Blogit

Uutiset ja todellisuus eivät vastaanottokeskuksissa kohtaa. Blogi raottaa ovea sekä niille, jotka pelkäävät turhaan, että niille, jotka haluavat tietää enemmän kulttuurien ja ihmisten kohtaamisesta.

Miten hyviksestä tulee pahis tai miten ohjaajasta tulee professionaali

Blogit Bagdadista pohjoiseen 30.9.2017 21:02
H. Juurakko
H. Juurakko on yhteiskuntatieteilijä, joka on päätynyt vastaanottokeskukseen ohjaajaksi. Hän on päässyt aitiopaikalle tarkkailemaan kahta kulttuuria eikä tiedä, kumpaa niistä ihmettelisi enemmän. H. Juurakko on nimimerkki.

Muistatko vielä sen pelottavan päiväkodin tädin? Oletko jo kohdannut sen ilkeän sairaanhoitajan, joka tylyttää vanhuksia osastolla? Entä sen Kelan virkamiehen, joka ei jaksa neuvoa vaan sanoo, että hyllyssä on esiteitä?

Oletko koskaan miettinyt, mitä kaikkea tapahtuu, ennen kuin toisia auttamaan halunnut nuori idealisti muuttuu kovaksi vallankäyttäjäksi, joka vaikuttaa nauttivan muiden kyykyttämisestä?

Taannoisen kirjoitukseni kommenteissa myötätuntoa pidettiin epäammattimaisena. Samaa olen kuullut ennenkin, enkä silloinkaan ole ymmärtänyt, mitä pahaa myötätunnossa on. Jos saisin valita, kohtaisin paljon mieluummin empaattisen eli epäammattimaisen sairaanhoitajan tai päiväkodin tädin kuin professionaalin työntekijän, jonka ”distanssi” on kohdallaan.

 

Itse olen enemmän huolissani myötätunnon häviämisestä: siitä, etten jaksa enkä osaa olla enää yhtä ystävällinen kuin ennen enkä jaksa kuulla, mitä asukkaamme oikeasti yrittävät viestiä.

Olen viime aikoina katsonut peiliin. En oikeaan, sillä se on liian masentavaa, vaan siihen, johon ilkeitä ihmisiä tavataan käskeä katsomaan. Ei niin, että kukaan olisi käskenyt. En ole niin ilkeä – vielä. Mutta kerran vilkaisin, ja huomasin kuvassa huolestuttavia muutoksia.

Kun havaitsin samoja piirteitä myös työtovereissani, aloin tutkailla peilikuvaa tarkemmin. Ja kyllä: kerro kerro kuvastin kertoo vääjäämättömän rehellisesti, ettemme enää ole niin kilttejä ja hyväntahtoisia kuin silloin, kun saavuimme Sivupolulle.

 

Joku voisi sanoa, että idealismi on vain karissut yltämme ja olemme viimeinkin oppineet näkemään totuuden ja toimiaan sen mukaan. Toinen voisi todeta, että olemme uupuneita, emmekä enää käyttäydy niin kuin muutoin käyttäytyisimme. Molemmat olisivat ainakin osittain oikeassa.

Minä uskon, että ystävällisyyden katoamiseen liittyy lisäksi myös ihmisluonnon vajavaisuus. Olemme helposti pilaantuvia, ellei meitä käsitellä oikein.

Vihaisia ja ahdistuneita asukkaita ei ollut enää yhtä helppo auttaa.

Idealismi on todellakin mennyt. Kun tulimme auttamaan matkasta uupuneita, nälkäisiä ja sairaita pakolaisia, olimme täynnä auttamishalua ja uskoimme, että apuamme otetaan kiitollisina vastaan.

Ensimmäiset pari kuukautta menikin niin. Apuamme tarvittiin paljon ja sitä arvostettiin. Pian akuutein avuntarve kuitenkin pieneni. Samalla väheni se asukkaittemme tuntema ilo, jota avun saaminen synnytti. Pinnalle alkoivat nousta suru, ahdistus, huoli omaisista, katkeruus, pelko ja viha. Turvassa oli aikaa käsitellä pahaa oloa – tai piehtaroida siinä.

Paha olo heijastui luonnollisesti myös Sivupolun asukkaiden käyttäytymiseen. Vihaisia ja ahdistuneita asukkaita ei ollut enää yhtä helppo auttaa kuin hymyileviä ja kiitollisia asukkaita. Onneksi joukossamme oli vanhoja työntekijöitä, jotka olivat jo aikaisemmin kokeneet saman muutoksen. Opimme heidän avullaan ymmärtämän asukkaiden käyttäytymistä.

 

Vaikeampaa oli sulattaa asukkaiden yritystä ottaa oma elämä jälleen haltuunsa. Heidän ponnistelunsa laitostumista vastaan olivat välillä suorastaan ärsyttäviä.

Vieraassa maassa, laitokseen asutettuna ja viranomaisten armoa toivoen on hiukan vaikeaa olla aktiivinen, omaa elämäänsä hallitseva ihminen. Vastaanottokeskuksessa vaihtoehdot olivat kielen opiskelu ja ruoasta valittaminen. Kaikki eivät pystyneet keskittymään kielen opiskeluun, mutta valittaminen oli melko helppoa.

Meidän työntekijöiden ymmärrys oli koetuksella. Samoin kuin ruokalakkolööpeistä pöyristyneen kansan: että kehtaavatkin valittaa!

Asukkaamme olivat vihaisia ja ärsyttäviä. Idealismia söi myös se, että apu, jota pystyimme antamaan, oli niin mitätön siihen pahaan verrattuna, jota he olivat nähneet ja kokeneet. Usko omaan työhön hiipui vähitellen.

 

Uupumuskin on muuttanut meitä. Työ on monin tavoin hyvin raskasta.

Valitettavan moni asukkaiden kertomista kamalista tarinoista on tosi. Heitä on kidutettu, heidän perheenjäseniään on tapettu raa’asti, he kärsivät oikeista traumoista ja he kokevat suomalaisen yhteiskunnan kohtuuttoman kovuuden.

Työntekijän kokema myötätunto ja sen tuomat suru, turhautuminen ja kiukku ovat äärettömän rasittavia kumppaneita. Kun vielä sanomalehdet ja uutislähetykset tuovat samat kauhutarinat omaan olohuoneeseen, etäisyyttä niihin on hyvin vaikea säilyttää, vaikka yrittäisi.

Työnantajan tarjoama joukkotyönohjaus kerran kuussa ei auta juuri lainkaan. Tarvitsisimme terapiaa kerran viikossa.

Rajanveto itsesuojelun ja piittaamattomuuden välillä on vaikeaa.

Meille sanottiin, ettei asukkaiden murheita saa kantaa kotiin, mutta ryöstettyä lastaan itkevän miehen kuva kulkeutui uniin ja edellisen päivän pommi-iskussa isänsä menettäneen nuoren silmiin katsominen oli raskasta.

Mutta toki esimiehet ja työnohjaajat olivat oikeassa. Pane ensin happinaamari omille kasvoillesi ja auta vasta sitten muita. Niin se on. On pakko pitää huolta itsestään ja sulkea sydämensä, jos haluaa auttaa ketään. Mutta se tarkoittaa kovettumista. Ja kovettuminen riistäytyy helposti käsistä.

Rajanveto itsesuojelun ja piittaamattomuuden välillä on vaikeaa. Mitä väsyneempiä olemme, sen haastavammaksi se muuttuu. Itsensä suojelu antaa oikeutuksen piittaamattomuudelle silloinkin, kun oikeasti pitäisi avata silmänsä toisen hädälle.

 

Vakavin uhka hyväntahtoisuudelle on kuitenkin ihmisluonnon kykenemättömyys käsitellä valtaa. Tämä ongelma on yhteinen kaikille työpaikoille, joissa joukko ihmisiä auttaa toisia ihmisiä, olivatpa nuo autettavat vanhuksia, sairaita, päiväkotilapsia, taloudellista tukea kaipaavia, kehitysvammaisia tai turvapaikanhakijoita. Auttaminen on vallankäyttöä.

Kun joku on riippuvainen antamastamme avusta, lakkaamme olemasta tasavertaisia. Autettava katsoo helposti ylöspäin ja auttaja aivan liian helposti alaspäin.

Jos asetelma on pitkään samanlainen, on hyvin helppoa alkaa pitää itseään hiukan muita parempana. Sen jälkeen on vielä helpompaa pitää itseään vähän viisaampana, mikä puolestaan oikeuttaa vallankäyttöön hyvin monenlaisissa tilanteissa. Me päätämme, kenen ongelma on oikea ja kuka ansaitsee apua – ja teemme sen varsin itsekkäillä perusteilla.

 

Mies lyö vaimoaan niin, että tämä on mustelmilla. Seuraavana päivänä hän tarvitsee työntekijöiltä autokyydin päästäkseen ostamaan kymmenen kilometrin päässä olevasta kaupasta kännykkäänsä puheaikaa. Ei tee mieli auttaa.

Toinen on pyytänyt useaan kertaan päästä sosiaalityöntekijän puheille, koska toivoo tämän voivan nopeuttaa asiansa käsittelyä Migrissä. Hänelle on jo sanottu, ettei sosiaalityöntekijä voi auttaa, mutta hän ei usko. Lopulta mies keksii jonkun toisen asian päästäkseen sosiaalityöntekijän luokse.

Seuraavana aamuna sosiaalityöntekijä tulee henkilöstöpalaveriin ärsyyntyneenä ja sanoo taas kerran, ettei vastaanotolle pitäisi päästää ihmisiä, joiden asia ei kuuluu hänelle. Kun mies tulee pyytämään apua uuden ongelman kanssa. Ketään ei enää huvita.

Kolmas tarvitsisi apua, jotta ei menettäisi työpaikkaansa, mutta jos autamme häntä, muutkin saattavat pyytää apua. Silloin resurssimme eivät enää riitä. Joutuisimme sanomaan ei ja kohtaamaan kiukkua. Ja sehän olisi kiusallista. Niinpä tasa-arvon nimissä mies menettää työpaikkansa ja samalla mahdollisuuden hakea oleskelulupaa työn perusteella, mutta pääasia on, ettei synny yleistä hämminkiä ja lisätöitä meille.

Neljättä autamme, koska hän on mukava, koska uskomme häntä ja koska hänen pulmansa on meidänkin mielestämme oikea. Kohtelemme häntä ystävällisesti ja lempeästi ja katsomme häntä alaspäin niin kuin äiti tai isä katsoo lastaan.

 

Me valitsemme. Me alamme pitää itseämme viisaampina. Me asetumme yläpuolelle. Me arvioimme asiaa kokonaisuuden kannalta ja unohdamme ihmisen. Me emme enää kuule emmekä näe niin hyvin kuin ennen.

Niinpä lapsi itkee kylmyyttä märissä villasukissa päiväkodin pihalla, eikä kukaan kuule. Vanhus valittaa, että joku on vienyt tehnyt puhelimelle jotain, sillä tytär ei enää vastaa, mutta hoitajat istuvat kahvihuoneessa eivätkä piittaa kutsusta. Sosiaalityöntekijä tietää perhettä paremmin, mitä perhe tarvitsee. Ja vastaanottokeskuksen asukas ahdistuu päivä päivältä enemmän, kun ei ymmärrä, miksi.