Lutikat ja likaiset lapset valloittivat isoisäni kodin

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Sain nähtäväkseni yhden Suomi 100 -logolla varustetun uutuusopuksen. Se oli espanjalaisen maahanmuuttaja Carmen Tomasin valokuva-, satu- ja historiakirja Lapset aikasillalla. Kirjassa Karjalasta, Porkkalasta ja Lapista lähteneiden evakkolasten ja Ruotsiin paenneiden sotalasten muistot on muutettu kertomukseksi kuvitteellisen pikkupojan matkasta maailmasodan melskeessä.

Kirja on kuvitettu Tomasin ottamilla valokuvilla vanhoihin vaatteisiin puetuista nykypäivän lapsista. Kuvat ovat upeita. Lapset ovat ihania. Tarinat ovat koskettavia.

 

Maahanmuuttajakirjailija ei ole halunnut korostaa asiaa, mutta bloggaaja voi sen tehdä: osa valokuvien lapsista on sotaa pakoon lähteneitä tämän päivän evakkoja Lähi-idän maista.

Nämä lapset ovat hukanneet ensin lempilelunsa, sitten ehkä siskon tai isän. He ovat kävellet pitkiä matkoja ilman majapaikkaa. He ovat kuunnelleet vanhempiensa huolestuneita puheita ja tunteneet nahoissaan heidän stressinsä ja väsymyksensä. He ovat raapineet syöpäläisiä itsestään jollakin kuraisella ja kylmällä leirillä, he ovat sairastuneet, olleet nälissään ja peloissaan. He ovat ottaneet vastaan niin hyvien ihmisten avun kuin pahojen ihmisten pilkan ja vihankin.

Ja nämä lapset ovat oikeita ja elossa ja keskuudessamme.

 

Suomen historiassa on asioita, joista olen tavattoman ylpeä. Yksi niistä on se tapa, jolla jaoimme ruokamme, kotimme ja maamme valtavan pakolaisjoukon kanssa. Se ei ollut helppoa. Nurisimme, haukuimme, pilkkasimme ja halveksimme. Mutta me teimme sen silti.

Isoisäni maat jaettiin muille. Hänen kotiinsa asutettiin viisi perhettä ja hänen äitinsä sai käyttää omaa keittiötään vain kaksi tuntia päivässä. Mieheni isoisä menetti koko omaisuutensa, koska kuului eri puolueeseen kuin siirtolaisille maita jakanut komitea. Saatan hyvin kuvitella, ettei kummassakaan perheessä erityisesti pidetty Karjalan pakolaisista.

Me sen sijaan emme ole oikeasti menettäneet mitään. Yksikään suomalainen köyhä ei ole jäänyt ruokaa vaille siksi, että olemme ottaneet vastaan pienen määrän muualta tulleita evakkoja. (Kyllä: määrä on pieni verrattuna siihen, mihin venyimme silloin, kun olimme sodan näännyttämiä ja huomattavasti köyhempi kuin nyt.)

Sodanaikaiset pakolaiset olivat muita.

Maahanmuuttokriittiset sanovat nyt, että sodan aikana tulleet olivat suomalaisia. Minä väitän, ettei moisella ollut mitään väliä, sillä alueelliset erot olivat valtavat. Omista isovanhemmistani kaksi tuli Satakunnasta, kahden tausta oli Etelä-Karjalassa. He erosivat toisistaan kuin yö ja päivä ja he sentään olivat asuneet jo yhden sukupolven ajan Helsingissä.

Sodanaikaiset pakolaiset olivat muita. Kieli, tavat, huumorintaju, musiikki, hygieniakäsitys, ruoka, hajut – kaikki oli erilaista. Silti me pidimme kunnia-asiana huolehtia niistä, jotka menettivät kotinsa.

 

Kaikesta yhteiskuntakritiikistäni ja ennakkoluuloisia kohtaan tuntemastani ennakkoluulosta huolimatta olen vähän ylpeä myös siitä tavasta, jolla otimme vastaan vuoden 2015 evakkolapset. Jos ei oteta huomioon muutamaa kivenheittäjää ja ohikulkijoita potkivaa sekopäätä ja jos yritetään unohtaa sisäministerin, sisäministeriön ja migrin toiminta, olemme jälleen kerran osoittaneet, että suomalainen ihminen humaani, tehokas ja halukas auttamaan.

Satavuotiaan kansakunnan pitäisi kuitenkin vielä onnistua käymään perusteellinen arvokeskustelu siitä, miten suhtaudumme evakkolapsiin – niihin jotka jo ovat keskuudessamme ja niihin, jotka ovat tulossa. Tulijoita nimittäin riittää tulevaisuudessa.

Onko meillä oikeasti oikeus päättää, ketkä saavat tulla maahamme? Olisi mukavaa, jos niin olisi: elämämme olisi helpompaa ja rauhallisempaa ja yhteiskuntamme vakaampi. En ole kuitenkaan aivan varma siitä, että tuleva maailmassa voidaan enää pitää kiinni maantieteellisistä tai kulttuurisista rajoista.

 

Eri kulttuurista ja uskontokunnasta tuleville irakilaisille ja somaleille on vielä ollut helppoa sanoa ei, mutta mitä teemme sitten, kun koko Välimeren alue muuttuu ilmastoltaan asuinkelvottomaksi? Voimmeko oikeasti sanoa tulevaisuuden evakkolapsille, että ”tiedämme, ettei teillä ole ruokaa, muttemme silti halua teitä tänne, koska meilläkin on työttömiä”?

Olisi paljon helpompaa keskustella erilaisista toimintavaihtoehdoista, moraalista, ihmisarvosta ja yksilön tai yksittäisen maan oikeuksista nyt, kun kriisi ei ole vielä alkanut.