Blogit

Uutiset ja todellisuus eivät vastaanottokeskuksissa kohtaa. Blogi raottaa ovea sekä niille, jotka pelkäävät turhaan, että niille, jotka haluavat tietää enemmän kulttuurien ja ihmisten kohtaamisesta.

Ohjaaja söi pakolaislapsen suklaan

Blogit Bagdadista pohjoiseen 5.4.2017 20:50
H. Juurakko
H. Juurakko on yhteiskuntatieteilijä, joka on päätynyt vastaanottokeskukseen ohjaajaksi. Hän on päässyt aitiopaikalle tarkkailemaan kahta kulttuuria eikä tiedä, kumpaa niistä ihmettelisi enemmän. H. Juurakko on nimimerkki.

Eräänä päivänä koulusta palaava tyttäreni oli katsonut bussiin noussutta pakolaista silmiin ja hymyillyt. Mies oli kääntänyt nopeasti katseensa pois. Hämmentynyt tyttäreni pohti, mikä on sopivaa nuorelle tytölle ja kyseli, oli tehnyt väärin.

Äiti taas pohti, mikä on turvallista nuorelle tytölle. Oliko tyttö tosiaan tehnyt väärin?

Kummankin pulmassa oli kyse katseen merkityksestä ja tulkinnasta. Elämme yhtäkkiä rinnakkain ihmisten kanssa, joiden tulkintoja emme tunne. En osannut vastata kysymykseen.

 

Jo seuraavana päivänä yksi Sivupolun asukkaista kysyi minulta, miksi suomalaiset eivät katso silmiin: Kun heille puhuu, he katsovat varpaisiinsa tai taivaalle tai muuten vain ohi. Kuulemma missään muussa Euroopan maassa ei ollut sellaista.

”Eivätkö suomalaiset halua olla meidän kanssamme missään tekemisissä?”

 

Miksi me emme katso silmiin pakolaisia? Emme tosin katso silmiin toisiammekaan, mutta vieraita ilmeisesti vielä vähemmän.

Luulen, että tuijotus tuntuu monista suomalaisista tunkeilevalta. Emme halua olla epäkohteliaita, joten katsomme häveliäästi muualle. Ne, jotka tuijottavat, yleensä myös sanovat jotakin painokelvotonta. Me muut pidämme varamme, ettei meitä yhdistetä busseissa pikkulapsille ja äideille huutaviin moukkiin.

Suoraan toisen silmiin katsominen tarkoitti itsensä ylentämistä ja keskustelukumppanin halveksimista.

Suomessa kyllä opetetaan lapsia katsomaan silmiin. Pidämme suoraa katsetta rehellisyyden ja luotettavuuden merkkinä. Joissain kulttuureissa silmiin katsominen on kuitenkin loukkaavaa. Se synnyttää jännitteitä paitsi eri sukupuolten välillä, myös eri yhteiskuntaluokkien välillä.

Historia ja politiikka vaikuttavat siihen, miten suoraa katsetta tulkitaan. Jos maan historiassa on ollut vahva yläluokka – vaikkapa siirtomaavallan aikoina – silmiin katsominen saattaa edelleen olla loukkaavaa.

Alemmilla ihmisillä ei ollut oikeutta katsoa ylempiään silmiin. Ylempiarvoiset saivat tuijotella, miten paljon halusivat. Niinpä luottamuksen ja tasa-arvon sijaan suoraan toisen silmiin katsominen tarkoitti itsensä ylentämistä ja keskustelukumppanin halveksimista. Monissa maissa lapsia opetetaankin katsomaan mihin vain muualle, muttei silmiin.

 

Hyvät käytöstavat ovat kulttuurisidonnaisia.

Kun oikea käyttäytymistapa askarruttaa, sitä voi kysyä. Ongelma muuttuu hankalammaksi silloin, kun emme tiedä käyttäytyvämme väärin. Tällöin emme tule asettaneeksi toimintaamme kyseenalaiseksi emmekä aavista lainkaan loukkaavamme ketään.

 

Törmäsin itse hyvän käytöksen vaikeuteen, kun lähdin viemään saapunutta kirjettä erään asukkaan luokse. Perhe istui lattialla juomassa teetä. Minut kutsuttiin heti sisään, yksi lasten kupeista annettiin minulle ja esiin kaivettiin konvehtirasia.

Tuntui pahalta syödä lasten suklaapala, kun tiesin, miten vähän rahaa perheellä oli herkkujen ostamiseen. Olisin mielelläni kieltäytynyt kohteliaasti, mutta jokin vanhempien ilmeessä esti minua.

Kun olin juonut kupillisen ja kiitin isäntiäni, perheen isä sanoi hieman katkeruutta äänessään, että he olivat asuneet Sivupolulla pian kolme kuukautta, ja olin heidän ensimmäinen suomalainen vieraansa. Kukaan ei ollut tullut käymään.

 

Me työntekijät hallitsemme Sivupolun arkea. Me laadimme säännöt ja vahdimme, että niitä noudatetaan. Me määräämme ruoka-ajat ja päätämme, milloin on oppitunteja ja milloin jaetaan lahjoituksina saatuja vaatteita. Asuinhuoneet ovat kuitenkin asukkaiden omaa tilaa. Niihin emme halua tunkeutua.

Yrittäessämme olla kohteliaita ja huomaavaisia ja kunnioittaessamme asukkaittemme yksityisyyttä olemme kuitenkin tahtomattamme loukanneet heitä.

 

Kerran yksi Sivupolun lapsista kutsui minua nimeltä ja hyppäsi syliini. Hänen isänsä torui lasta kunnioituksen puutteesta. Lapsen olisi edes pitänyt ymmärtää kutsua minua rouvaksi.

Suomessa moinen kohteliaisuus on nykyisin melkein epäkohteliasta: Jos joku kutsuisi minua rouvaksi, sen merkitys olisi, että olen etäinen ja minunkin on syytä säilyttää kohtelias etäisyys. Minulle ”etäinen” on merkityksetön: lähelle päästetään vain ne, jotka ovat tärkeitä ja joista pidetään.

Lapsi, joka kutsuu minua nimeltä ja hyppää syliini, viestii, että hän luottaa minuun ja pitää minusta.  Voiko kohteliaampaa olla? Mutta asian selittäminen isälle ei ollut aivan yksinkertaista.

 

Minulta meni puoli vuotta saada selville, että etusormen koukistava liike, jolla kutsutaan toista luokse, on äärimmäisen loukkaava ja alentava. En uskalla ajatella, kuinka monta kertaa olen käyttänyt tuota merkkiä saadakseni jonkun luokseni.

Olen varmasti tehnyt tietämättäni paljon muutakin kamalaa.

He haluavat oppia, miten ollaan kunnon suomalaisia.

Maahanmuuttajilla on sama ongelma.

He eivät tiedä, ettei suomalaiselta naiselta kysytä, kuinka vanha hän on – eikä ainakaan sitä, kuinka paljon hän painaa. He eivät tiedä, että nuorten miesten käsikkäin kulkeminen merkitsee Suomessa jotakin muuta kuin ystävyyttä. He eivät tiedä, että täällä sovittuun tapaamiseen mennään sovittuna aikana eikä joskus toiste, in sha Allah.

Sivupolun asukkaat haluavat kunnioittaa suomalaisia tapoja. He haluavat oppia, miten ollaan kunnon suomalaisia. Oppiminen vie kuitenkin aikaa, sillä he eivät voi tietää kirjoittamattomia sääntöjämme, ennen kuin tulevat niitä rikkoneeksi.

Meidän on oltava kärsivällisiä, sillä meillä on sääntöjä paljon enemmän kuin uskommekaan.