Blogit

Uutiset ja todellisuus eivät vastaanottokeskuksissa kohtaa. Blogi raottaa ovea sekä niille, jotka pelkäävät turhaan, että niille, jotka haluavat tietää enemmän kulttuurien ja ihmisten kohtaamisesta.

Ministereiden ehdotuksilla ei murhenäytelmiä estetä

Blogit Bagdadista pohjoiseen 24.8.2017 16:09
H. Juurakko
H. Juurakko on yhteiskuntatieteilijä, joka on päätynyt vastaanottokeskukseen ohjaajaksi. Hän on päässyt aitiopaikalle tarkkailemaan kahta kulttuuria eikä tiedä, kumpaa niistä ihmettelisi enemmän. H. Juurakko on nimimerkki.

Kaksi ihmistä on kuollut järjettömän väkivallan takia. Se, mitä on tapahtunut, on kauheaa. Toivon, että se mitä tapahtuu tulevaisuudessa, ei lisää kauheutta, vaan on rakentavaa ja eheyttävää. Meidän on mietittävä, miten jatkossa toimimme toisin, jotta murhenäytelmä ei toistuisi.

Medialla ja yhteiskunnalla on taipumus käsitellä Turun hirmutyön kaltaisia tekoja yhteiskunnallisina ilmiöinä. Myös tarjotut lääkkeet niiden korjaamiseksi ovat yhteiskunnallisia. Teot ovat kuitenkin yksilön tekoja – valintoja, jotka syntyvät yhden ihmisen elämäntarinan, hänen elinolosuhteittensa ja henkilökohtaisten luonteenpiirteiden seurauksena.

 

Käsittääkseni vielä ei ole selvinnyt, oliko teko suunniteltu terrori-isku vai seonneen nuoren miehen silmitön vihanpurkaus. (Toisaalta voidaan kysyä, onko terrorismi koskaan mitään muuta kuin seonneiden ihmisten silmittömän vihan purkamista?)

Väkivallan estämisen kannalta sillä, oliko Turun hirmuteko terrorismia vai spontaani viharikos, on merkitystä: koska näiden rikosten motiivit ovat erilaiset, myös niiden estäminen henkilötasolla vaatii erilaisia toimia.

Jos kyse oli terrorismista – suunnitellusta, poliittisesti latautuneesta väkivallanteosta – turvapaikanhakijat eivät ole suurin uhka. Terroristit tulevat tänne turisteina, jos niin haluavat, ja käyttävät prepaid-liittymiä, joita poliisi ei pysty valvomaan. Ei heidän tarvitse istua kuukausi tolkulla vastaanottokeskuksissa suunnittelemassa iskujaan.

Jos kyse oli silkasta vihasta, pettymyksestä ja niiden aiheuttamasta sekoamisesta, tilanne on huomattavasti huolestuttavampi. Vastaanottokeskuksissamme toden totta on paljon vihaisia ja pettyneitä ihmisiä, joiden henkisen sietokyvyn pitkä, onnettomasti päättynyt odotus on tuhonnut. Voimmeko tehdä mitään estääksemme heidän katkeruutensa muuttumisen radikalisoitumiseksi?

Olen huolissani siitä, että poliitikkojen julkisuudessa esittämät keinot pikemminkin synnyttävät lisää ahdistusta ja vihaa kuin hillitsevät sitä. Järjestäytyneen terrorismin vastustamisessa lisääntynyt valvonta varmasti tuo tuloksia, mutta puhe palautuskeskuksista, vankilasaarista ja poliisien aseenkanto-oikeuden laajentamisesta eivät vähennä tuhansien turvapaikanhakijoiden henkistä pahoinvointia.

Pysäytimme 36 000 ihmisen elämän kuukausiksi.

Suomi onnistui pari vuotta sitten synnyttämään tyhjästä vastaanottoleirien saariston. Saimme ennätysajassa majoitettua 36 000 pakolaista, pedattua heille sängyt, palkattua keittäjät, ohjaajat, vartijat, sosiaalityöntekijät ja sairaanhoitajat.

Suoriuduimme pakolaistulvan vastaanottamisesta loistavasti. Mitään muuta emme sitten pystyneetkään tekemään tehokkaasti. Pysäytimme 36 000 ihmisen elämän kuukausiksi.

Yksilön kannalta puolentoista vuoden odottelu toivon ja pelon vuorotellessa on hirvittävän pitkä aika. Noiden elämättä jääneiden kuukausien hinnan voisi vielä antaa anteeksi, jos päätöksenteko olisi huolellista ja oikeudenmukaista, mutta se ei ole. Järjestelmässämme on aivan liikaa osaamattomia tulkkeja, päämäärähakuisia haastattelijoita, ala-arvoisia lakimiehiä ja tarkoitushakuista politiikkaa.

Päätökset, joissa todetaan, että – ulkoministeri Soinin lausuntoa lainaten – ”yksi maailman pahimmista kriisipesäkkeistä” on täysin turvallinen paikka jopa maassa vainottuun vähemmistöön kuuluvalle henkilölle, ovat valheellisia. Samoin päätökset, joissa todetaan, että vaikka sinua on aiemmin kidutettu tai vaikka perheenjäseniäsi on tapettu, emme katso, että on syytä olettaa uhan enää kohdistuvan sinuun.

Epätoivoinen odottelu ja kohtuuttomilta ja vääriltä tuntuvat päätökset ovat varmasti omiaan synnyttämään vihaa. Ja sitähän hallitus juuri halusikin: lähettää vihaisten mukana maailmalle viestin siitä, että Suomi on kurja paikka.

 

Turvapaikanhakijoiden palauttaminen kotimaihinsa ei ole aivan helppoa, sillä se on tehtävä yhteistyössä vastaanottavan maan viranomaisten kanssa. Palauttaminen vie aikaa. Suojellakseen kansaa torjuttujen vihalta hallituksemme pohtii mahdollisuuksia perustaa kielteisen päätöksen saaneille erillisiä säilöönottoyksiköitä ja palautuskeskuksia.

Aikaisemmin kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneet henkilöt saivat jäädä vastaanottokeskuksiin odottamaan palautusta. Koska heillä ei ollut muutakaan paikkaa mihin mennä, useimmat odottivat vastaanottokeskuksista ja lähtivät sitten poliisin saattelemina takaisin kotimaihinsa.

Hallituspuolueillemme ei kuitenkaan sopinut, että nykyiset maahantunkeutujat saisivat elää veronmaksajien kustannuksella. Niinpä vastaanottokeskusten työntekijät määrättiin kantamaan entisten asukkaittensa omaisuus kadulle ja ajamaan ”luvattomat tunkeutujat” pois alueelta. Samalla näiltä kadulle ajetuilta ihmisiltä evättiin oikeus työntekoon – siis ainoaan lailliseen tapaan hankkia itselleen ruokaa ja suojaa.

 

Moni vastaanottokeskusten asukas odottaa parhaillaan tuomioistuimen ratkaisua migrin päätöksestä tehtyyn valitukseen. Heillä on vielä oikeus asua luonamme, mutta he tietävät, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Suurin osa asukkaistamme pelkää oikeasti paluuta kotimaahansa. Ajatus elämästä rahattomana ja kodittomana on melkein yhtä ahdistava. Huoli tulevasta on suunnaton. Moni on ryhtynyt rukoilemaan enemmän ja paastoamaan tunnollisemmin. Toiset ovat muuttuneet vihaisiksi.

En usko, että tarvitsisimme kalliita ja perustuslain kannalta arveluttavia palautusyksiköitä, jos palaisimme vanhaan systeemiin, jossa kielteisen päätöksen saaneet voisivat jäädä vastaanottokeskuksiin. Yksi suuri huoli ja katkeruuden aihe katoaisi, ja samalla kielteisen päätöksen saaneita paperittomia voitaisiin valvoa helpommin.

On haluttu säästää ja nyt maksamme siitä.

Tämä ei yksin riitä, sillä olosuhteet vastaanottokeskuksissa ovat otollisia radikalisoitumiselle: pelko, viha, traumat, ahtaus, tylsyys, henkinen tyhjiö, epävarmuus, yksinäisyys, avuttomuus, elämänhallinnan menetys… Uskon, että vastaanottokeskusten olosuhteiden muuttaminen olisi poliisien valtuuksien lisäämistä tehokkaampi keino ehkäistä radikalisoitumista.

Vanhat työntekijät tietävät kertoa, että ennen vuotta 2015 oli aika, jolloin pakolaisohjaajat olivat oikeasti ohjaajia. Jokaisella ohjaajalla oli vain muutama asiakas, joihin he tutustuivat ja joiden kanssa he pystyivät keskustelemaan. Ohjaajien tehtävä oli todellakin ohjata, opettaa, kotouttaa ja myös kuunnella ja tukea.

On selvää, että vuoden 2015 tilanteessa moiseen ei ollut mitään mahdollisuuksia. Tällä hetkellä vastaanottokeskuksissa on kuitenkin huomattavasti vähemmän asukkaita. Sen sijaan, että yhä ahdistuneempien asukkaiden tukemisen resursseja olisi lisätty, keskuksia on suljettu ja niiden työntekijät ovat menettäneet työnsä. On haluttu säästää, ja nyt maksamme siitä.

Migrin määrittelemä vastaanottokeskusten työntekijämitoitus 300 asukkaan vastaanottokeskukselle on 9–10 ohjaajaa. Kun lasketaan viikonloput, lomat ja sairauspäivät pois, se tarkoittaa, että päivisin ohjaajia on noin kuusi: neljä aamuvorossa ja kaksi illassa. Aamuvuorolaisen vastuulla on siis noin 75 ihmistä ja iltavuorolaisen 150 ihmistä. Juttelulle, kuuntelulle ja mielekkään toiminnan järjestämiselle ei todellakaan jää aikaa.

 

Manchesterin tragedian yhteydessä kirjoitin radikalisoitumisviruksesta, joka leviää. Vastaanottokeskukset ovat paikkoja, joissa tuo virus leviää tehokkaasti. Ne ovat myös paikkoja, joissa viruksen leviäminen voitaisiin estää tehokkaasti, jos siihen annettaisiin resursseja.

En millään usko, että Turun murhenäytelmä olisi ollut estettävissä poliisin salakuunteluoikeuksia lisäämällä. Sen sijaan luulen, että jos vastaanottokeskuksessa olisi olut enemmän henkilökuntaa, aikaa ja terapeuttista osaamista, pahoinvoiva mies olisi voinut löytää jonkin muun kanavan ahdistuksensa purkamiseen.

 

Vastaanottokeskusten olosuhteet ja niiden asukkaiden radikalisoituminen huolestuttaa minua. On kuitenkin yksi ryhmä maahanmuuttajia, jotka ovat vielä alttiimpia radikalisoitumiselle kuin turvapaikanhakijat.

Muutama Sivupolun nuori asukas on muuttanut turvapaikan saatuaan alaikäisyksikköön, jossa asuu muitakin ilman vanhempiaan maahan tulleita, erittäin traumatisoituneita pakolaisia. Olen seurannut noiden nuorten elämää yksiköissään ja kuunnellut myös muutaman tutun kertomuksia siitä, millaista on työskennellä noissa ”kodeissa”.

Nuorten elämän rankkuus ja henkilökunnan työn vastuullisuus ylittävät käsityskyvyn.

Nuoret ovat sydäntä särkevän eksyksissä, irrallisia, ahdistuneita ja turvattomia. He tarvitsevat apua ja tukea valtavasti. Yksiköiden pitäisi olla niin pieniä kuin mahdollista ja henkilökuntaa pitäisi olla todella paljon, jotta nuorten tukeminen onnistuisi.

Jos haluamme satsata suomalaisen yhteiskunnan turvallisuuteen, panostamme näiden nuorten kuntouttamiseen ja ohjaajien jaksamiseen kymmenkertaisesti nykyistä enemmän.

 

Tiedän, että moni suomalainen ei hyväksy lisäresurssien myöntämistä turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten elämän laadun parantamiseen. Vastaanottokeskusten ja asumisyksiköiden asukkaiden elämäntilanteen ymmärtäminen ja sen parantaminen lisää kuitenkin myös suomalaisten turvallisuutta ja vähentää terrorismin vaaraa huomattavasti tehokkaammin kuin poliisien aseistaminen.

Puhumattakaan siitä, että se on inhimillistä.