Orjakauppiaat kävivät kylässä

Vielä viime kesänä Sivupolun asukkaat olivat innoissaan, kun he saivat työluvan ja löysivät töitä. Ennakkoluuloton välitysfirman johtaja saapui Sivupolulle. Hän palkkasi turvapaikanhakijoita ja maksoi asiallista minimipalkkaa. Onnekkaimmat saivat toimeentulon ja pääsivät pois vastaanottokeskuksen arjesta.

Vähitellen työnantajan maine kuitenkin muuttui: hyväntekijästä ei enää puhuttu ihaillen ja innostuneesti vaan epäluuloisesti ja vihaisesti.

Kertomusten mukaan palkka oli kyllä kelvollinen, mutta työntekijöiden oli asuttava työnantajan asunnoissa: pienessä kaksiossa saattoi nukkua lattialla olevilla patjoilla kahdeksankin miestä, joista jokainen maksoi asunnostaan vähintään puolet asunnon markkinoiden mukaisesta vuokrasta.

Työnantaja siis peri tarjoamastaan patjamajoituksesta nelinkertaisen vuokran markkinahintaan verrattuna. Jos joku hankki oman asunnon, työt vähenivät välittömästi ja loppuivat pian kokonaan.

Ahkeran on vaikeaa pysyä jouten.

Osa miehistä pysyi kuitenkin sitkeästi töissä. Aikaa ei ollut muuhun kuin työntekoon ja rahat riittivät vain asumiseen ja ruokaan, mutta elämä oli kuitenkin parempaa, kuin vastaanottokeskuksessa makaaminen ja ahdistavien ajatusten loputon pohtiminen. Sitä paitsi ahkeran on vaikeaa pysyä jouten.

Heitä motivoi myös uskomus, että ahkeruus ja verojen maksaminen jotenkin vaikuttaisi oleskeluluvan saamiseen.

Miehet toivoivat saavansa vakituisen työn, joka olisi tarjonnut heille mahdollisuuden saada oleskelulupa työn perusteella. Vakituista työtä he eivät kuitenkaan koskaan saaneet, pelkkiä pätkäsopimuksia yhden kerrallaan. Niinpä useimmat heistä saivat lopulta kielteisen turvapaikkapäätöksen.

Huhut kertovat, että osa miehistä on edelleen saman työnantajan palveluksessa, vaikka heillä ei ole enää työlupaa. Jos näin on – mistään en ole saanut kertomuksille todisteita – he ovat entistä enemmän tuon varakkaan liikemiehen armoilla. He nimittäin rikkovat Suomen lakia, koska työskentelevät ilman lupaa.

Liikemies voi vaatia heiltä mitä vain, kohdella heitä miten vain ja pitää heitä orjinaan. He suostuvat kaikkeen, koska jos he jäävät kiinni, heidät lähetetään käsiraudoissa takaisin kotimaahansa, jossa suurin osa heistä uskoo kuolevansa.

Edes työn perusteella oleskeluluvan saaneilla entisillä asukkaillamme elämäntilanne ei ole juuri sen parempi. Vaikka työnteko ja maassa oleskelu on laillista, he ovat seuraavat viisi vuotta täysin ”omistajansa” mielihalujen ja päähänpistojen varassa, sillä jos työnantaja sanoo heidät irti, he menettävät myös oleskelulupansa.

Olen kuullut kertomuksia, jotka saavat minut raivostumaan. Haluaisin puolustaa näitä ihmisiä. Haluaisin puolustaa tätä maata ja yhteiskuntaa näitä rikollisia vastaan. Haluaisin puolustaa oikeudenmukaista ja toimivaa järjestelmää.

Mutta järjestelmä ei ole oikeudenmukainen ja toimiva. Orjiksi joutuneiden tilanne on järjestelmän virhe, jonka järjestelmän pitäisi korjata, mutta kun on kyse muista, niistä, muslimeista, tummaihoisista, maahantunkeutujista ja mitä niitä nyt onkaan, järjestelmä ei halua enää korjata itseään. Ihan sama. Menkööt muualle. Kansaa tai sen edustajia ei kiinnosta.

Näin ajattelevat eivät ymmärrä, että virheet leviävät kuin syöpä: jos sallimme epäinhimillisyyden yhtä ryhmää kohtaan, on helpompi sallia se myös muita kohtaan. Pian kylmyyden kohteena voi olla alkoholisti, työtön, syrjäytynyt, kehitysvammainen, lihava, ruma, tyhmä, maalainen, ruotsinkielinen tai kuka vain vääränlainen. Siksi ongelmiin pitäisi puuttua.

Kun ongelmat saavat ihmiskasvot, helpot vastaukset katoavat sumuun.

Mitä minun siis pitäisi tehdä? Soitanko poliisille ja kerron epäilyni hyväksikäytöstä ja mahdollisesta laittomasta työvoimasta ja ihmiskaupasta? Jos poliisi uskoo minua, kymmenet turvapaikanhakijat menettävät työnsä ja mahdollisuutensa tukea perhettään.

Miten heidän lastensa sitten käy? Kuka maksaa heidän ruokansa? Ja kuka maksaa isän hautajaiset, jos kotiin palautettavien miesten pelot osoittautuvat tosiksi?

Sivupolulle jouduttuani olen kohdannut aivan liikaa ongelmia ja kysymyksiä, jotka ennen olivat vain televisioviihdettä. Kotisohvalta käsin oli aina niin helppoa tietää, mikä on oikein ja mikä väärin. Kun ongelmat saavat ihmiskasvot, helpot vastaukset katoavat sumuun.

Mutta ehkä olen väärässä. Ehkä kertomukset ovat vain tuhannen ja yhden yön tarinoita niin kuin niin monet Sivupolulla kiertävät kertomukset. Ehkä kaikki on hyvin ja ylivuokrakin on vain huhu. Ehkä minun ei tarvitse puolustaa yhteiskuntaani rikolliselta toiminnalta. Ehkä voin sulkea silmäni.

Ehkä voin elää itseni kanssa kaikesta huolimatta, jos oikein yritän.