toisiaan kohtaan. Eri heimoihin kuuluvat, eri kylissä asuvat ja eri kulttuureihin kuuluvat karsastavat toisiaan.

Sitten ovat ne, joiden sukulaiset ovat tappaneet toisiaan. Katkerimpia ovat ne, jotka ovat taistelleet toisiaan vastaan henkilökohtaisesti.

Sivupolun asukkaat pelkäävät toisiaan, mutta toistaiseksi he eivät ole tehneet toisilleen mitään konkreettista täällä Suomessa lukuun ottamatta muutamaa nyrkkitappelua. Sen sijaan he käyttävät Irakiin jääneitä sukulaisia aseinaan.

Kaikilla on Irakissa joku, jota voi uhata, ja lähes jokaisella on tuttavapiirissään joku, jonka voi lähettää pelottelemaan toisen omaisia.

Irakissa, Syyriassa, Afganistanissa, Pakistanissa ja Afrikan maissa on runsaasti väkeä, joka todella vangitsee, kiduttaa, raiskaa ja näännyttää nälkään asukkaittemme omaisia. Pelko omaisten puolesta on todellinen. Se kasvaa kestämättömäksi, jos sota on tuhonnut tietoliikenneyhteydet eikä omaisiin saa enää yhteyttä.

 

Miksi nämä miehet sitten jättivät naisensa, lapsensa ja vanhempansa susien syötäväksi? Siksi, että Välimeri oli lähtöhetkellä vielä kotimaatakin pelottavampi. Siksi, että he luulivat piilonpaikan olevan tarpeeksi hyvä, jotta perheellä ei olisi hätää. Siksi, että taistelut eivät vielä olleet levinneet perheen kotikylään. Siksi, että silloin vielä naisia kunnioitettiin, mutta nyt hekään eivät enää saa olla rauhassa.

Ja siksi, että miehille uskoteltiin, että kun he pääsevät perille Suomeen, he saavat perheensä luokseen nopeasti ja turvallisesti lentokoneella. Mutta aika kului, eikä turvapaikkaprosessi edennyt.

Osalta kotimaahan jääneistä lapsista loppui ruoka sillä aikaa, kun perheen elättäjä istui Sivupolulla odottamassa. Lasten itkuiset puhelut saisivat minutkin uhmaamaan mahdollista kuolemaa ja lähtemään takaisin.

 On parempi kuolla kotona kuin tässä kylmässä ja pimeässä maassa.

Monet asukkaistamme ovat pohjattoman ahdistuneita. Toisia on kidutettu, toiset ovat nähneet sellaisia kauheuksia, joita edes televisio ei tuo eteemme. Toiset ovat vain liian nuoria ja liian yksin ja liian kaukana kaikesta tutusta ja käsitettävästä. Monella on itsemurha-ajatuksia.

Kun ryhtyy pohtimaan itsemurhaa, moni toteaa, että voi sen tehdä kotonakin: Ihan sama, jos minut tapetaan. Itse asiassa on helpompaa, jos sen tekee joku muu. Joka tapauksessa on parempi kuolla kotona kuin tässä kylmässä ja pimeässä maassa, jossa ei osata edes haudata vainajia oikein.

Osa ahdistuneista ei edes ajattele kuolemaa. Vastaanottokeskuksessa ei vain voi hengittää. On pakko päästä pois. He ovat täällä loukussa. Ainoa ulospääsy on vapaaehtoinen paluu kotimaahan.

 

Sitten on niitä, jotka eivät kestä kulttuurin erilaisuutta. Suomessa on hirveästi sääntöjä, jotka ovat pahimmassa tapauksessa ristiriidassa oman kulttuurin sääntöjen kanssa.

Osa aviomiehistä haluaa palata, koska täällä kaikille tutut ja normaalit asiat, kuten vaimon rankaiseminen tai aviovelvollisuuksien noudattamisesta kiinni pitäminen, ovatkin kiellettyjä. Sen sijaan heille kerrotaan, että täällä naiset saavat päättää itse, mitä tekevät ja kenelle puhuvat, eikä mies saa puuttua sellaiseen. Kotona systeemi on parempi.

 

Raha on myös yksi todellinen syy lähteä, muttei ihan sillä tavalla, kuin moni suomalainen kuvittelee. Irakissa suuri osa miehistämme on ollut hyvin toimeentulevia ihmisiä. Heillä on ollut työ ja palkka ja yhteiskunnallinen asema. Täällä he eivät ole mitään. Heille on selvinnyt, etteivät he löydä täältä koulutustaan vastaavaa työtä eivätkä ehkä pysty elättämään perhettään. Myös Suomen hintataso on järkytys.

Elämä on ehkä muuttunut mahdottomaksi kotimaassa, mutta mahdotonta se on täälläkin – mahdotonta käsittämättömällä kielellä.

 Asuminen Sivupolulla on kauheaa.

Asuminen Sivupolulla on kauheaa kaikista ponnisteluistamme huolimatta: Täältä ei löydä ainoatakaan paikkaa, jossa saisi olla yksin. Keittiö ei tarjoa tuttua ruokaa. Tupakoida ei saa. Yöllä ei saa nukutuksi, mutta valvoakaan ei saa eikä jutella muiden kanssa. Suihkuissakaan ei saa olla niin pitkään kuin haluaisi, vaikka maassa on vettä vaikka millä mitalla.

Ja sitten on tylsyys ja epävarmuus. Ja pimeys. Ja uupumus. Ja ikävä. Ja huoli omaisista. Ja 300 muuta, jotka ovat sietokykynsä äärirajoilla.

 

Suurin syy vapaaehtoiseen paluuseen on kuitenkin unohdus. Hammassäryn unohtaa heti, kun se loppuu. Myös pelko muuttuu turhaksi ja unohtuu, kun on turvassa.

Sen sijaan tämän hetken surut ja kiusat kasvavat valtaviksi. On vaikeaa ajatella, että viiden tai viidentoista vuoden kulutta myös nykyinen kurjuus on jo unohtunut, etenkin jos on niin näköalattomassa paikassa kuin Sivupolku.

 

Ennen ajattelin, että näiden ihmisten palauttaminen takaisin kotimaahansa on julmaa ja kohtuutonta. Nyt huomaan, etten ahdistu enää kielteisistä turvapaikkapäätöksistä niin paljon kuin ennen. Olen joidenkin kohdalla jopa helpottunut.

Sivupolun asukkaat uhmasivat merta ja selvisivät ihmeen kaupalla rannalle. He kiersivät Euroopan takapihoja viikkoja. Kävelivät ja nukkuivat sateessa ja mudassa. Pelkäsivät poliisia ja armeijoita. Repivät itsensä piikkilankoihin. Olivat nälkäisiä, väsyneitä, viluisia ja sairaita. He hukkasivat insuliininsa ja rikkoivat silmälasinsa. Matkan varrella he kadottivat myös ihmisarvonsa kokonaan.

Kaiken tämän he kestivät, päästäkseen paratiisiin. Sen sijaan he päätyivät Sivupolulle.
He pääsivät turvaan ja lämpimään, saivat ruokaa ja lääkkeitä, mutta paratiisia he eivät löytäneet.

Siksi en ihmettele, että jotkut eivät kestä, vaan haluavat palata.

He eivät tiedä. 

Suurin osa toivoo kuitenkin edelleen, että heidät hyväksytään tänne ja elämä muuttuu helpommaksi, kunhan he vain pääsevät pois Sivupolulta. He uskovat yhä paratiisiinsa. He eivät tiedä.

He eivät tiedä, että kun he pääsevät pois Sivupolulta, he joutuvat etsimään itselleen asuntoa hirveän kauan, sillä heillä on väärältä kuulostava nimi. He joutuvat jonottamaan viikkoja ja jopa kuukausia kielikursseille. He joutuvat taistelemaan työpaikoista ihmisten kanssa, jotka puhuvat suomea ja joiden ihonväri ja sukunimi eivät herätä pelkoa työnantajissa. He joutuvat elämään minimitoimeentulolla, jolla ei tule toimeen. He joutuvat kerjäämään rahaa Kelasta. He joutuvat jonottamaan virastojen käytävillä.

Ja he joutuvat pettymään toiveissaan saada perheensä turvaan.

Heidän päällensä syljetään kadulla ja heidän lapsiaan kiusataan.

 

Kun katson Sivupolun asukkaita ja mietin niitä vaikeuksia, jotka heitä odottavat, en voi olla ajattelematta, että kotona olisi parempi. Olen alkanut ajatella, että jos nämä ihmiset vain olisivat kotimaassaan turvassa, he olisivat onnellisempia siellä kuin kovassa suomalaisessa yhteiskunnassa ja vihamieleisessä suomalaisessa luonnossa.

Kotimaassa he ymmärtäisivät, mitä tapahtuu. He olisivat keskellä sitä kulttuuria, johon heidän kansansa on vuosisatojen aikana juurtunut ja jossa he ovat oppineet toimimaan. Siellä he puhuisivat samaa kieltä kuin kaikki muutkin. Kukaan ei nöyryyttäisi heitä ihonvärin tai uskonnon perusteella.

Sääli vain, että kotimaassa he eivät ole turvassa, vaikka meidän poliitikkomme niin ovat päättäneetkin.