Kukaan meistä ei pääse eroon silmälaseistaan
Jokainen meistä kantaa värillisiä silmälaseja nenällään.
Jokainen meistä kantaa värillisiä silmälaseja nenällään. Niitä on jaettu meille kaksi tai kolme tai kymmenen yhden hinnalla, ja vaihtelemme niitä tilanteen, seuran ja muodin mukaan.
Kukaan ei ole kokonaan ilman jollakin tavalla sävytettyjä silmälaseja, koska tulkitsemme jatkuvasti todellisuutta elämänkokemustemme ja arvojemme kautta.
Erivärisissä silmälaseissa ei sinänsä ole mitään vikaa. Ongelmaksi ne muodostuvat silloin, kun ne vääristävät todellisuuden tunnistamattomaksi.
Todellisuus katoaa kokonaan onneksi vain harvoin, vaikka toisella tavalla ajattelevista ihmisistä voisi helposti niin kuvitellakin. Silloin on yleensä kyse siitä, että kaksi täysin erivärisiä silmälaseja kantavaa henkilöä ei kykene näkemään toistensa todellisuuksia.
Minua kritisoitiin värillisten lasien käyttämisestä, kun olin taannoin sitä mieltä, että kovia kokeneet ja uutta oppineet pakolaiset ovat keskimäärin kypsempiä kuin helppoa elämää eläneet samanikäiset suomalaiset. Siis ne heistä, joita elämän kovuus ei ole murskannut kokonaan.
Perustan väitteeni kahteen empiiriseen kokemukseen. Ensinnäkin tunnen läheisesti Sivupolun asukkaat ja todella kunnioitan suurinta osaa heistä.
Toiseksi olen itse elämäni aikana joutunut kokemaan hyvinkin rankkoja asioita. Jälkeen päin tuntuu siltä, että raskaat kokemukset ovat auttaneet minua ymmärtämään elämästä tärkeitä asioita, joita en muuten olisi ymmärtänyt.
Mutta on selvää, että empiriasta huolimatta tulkintani johtui todellakin silmälaseista. Koska ajattelen pakolaisista lähtökohtaisesti hyvää, tulkitsen luultavasti heidän sanojaan positiivisemmin kuin joku toinen tulkitsisi. Ja sen sijaan, että ajattelisin ahdistavien kokemusten traumatisoineen asukkaamme aggressiivisiksi terroristiehdokkaiksi, uskon heidän viisastuneen ja oppineen kokemuksistaan ja kasvaneen ihmisinä.
Vaaleanpunaisesti ajattelevia ihmisiä pidetään usein vähän tyhminä
On mielenkiintoista, että nykyretoriikassa vain positiivisesti ajattelevia syytetään silmälasien pitämisestä.
Kukaan ei puhu Halla-ahon ja hänen suojattiensa sysimustista laseista, vaikka ne tuottavat perustelemattomia maailmanlopun ennustuksia ja faktoiksi naamioituja kauhuskenaarioita.
Tunnen heitä kohtaan syvää myötätuntoa. Olisi varmasti kamalaa elää niin pimeässä ja pelottavassa todellisuudessa.
Vaaleanpunaisesti ajattelevia ihmisiä pidetään usein vähän tyhminä, tai kuten eräs lukijani sen ilmaisi, kokemattomana, ikään kuin pessimismi, kriittisyys ja kovuus olisivat viisauden alalajeja.
Itse pidän lasejani tietoisesti ja harkiten. Uskon, että myönteinen suhtautuminen lisää kaikkien hyvinvointia. Myönteisyys ei kuitenkaan tarkoita kritiikittömyyttä.
Koska värilliset lasit aina vääristävät todellisuutta, kompastumisen estämiseksi olisi hyvä tietää, millaisia laseja itse kantaa nenällään.
Omien lasien värin tiedostaminen voi olla hätkähdyttävä kokemus. Vielä jokin aika sitten katselin omaa maatani hyvinkin ruusunpunaisten silmälasien läpi. Uskoin yhteiskuntamme moraaliin ja oikeudenmukaisuuteen ja ihmisten hyväntahtoisuuteen ja sivistyneisyyteen.
Valitettavasti hukkaisin nuo silmälasit jonnekin Sivupolun uumeniin. Olen menettänyt onnellisen luottamukseni suomalaiseen poliisiin, suomalaiseen pelastushenkilökuntaan, suomalaiseen terveydenhuoltoon, suomalaisiin sosiaalityöntekijöihin, suomalaiseen lastensuojeluun ja jopa suomalaiseen työnantajaani – suomalaisista poliitikoista ja virkamiehistä puhumattakaan.
Vanhat vaaleanpunaiset silmälasit menetettyäni katselin jonkin aikaa suomalaista järjestelmää hyvinkin mustien lasien läpi. Nyt olen opetellut näkemään Suomen sellaisena kuin se on – ihmisen mittaisena, erilaisten yksilöiden summana, maana, jossa on paljon hyvää, mutta jonka on pidettävä varansa, ettei se eksy pahan puolelle.
Yllättävää on, että kiihkeimmin tätä yhteiskuntaa minulle puolustavat Sivupolun asukkaat. He ymmärtävät, antavat anteeksi ja uskovat sinnikkäästi hyvää tästä unelmien maasta ja sen viisasta hallitsijoista.
Sivupolun työntekijätkin käyttävät erilaisia laseja. Osa heistä ajattelee että, olen hölmö, kun kuuntelen apua pyytäviä. He väittävät, että asukkaamme huijaavat minua ja käyttävät minua hyväkseen.
Eivät he huijaa. Yrittävät ehkä, mutta eivät onnistu. Auttaminen ei perustu hyväuskoisuuteen. Se on valinta.
Valintaa pohtiessani olen päätynyt siihen, että pääsen helpommalla, jos vain autan kaikkia avunpyytäjiä sen sijaan, että kuluttaisin aikaa ja henkistä energiaa sen miettimiseen, valehdellaanko minulle vai ei. (Tämä tietysti vain siinä tapauksessa, että minun työpanostani ei tarvita välttämättä jossakin muualla.)
Toinen valintaperuste on edellistä tärkeämpi: Jos viidestä apua pyytävästä ihmisestä neljä huijaa, mutta yksi tarvitsee apuani oikeasti, kumpi on pahempaa, se, että teen neljä kertaa turhaa työtä vai se, että joku oikeasti hädässä oleva jää vaille apua?
Samaa voisi myös uusia arvojaan etsivä Suomen hallitus kysyä itseltään.