Ohjaaja hylkäsi sairaan pakolaisnaisen linja-autoaseman lattialle

No en hylännyt oikeasti, mutta teki kyllä mieli!

Profiilikuva
H. Juurakko on yhteiskuntatieteilijä, joka on päätynyt vastaanottokeskukseen ohjaajaksi. Hän on päässyt aitiopaikalle tarkkailemaan kahta kulttuuria eikä tiedä, kumpaa niistä ihmettelisi enemmän. H. Juurakko on nimimerkki.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

No en hylännyt oikeasti, mutta teki kyllä mieli! Jos minulla ei olisi ollut työnantajan logoa hupparissa, olisin ehkä hylännytkin, mutta ihmiset seisoivat ympärillämme kännykkäkamerat valmiina ja arvelin, että työnantajani ei ehkä olisi ilahtunut seuraavan päivän lööpeistä.

 

Kaikki alkoi jo kolme viikkoa aikaisemmin. Solan ja Arez riitelivät. Sättivät toisiaan päivästä toiseen. Arez ei voinut sietää Solanin lapsia tai sitten hänellä oli niin ikävä omiaan, että toisen naisen lasten näkeminen teki liian kipeää. Solan puolestaan käyttäytyi kuin kiihkeän arabiäidin voi vain kuvitella käyttäytyvän, kun joku loukkaa hänen lapsiaan. Perhetalon rauha oli mennyttä.

Katselimme sättimistä aikamme, mutta sitten ylitettiin raja. Tai oikeastaan kaksi rajaa. Ensimmäinen raja oli se, että oma sietokykymme loppui. On vaikeaa päivästä toiseen kuunnella valitusta ja panettelua, rauhoittaa tilannetta uudestaan ja uudestaan ja saada ponnistelujen palkaksi kuulla olevansa milloin puolueellinen milloin rasisti. Jossain vaiheessa alkoi ärsyttää, etenkin kun konflikti tuntui leviävän ja pian meitä sättivät myös muut perhetalon asukkaat.

Isompi asia oli kuitenkin se, että lopulta Arez kohdisti kiukkunsa äidin sijasta suoraan lapsiin, jotka pelkäsivät häntä, eivätkä uskaltaneet lähteä huoneestaan, jos Arez oli aulassa. Tähän saattoi kyllä vaikuttaa se, että lapset rikkoivat Arezin älypuhelimen, kun ihan vain vähän lainasivat sitä.

Riitapukarit oli erotettava. Koska tiesimme, että joudumme luopumaan yhdestä perheille tarkoitetusta majoitustilasta muutenkin, päätimme lähettää molemmat riitapukarit toisiin vokkeihin.

Kahden tunnin kuluttua Arez lakkasi huutamasta ja lähti syömään.

Suuremmalle perheelle ei löytynyt toista vastaanottokeskusta tarpeeksi nopeasti, joten Arezin piti lähteä ensin. Ja siitähän syntyi soppa!

Me olemme kaikki puolueellisia, pahoja, sydämettömiä ja epäreiluja hirviöitä. Arez ilmoitti tappavansa itsensä ja lähtevänsä sen jälkeen takaisin Kurdistaniin, jossa raiskaajatkin ovat parempia ihmisiä kuin me.

Emme kuitenkaan ostaneet matkalippuja Irakiin vaan Keski-Suomeen, mutta matkapäivän aamuna Arez sairastui hirvittävään päänsärkyyn, eikä voinut mitenkään lähteä pois. Matkaliput jäivät käyttämättä.

Lääkäri ei löytänyt voihkivasta naisesta mitään vikaa, eikä siis voinut häntä hoitaakaan. Huomasimme kuitenkin, että puhelin osoittautui hyväksi hoivavälineeksi, sillä päänsärky helpotti aina, kun joku soitti Arezille. Jäimme tarkkailemaan tilannetta.

Koska sen enempää Arezin terveydentilassa kuin naisten väleissäkään ei tapahtunut sanottavaa muutosta, Arezille ilmoitettiin lopulta, että huomenna kello 12 pitää olla valmiina lähtemään linja-autoasemalle.

Kahden tunnin kuluttua Arez lakkasi huutamasta ja lähti syömään. Aamulla hän oli pakannut tavaransa.

 

Minulla oli muutakin asiaa kaupungille ja sain siksi kunnian viedä Arezin bussille. Matka kesti reilun tunnin. Arez välillä voihki, välillä katseli minua murhaavasti, eikä suostunut puhumaan sanaakaan kanssani. Onneksi puhelin soi muutaman kerran, ja matkakumppanini jutteli vuoroin iloisesti, vuoroin vihaisesti eri ihmisten kanssa voihkimatta ollenkaan.

Jouduimme jättämään auton melko kauas linja-autoasemasta ja raahaamaan Arezin koko maallista omaisuutta pitkin jalkakäytäviä. Koska nainen oli voipunut joko vihasta tai päänsärystä, kannoin raskaimmat kantamukset hänen puolestaan. En tajua, mistä hän oli kerännyt niin paljon tavaraa, sillä tullessaan Suomeen hänellä oli vain yksi pieni kassi.

Koko kävelymatkan nainen valitti, ettei kykene vaihtamaan autoa oikealla linja-autoasemalla. Olin tehnyt hänelle kaksi lappua; toisen näytettäväksi bussikuskeille ja mahdollisille avuliaille kanssamatkustajille ja toisen, jossa oli sekä vanhan että uuden vastaanottokeskuksen puhelinnumerot siltä varalta, että Arez tarvitsisi matkalla apua. Olin myös käännättänyt muilla asukkailla kirjallisen reittiohjeen Arezin omalle äidinkielelle.

Kun vihdoin saavuimme oikealle laiturille, Arez asetteli tavaransa järjestykseen ja pyörtyi sievästi siisteimpään mahdolliseen paikkaan.

Silloin tällöin joku pyörtyy, jos katsoo tilanteen sitä vaativan.  

Juuri siinä vaiheessa teki mieli karata paikalta. Luultavasti päähäni tunkeutui jopa jonkinlaisia väkivaltaisia mielikuvia. En kuitenkaan toteuttanut pahoja aikeitani, sillä järkyttyneet ihmiset tuijottivat meitä joka puolelta. He eivät olleet tottuneet siihen, että aina silloin tällöin joku pyörtyy, jos katsoo tilanteen sitä vaativan.

Tyydyin siis sanomaan jaloissani makaavalle tajuttomalle naiselle, että mikäli hänellä on rahaa, ostan hänelle juotavaa viereisestä kioskista, niin hän saa otettua kotimaasta tuomaansa poreaspiriinia ennen bussimatkaa. Arez kaivoi taskustaan kolikon ja jatkoi pyörtyilemistään vielä hetken.

Saatuaan juotavaa Arez pysyi lopun aikaa tuolillaan. Kun bussi saapui, hän nousi ja takertui kaulaani ja kertoi, ettei selviäisi missään ilman minua, koska rakasti minua ja koska oli niin avuton ja eksyksissä eikä varmasti löytäisi perille.

Kävimme vielä kerran läpi ohjeet ja avunpyyntökirjeet ja puhelinnumerot, pakkasimme tavarat autoon, halasimme vielä kerran ja vilkutimme toisillemme bussin lähtiessä. Hymyilinkin.

 

Illalla soitin Arezin uuteen vokkiin varmistaakseni että hän oli tullut perille. Nainen oli laskeutunut oikeasta bussista iloisena ja reippaana ja oli hyvin tyytyväinen, kun pääsi huomattavasti mukavampaan paikkaan, jossa sai itse laittaa ruokaa ja jossa hänellä oli ainakin hetken aikaa käytössään ihan oma huone.

Minä jäin odottamaan loman alkua.