Ohjaaja hylkäsi sairaan pakolaisnaisen linja-autoaseman lattialle

No en hylännyt oikeasti, mutta teki kyllä mieli! Jos minulla ei olisi ollut työnantajan logoa hupparissa, olisin ehkä hylännytkin, mutta ihmiset seisoivat ympärillämme kännykkäkamerat valmiina ja arvelin, että työnantajani ei ehkä olisi ilahtunut seuraavan päivän lööpeistä.

Kaikki alkoi jo kolme viikkoa aikaisemmin. Solan ja Arez riitelivät. Sättivät toisiaan päivästä toiseen. Arez ei voinut sietää Solanin lapsia tai sitten hänellä oli niin ikävä omiaan, että toisen naisen lasten näkeminen teki liian kipeää. Solan puolestaan käyttäytyi kuin kiihkeän arabiäidin voi vain kuvitella käyttäytyvän, kun joku loukkaa hänen lapsiaan. Perhetalon rauha oli mennyttä.

Katselimme sättimistä aikamme, mutta sitten ylitettiin raja. Tai oikeastaan kaksi rajaa. Ensimmäinen raja oli se, että oma sietokykymme loppui. On vaikeaa päivästä toiseen kuunnella valitusta ja panettelua, rauhoittaa tilannetta uudestaan ja uudestaan ja saada ponnistelujen palkaksi kuulla olevansa milloin puolueellinen milloin rasisti. Jossain vaiheessa alkoi ärsyttää, etenkin kun konflikti tuntui leviävän ja pian meitä sättivät myös muut perhetalon asukkaat.

Isompi asia oli kuitenkin se, että lopulta Arez kohdisti kiukkunsa äidin sijasta suoraan lapsiin, jotka pelkäsivät häntä, eivätkä uskaltaneet lähteä huoneestaan, jos Arez oli aulassa. Tähän saattoi kyllä vaikuttaa se, että lapset rikkoivat Arezin älypuhelimen, kun ihan vain vähän lainasivat sitä.