Blogit

Uutiset ja todellisuus eivät vastaanottokeskuksissa kohtaa. Blogi raottaa ovea sekä niille, jotka pelkäävät turhaan, että niille, jotka haluavat tietää enemmän kulttuurien ja ihmisten kohtaamisesta.

Oikeusvaltion takapiha on karu paikka

Blogit Bagdadista pohjoiseen 31.7.2017 16:28
H. Juurakko
H. Juurakko on yhteiskuntatieteilijä, joka on päätynyt vastaanottokeskukseen ohjaajaksi. Hän on päässyt aitiopaikalle tarkkailemaan kahta kulttuuria eikä tiedä, kumpaa niistä ihmettelisi enemmän. H. Juurakko on nimimerkki.

Suomalainen yhteiskunta on päältä kaunis. Meillä on hyvinvointi, sosiaaliturva, riippumaton oikeuslaitos ja laki, joka on sama kaikille – periaatteessa.

Rauhanomainen hyvinvointi lamoineen ja nousukausineen sujuu meiltä mainiosti. Yllättävä kriisi on kuitenkin toinen juttu. Se paljastaa maan todellisen henkisen tilan ja yhteiskuntakoneiston toimintakyvyn ja kestävyyden.

Suomi on hyvä paikka suomalaisille, mutta ulkomaalaisten tasavertaiseen kohteluun meillä on vielä pitkä matka. Sen osoitti pari vuotta sitten Suomeenkin asti yltänyt pakolaistulva. Turvapaikanhakijat asettivat maamme kokeeseen, josta emme selvinneet puhtain paperein.

 

Yksi osoitus tästä on turvapaikanhakijoiden saaman oikeusavun luokattoman huono laatu, josta Helsingin Sanomat uutisoi viime viikolla.

Oikeudellisen avun heikko laatu on ollut hyvin tiedossa jo puolitoista vuotta – niin hallinto-oikeudessa, ministeriössä, migrissä kuin vastaanottokeskuksissakin. On käsittämätöntä, ettei ongelmaan ole puututtu.

Ongelma on huomattavasti laajempi kuin mitä HS:n artikkeli kertoo. Asukkaidemme kokemuksia kuunnellessa ja heidän pyynnöstään papereihin perehtyessäni olen tullut siihen tulokseen, että kelvollinen juridinen apu on valitettavasti harvinaisempaa kuin kelvoton.

 

Tuomioistuin on palauttanut yli kolmanneksen migrin päätöksistä uuteen käsittelyyn. Tähän joukkoon kuuluvat vain ne hakemukset, joista asianajaja tai oikeusavustaja on osannut, halunnut tai viitsinyt tehdä kunnollisen valituksen. Jos valitus on juridisesti kelvoton, tuomarit eivät voi auttaa turvapaikanhakijaa, vaikka kokisivatkin hänen oikeusturvaansa loukatun.

On siis todennäköistä, että piittaamattomien avustajien, kelvottomien tulkkien ja epävirallisia kielteisten päätösten kiintiöitä tavoittelevien migrin virkamiesten toimesta on tehty huomattavasti enemmän vääriä turvapaikkapäätöksiä kuin mitä systeemimme nyt saa selville.

Mutta kuka siitä välittää oikeasti? Eivät ainakaan huippupoliitikot tai ministeriöiden huippuvirkamiehet. Sivupolulta käsin on vaikeaa olla ajattelevatta, etteikö kyseessä olisi tarkoituksellinen, poliittinen päätös: ulkomaalaisten oikeuksista ei haluta pitää huolta, koska maastamme halutaan antaa huono kuva ja koska huonot asianajajat tarkoittavat vääjäämättä useampia kielteisiä turvapaikkapäätöksiä.

Kriisissä ja kiireessä pitäisi laista ja moraalista pitää kiinni erityisen tarkasti.

”Oikeusvaltiomme” johtajat voivat silmiään räpäyttämättä myöntää, että migri ja ministeriö tekivät juridisesti väärin, kun turvapaikkapäätöksiä viivytettiin ulkomaalaislakia tiukentavia lainmuutoksia odoteltaessa. He eivät kuitenkaan pyytäneet anteeksi eivätkä ottaneet lainvastaisesti tehtyjä päätöksiä uuteen käsittelyyn, sillä näiden päätösten löytäminen kaikkien tehtyjen joukosta olisi ollut hankalaa.

He eivät myöskään pahoitelleet sitä, että oikeusvaltioperiaatetta loukattiin ja oikeudenmukaisen yhteiskuntamme perustuksia murennettiin poikkeusoloihin vedoten. Kriisissä ja kiireessä pitäisi laista ja moraalista pitää kiinni erityisen tarkasti, sillä kun poikkeuksia on tehty, on erittäin vaikeaa enää palata takaisin entiseen.

 

Turvapaikkaprosessin puutteet on tuotu esiin jo monta kertaa. Turvapaikanhakijat tarvitsevat juridista apua muulloinkin kuin turvapaikkaprosessin yhteydessä. Näissä tilanteissa he ovat usein täysin heitteillä.

Omassa vastaanottokeskuksessani mies halvaantui hoitovirheen takia ja lähetettiin kotiin ilman korvauksia.

Toinen asukkaamme erotettiin puolisoon kohdistuvaan väkivaltaan vedoten lapsistaan yhden sosiaalityöntekijän päätöksellä ilman, että asiaa vietiin tuomioistuimeen. Kukaan ei järjestänyt miehelle juridista apua.

Mies lähetettiin myöhemmin takaisin kotimaahansa lasten jäädessä Suomeen. Minkäänlaisista isän ja lasten oikeuksista tapaamisiin ja asian puolueettomasta käsittelystä ei puhuttu sanaakaan. Isä ja lapset eivät voineet edes hyvästellä toisiaan, vaikka isä oli aina kohdellut lapsiaan rakastavasti ja oli lapsille hyvin tärkeä.

Kolmatta miestä pidettiin vastoin tahtoaan vankina Suomessa, koska hänen paluunsa olisi hankaloittanut muun perheen pakkopalauttamista. Kotiin haluava itsetuhoinen mies pyysi apua asianajajaltaan, joka sanoi, ettei häntä huvita, koska tällaisesta hän ei saa korvausta.

Neljäs pidätettiin ja häntä kuulusteltiin kertomatta syytä. Kukaan ei maininnut Suomen lainsäädäntöä tuntemattomalle miehelle, että hänellä olisi ollut oikeus avustajaan. Mies traumatisoitui pahasti, vaikka hänet myöhemmin vapautettiin syyttömänä.

Asukkaillamme on teetetty lukemattomia palkattomia työtunteja, mutta luvattua palkkaa pyytäessään he ovat jääneet vaille vastausta ja kokonaan vaille juridista apua. Asianajajia ei ole kiinnostanut ja ainoa neuvo, jonka sosiaalityöntekijät ja vastaanottokeskuksen johto ovat osanneet antaa, on ollut lopettaa palkaton työnteko.

Turvapaikanhakijoita riistetään surutta, mutta paperittomat työntekijät ovat vielä heikommassa asemassa. Järjestelmämme lupaa riiston kohteena oleville, orjuuden kaltaisissa olosuhteissa oleville työntekijöille kyllä apua ja tukea. Se ei kuitenkaan takaa, etteikö apua hakevia vangita ja pakkopalauteta maahan,jossa he pelkäävät menettävänsä henkensä. Avun hakemisesta on tehty mahdotonta.

Jälleen kerran torjutaan mieluummin tummaihoisia ja vääräuskoisia kuin puolustetaan arvoja, jotka muodostavat yhteiskuntamme perustuksen.

Kyse ei ole luvuista. Kyse on isistä ja äideistä ja lapsista.

Migri, poliisi ja oikeuslaitoksen mekanismit eivät ole ainoita, jotka jättävät asukkaitamme heitteille ja kohtelevat heitä mielivaltaisesti ja ihmisoikeuksien vastaisesti.

Poliitikkomme ovat määrätietoisesti hankaloittaneet perheenyhdistämisprosessia naurettavuuteen saakka. Kyse ei ole vain irrationaalisen korkeista ja epäoikeudenmukaisista tulorajoista vaan myös prosessista, josta on tehty mahdoton: jos suomalaisten päätösten takia varattoman irakilaisen lapsen on mentävä Turkkiin hakemaan oleskelulupaa, mutta Turkki ei päästä häntä maahan, sitä ei voi kutsua kuin kiusanteoksi.

Kyse ei ole luvuista. Kyse on isistä ja äideistä ja lapsista. Kyse on myös niistä pienipalkkaisista sairaanhoitajista, jotka hoitavat meidän vanhuksiamme, koska me emme ehdi. He maksavat veronsa tänne, mutta eivät saa lapsiaan luokseen, koska nämä muutamat lapset ovat uhka maamme kulttuurille ja suomalaisuudelle.

 

Myös monet muut yhteiskuntamme tukijärjestelmät toimivat turvapaikanhakijoita kohtaan eri tavalla kuin suomalaisten ollessa kyseessä.

Tiedotusvälineet tietävät kertoa bussikuskeista, jotka jättävät ihonväriltään hieman tummempia pikkupoikia pysäkeille. Minä olen tavannut ambulanssikuskin, joka huusi lähes tajuttomalle potilaalle, että tämä on valehtelija, jota ei taatusti vie autoonsa ja jos kaverit hänet sinne kantavat, hän kuljettaa miehen poliisiasemalle eikä sairaalaan.

Onneksi toinen ensihoitaja oli toista mieltä. Verta oksentava ja ulostava mies pääsi sairaalaan ajoissa ja sai puhjenneen mahahaavansa hoidetuksi.

Kun pyysin sairaanhoitajaamme ottamaan yhteyttä ensihoitajan esimieheen, hän ei halunnut, koska epäili, että jos valitamme, seuraavalla kerralla ambulanssi tulee myöhässä tai ei tule ollenkaan. Näin on kuulemma käynyt ennenkin, tosin silloin kyseessä oli alkoholisoitunut koditon, joka ei ensihoitajanmielestä ansainnut yhteiskunnan huolenpitoa.

Meidän on oltava ihmisiä – ei pakolaisten vaan itsemme takia.

Vastaanottokeskuksen asukkaat ovat erityisen haavoittuvaisia ihmisiä. He eivät osaa kieltä eivätkä tunne systeemiä. He eivät tiedä omia oikeuksiaan eivätkä osaa niitä vaatia. He pelkäävät, että pienikin vastahankaan asettuminen vaarantaa heidän tulevaisuutensa Suomessa. He ovat meidän armoillamme tavoilla, joita on vaikeaa ymmärtää, vaikka olisi heidän kanssaan joka päivä.

Siksi meidän pitäisi olla erityisen tarkkoja siinä, miten kohtelemme niitä, jotka ovat kaikkein heikoimpia. Pelissä on paitsi turvaa etsivän ihmisen elämä, myös oma ihmisyytemme ja yhteiskuntamme moraali.

Poliittiset päättäjämme ja virkamiehemme haluavat suojella Suomea meille vierailta arvoilta ja tavoilta, mutta suomalaista kulttuuria puolustaessaan he huomaamattaan tuhoavat itse sen, mikä maassamme on ollut arvokkainta.

Meidän on oltava ihmisiä – ei pakolaisten vaan itsemme takia. Minä haluan elää ihmisarvoa kunnioittavassa maassa, koska haluan kunnioittaa itseäni ja tulla itse kunnioitetuksi.