Lasten tehtävä on pitää aikuisia hengissä
Sivupolulta katoaa jatkuvasti ihmisiä.
Sivupolulta katoaa jatkuvasti ihmisiä. Osa muuttaa toisiin vastaanottokeskuksiin, osa lähtee kotiin, osa saa kuntapaikan ja osa vain katoaa. Toisia tulee ikävä, toisten lähteminen on helpotus. Vain lasten katoaminen elämästämme on poikkeuksetta kamalaa.
Leirin lapsilla on tärkeä tehtävä: he pitävät meitä muita hengissä. En osaa kuvitella, miten selviäisimme jokapäiväisestä surustamme ilman lasten juoksua, naurua, kiljumista ja kinastelua.
Sivupolulle eksyneet lapset ovat nähneet ja kokeneet paljon sellaista, jota lasten ei kuuluisi kokea. He ovat myös eläneet erittäin ahdistuneiden vanhempien kanssa. On siis luultavaa, että he ovat ainakin jossain määrin traumatisoituneita. Siitä huolimatta he kykenevät ottamaan ilon irti Sivupolun aikuisten mielestä niin ankeista olosuhteista.
Lasten näkökulmasta Sivupolku on suuri, kaunis, turvallinen leikkikenttä, jossa asuu kolmesataa hymyilevää aikuista. Mihin tahansa he kääntävät päänsä, he näkevät jonkun katselevan heitä hymyillen, sillä iloisten lasten katseleminen on terapiaa kotia kaipaaville.
Lasten kiintymys on lääkettä, ja siitä kilpaillaan niin, että lapsistamme uhkaa tulla pilalle hemmoteltuja. 2-vuotiaan hymyn eteen ollaan valmiita tekemään melkein mitä vain ja 5-vuotiaat löytävät aina leikkikaverin, kun sellaista tarvitsevat.
Lapset opettivat vanhempansakin sietämään toisiaan.
Lasten keskinäinen ystävyys on myös ihastuttavaa. Syntyy kauhea kriisi aina, kun joku lähtee pois, mutta onneksi lasten yhteisö järjestäytyy pian uudelleen ja nauru ja kinastelu täyttävät käytävät uudelleen.
Ensimmäiset kuukaudet olivat huomattavasti hankalampia. Aikuisten puolella kansallisuuksien välinen epäluulo puhkesi harvoin todellisiksi kiistoiksi, mutta perhetalossa riitely, jopa tappelu oli arkipäivää. Ensin riitelivät keskenään eri kieltä puhuvat meidän lapset ja muiden kakarat. Sen jälkeen kävivät äidit ja isät toistensa kimppuun. Vaadittiin paljon puhetta ja kokouksia ennen kuin suomalaiset käyttäytymissäännöt menivät perille.
Luultavasti sääntöjen opettaminen oli kuitenkin sivuseikka. Tärkeämpää oli, että lapset oppivat suomea ja myös toistensa kieliä. Yksi arabiaa puhuvista lapsistamme oppi puolessa vuodessa puhumaan sujuvasti suomen lisäksi daria ja somaliaa, eivätkä muutkaan juuri jääneet hänestä
jälkeen.
Kun lapsilla oli yhteinen kieli, riidat vähenivät ja me ja muut -asetelma suli ainakin lasten keskuudessa olemattomiin. Lapset opettivat vanhempansakin sietämään toisiaan.
Lasten voima piilee suhtautumistavassa. Heille maailma on ihmeellinen, käsittämätön, arvaamaton, epäreilu ja liian suuri joka tapauksessa. Sitä ei auta valittaa. Maailmasta on vain otettava kaikki mahdollinen ilo irti.
Lasi on vuorokauden ympäri vahvempien ihmisten armoilla. Hän joutuu hyväksymään ja alistumaan,vaikkei ymmärrä syytä. Suomalaisen yhteiskunnan ja Sivupolun kaltaisten laitosten kummallisuudet eivät poikkea pienten ihmisten elämässä kovinkaan paljon niistä kummallisista säännöistä, joita aikuiset ihmiset muutenkin tuntuvat keksivän koko ajan.
Lapsi ei murehdi, että kieli on liian vaikea opittavaksi. Hän tyytyy riemuitsemaan jokaisesta uudesta sanasta, joka helpottaa hänen arkeaan. Hän ei myöskään suhtaudu ennakkoluuloisesti, peloissaan tai periaatteellisen vihamielisesti uusiin tilanteisiin tai ihmisiin, elleivät tilanteet tai ihmiset ole pelottavia. He eivät hirveästi kaipaa edes kotia, sillä koti on siellä, missä isä ja äiti ovat.
Lapset eivät pyöritä mielessään talebania tai isisiä eivätkä hermoile turvapaikkapäätöksiä. He eivät laske riittämättömiä rahojaan eivätkä pelkää tulevaa. Heitä katsellessa aikuinenkin voi hetkeksi unohtaa huolensa.
Lapset muistuttavat meitä kaikkia siitä, että oikea, tavallinen ja iloinen elämä on mahdollista. Lapset elävät tässä ja nyt ja nauttivat siitä, mistä voi nauttia. Ja sen katsominen on lääkettä kaikille Sivupolun aikuisille.