Blogit

Uutiset ja todellisuus eivät vastaanottokeskuksissa kohtaa. Blogi raottaa ovea sekä niille, jotka pelkäävät turhaan, että niille, jotka haluavat tietää enemmän kulttuurien ja ihmisten kohtaamisesta.

Kuka piittaa hyvyydestä? Pääasia että pärjää!

Blogit Bagdadista pohjoiseen 21.10.2017 16:18
H. Juurakko
H. Juurakko on yhteiskuntatieteilijä, joka on päätynyt vastaanottokeskukseen ohjaajaksi. Hän on päässyt aitiopaikalle tarkkailemaan kahta kulttuuria eikä tiedä, kumpaa niistä ihmettelisi enemmän. H. Juurakko on nimimerkki.

En ole ainoa, jonka mielestä maailma on muuttunut kamalaksi. Viha kasvaa kaikkialla ja erilaisuuden sietokyky vähenee. Tiedolla on yhä vähemmän arvoa, ja valheita ja väkivaltaa katsotaan läpi sormien. Huoli näkyy mediassa ja kuuluu kahvipöydissä.

Mistä kaikki tämä hulluus johtuu? Mitä tapahtuu lapselle, josta kasvaa vihaava, halveksiva ja kaikkea erilaista pelkäävä ihminen, joka katsoo oikeudekseen kohdella muita miten vain?

Joku on kasvattanut uusnatsit ja donaldtrumpit ja nekin, jotka kääntävät katseensa pois ja kävelevät apua tarvitsevien ohi.

Sivupolulla rehellisyys korvataan lojaaliudella.

Sivupolku on hyvä paikka pohtia lasten kasvattamista. On mielenkiintoista seurata eri kulttuurien tapoja ohjailla ihmisen taimea kohti täysikasvuisuutta.

Sivupolun lapsia kasvatetaan eri tavalla kuin suomalaislapsia. Asiat, jotka meidän kodeissamme ovat hyväksyttyjä, ovat moitittavia Sivupolulla, ja toisaalta asiat, jotka Sivupolun asukkaat hyväksyvät, saattavat suomalaisissa kodeissa olla täysin kiellettyjä.

Kun meillä kasvatetaan lapsia olemaan rehellisiä ja antamaan anteeksi, Sivupolulla rehellisyys korvataan lojaaliudella ja anteeksiantaminen kunnioituksella ja oman sosiaalisen aseman tuntemisella.

Lyödä saa, mutta kiroileminen on Sivupolulla ehdottomasti kiellettyä. Varastamista voi katsoa läpi sormien, mutta toisen luottamuksen pettäminen on anteeksiantamatonta.

Olen tullut siihen tulokseen, että kasvatusmetodit eivät ole ainoita, jotka meillä ovat erilaisia: myös päämäärät poikkeavat toisistaan.

 

Kaikki kasvatus perustuu arvojen opettamiseen. Harva vain pysähtyy miettimään, mitkä ovat ne arvot, jotka ovat minulle tärkeitä. Mitkä arvot haluan siirtää lapsilleni? Miten se tapahtuu? Millaisia lapsia minä haluan kasvattaa?

Meidän kasvatusoppaissamme puhutaan hyvän käytöksen vahvistamisesta ja huonon käytöksen hillitsemisestä. Haluamme, että lapsistamme kasvaa aktiivisia, menestyviä, kouluun ja työntekoon velvollisuudentuntoisesti suhtautuvia, itseensä luottavia ja tasapainoisia aikuisia, jotka pärjäävät tässä maailmassa ja ovat sovussa itsensä kanssa.

Käytännön tasolla vaadimme, että lapsi tekee läksynsä, laittaa eteisessä kengät siististi, siivoaa huoneensa, vie roskat, ei kiukuttele kaupassa eikä tappele sisarustensa kanssa. Ja mielellään välttää myös meluamista. Eikä naarmuta lattioita.

Me ajattelemme lapsemme parasta ja yritämme siinä sivussa järjestää itsellemme siedettävät olosuhteet vanhemmuudesta huolimatta. Molemmat tavoitteet ovat itse asiassa melko individualistisia ja itsekkäitä. Me haluamme, että juuri meidän lapsemme pärjäävät tässä maailmassa.

Hyvyys on kiusallinen asia, sillä se koskee tai sen pitäisi koskea minua.

Haluaako kukaan enää kasvattaa hyviä ihmisiä? Siis vanhalla, aristoteeliseen etiikkaan perustuvalla tavalla hyviä ihmisiä?

Sellaisia epäitsekkäitä ja hyväntahtoisia ihmisiä, jotka laittavat oman edun syrjään ja auttavat muita.

Sellaisia, jotka kantavat vastuuta toisesta ihmisestä?

Sellaisia, jotka miettivät, onko itseä mahdollisesti hyödyttävä teko moraalisesti oikein, ennen kuin tekevät sen?

Hyvyys on kovin vanhanaikaista. Se on tekopyhää moralisointia. Mikä edes on hyvää? Hyvyys on naiivia. Se on typeryyttä. Hyvyys rajoittaa ihmistä ja estää häntä toteuttamasta omia unelmiaan.

Kuka enää miettii oikeaa ja väärää, kun niitä ei oikeasti ole olemassakaan?

Kuka enää uskaltaa sanoa, että on oikeasti tärkeämpää olla hyvä ihminen kuin menestyä, tai että omasta henkilökohtaisesta vauraudesta, vapaudesta tai onnellisuudestakin voi ja joskus pitää luopua, jos se on hyvän tekemisen edellytys?

Modernissa maailmassa hyvyys ja epäitsekkyys koetaan uhkana.

Puolueet, ammattiyhdistykset, feministiset liikkeet ja erilaiset etujärjestöt pitävät toisten puolesta uhrautumista lähes rikollisena toimintana. Omasta jakaminen on typeryyttä ja hyväuskoisuutta. Hyvyyden vaatimus on hyväksikäytön sallimista. Moisesta puhuminenkin aiheuttaa suuttumusta.

Hyvyyden vastakohta on pahuus. Se ei ole vanhanaikaista eikä naiivia. Se elää ja voi päivä päivältä paremmin.

Ja pahuudesta saa puhua, koska siitä on helpompi puhua kuin hyvyydestä. Pahuus on nimittäin yleensä toisten ihmisten ominaisuus. Hyvyys on kiusallinen asia, sillä se koskee tai sen pitäisi koskea minua.

 

Hyvyyttä toki kaivataan, mutta yleensä se on ulkoistettu yhteiskunnalle.

Me haluamme, että yhteiskunta pitää huolta ihmisestä. Me olemme jopa valmiita maksamaan siitä.

Haluamme, että lait ja erilaiset säännöt määräävät, miten toimitaan, jotta vapautuisimme vaikeasta moraalisesta harkinnasta ja sen mukanaan tuomasta vastuusta.

Maailmassa, jossa sota on tuhonnut järjestäytyneen yhteiskunnan, vastuu ihmisestä on siirtynyt takaisin ihmiselle. Kärsimys on avannut silmät toisen kärsimykselle.

Sivupolulla lapset saavat tapella ja valehdella. Heidän vanhempiensa maailmassa niillä keinoilla on pärjätty ja säilytty hengissä.

Mutta Sivupolulla ihmiset myös pitävät huolta toisistaan. Senkin he opettavat lapsilleen. Olen vähän kateellinen.