Blogit

Uutiset ja todellisuus eivät vastaanottokeskuksissa kohtaa. Blogi raottaa ovea sekä niille, jotka pelkäävät turhaan, että niille, jotka haluavat tietää enemmän kulttuurien ja ihmisten kohtaamisesta.

Käynnissä on ihmiskoe – vain tutkijat puuttuvat

Blogit Bagdadista pohjoiseen 12.5.2017 20:50
H. Juurakko
H. Juurakko on yhteiskuntatieteilijä, joka on päätynyt vastaanottokeskukseen ohjaajaksi. Hän on päässyt aitiopaikalle tarkkailemaan kahta kulttuuria eikä tiedä, kumpaa niistä ihmettelisi enemmän. H. Juurakko on nimimerkki.

Meitä varoitettiin etukäteen. Pidempään toiminnassa olleiden vastaanottokeskusten työntekijät kertoivat, että kun kolme kuukautta on kulunut, kuherruskuukausi päättyy ja tunnelma kiristyy. He kertoivat, että kun kielteisiä päätöksiä alkaa tulla, ilo kaikkoaa ja tuomioistuimen toisen kielteisen päätöksen jälkeen tulevat itsemurhayritykset. Juuri näin kävi.

Ahdistuksen lisääntymisen ilmeiset syyt on helppo ymmärtää: ikävä, huoli, uupumus, epätietoisuus tulevasta, traumat, kulttuurishokki, laitoselämä.

 

Tunnelman muuttumisen takana on luultavasti kuitenkin huomattavasti monimutkaisempia psyyken rakenteita, joiden tutkiminen saattaisi olla antoisaa ja hyödyllistä.

Miksi samat henkisen reagoinnin säännöt tuntuvat pitävän paikkansa kaikissa vokeissa vaikka ne ovat olosuhteiltaan ja toimintatavoiltaan hyvinkin erilaisia? Mitä ihmisen psyykelle tapahtuu, kun kaikki tuttu katoaa? Miksi asukkaiden hermot pettävät, vaikkei mitään ulkoista muutosta tapahdu?

Toisaalta: mistä johtuvat erot yksilöiden välillä? Miksi jotkut selviävät kielteisistä päätöksistä vain suremalla, kun toiset menettävät mielensä hallinnan kokonaan?

 

Monet asukkaistamme ovat rationaalisia ja järkeviä ihmisiä. He tietävät, että olot Sivupolulla ovat kelvollisia ja että he ovat turvassa. Järjen käytöllä on kuitenkin rajansa.

Ne, joiden lähipiirissä on ollut syvästi masentuneita ihmisiä, tietävät, että järjellä on loppujen lopuksi hyvin pienet mahdollisuudet voittaa, jos tunteet ottavat vallan. Jossain vaiheessa tunne vain kasvaa liian suureksi.

Asukkaamme valittavat, etteivät voi hengittää vastaanottokeskuksessa.

Vaikka Sivupolulla kaikki ovat turvassa ja elämä on oikeasti varsin siedettävää, asukkaamme valittavat, etteivät voi hengittää vastaanottokeskuksessa. He kaipaavat kovasti oikeutta syödä silloin kun haluavat ja sitä mitä haluavat. He tarvitsevat tilaa ja yksityisyyttä. He haluavat hiljaisuutta ja oikeuden meluta silloin, kun siltä tuntuu. He haluavat nukkua, kun nukuttaa ja valvoa, kun valvotuttaa. He haluavat liikkua ilmoittamatta siitä kenellekään.

He haluavat olla vapaita.

Vastaanottokeskukset ovat vääjäämättä laitoksia, mutta elämä niissä ei oikeasti ole kamalaa, jos vertaa sitä esimerkiksi vankilaan. Osa meidän ahdistuneista miehistämme on ollut kotimaassaan vankiloissa, joissa heitä on kidutettu ja he ovat pelänneet henkensä puolesta. Siitä huolimatta he nyt ahdistuvat paikassa, jonka olosuhteet ovat monin verroin irakilaisten vankiloiden oloja paremmat.

 

Luulen, että osasyy ahdistuksen puhkeamiseen on pikemminkin vapaus kuin vapauden puute.

Jos pitäisimme miehiä vankeina, he voisivat luopua kaikesta vastuusta ja keskittyisivät selviämään tästä hetkestä ja ajattelemaan tulevaisuutta. Vastaanottokeskuksissa asukkaat joutuvat valitsemaan lähtönsä joka päivä uudestaan. He kantavat valinnoistaan vastuuta aamusta iltaan, sillä he tietävät voivansa joka päivä valita myös toisin. Jatkuva omien valintojen ja niihin liittyvien riskien ja toiveiden pohtiminen vie voimat.

Tähän viittaa sekin, että ne, jotka varmasti uskovat kuolevansa, jos palaavat takaisin kotiinsa, ovat selvästi vähemmän ahdistuneita kuin muut. Heillä on ikävä ja he ovat huolissaan sekä itsestään että kotiin jääneistä läheisistään, mutta vaihtoehtojen puute tekee elämästä selkeämpää.

 

Jonakin päivänä ikävä, huoli ja laitoksen aiheuttama ahdistus saattaa kuitenkin painaa vaakakupissa enemmän kuin toive turvallisesta elämästä. Kaipuuseen liittyy syyllisyys omasta selviämisestä ja halu kuolla yhdessä läheisten kanssa.

Kun ajatus kotiinpaluusta kasvaa tarpeeksi suureksi, järjellä ei ole enää mitään vaikutusta päätöksenteossa. Silloin saattavat lähteä nekin, jotka tietävät kuolevansa.

Ahdistuneimpia ovat ne, joiden läheiset kärsivät heidän takiaan. Jos heidän paluunsa voisi saattaa koko suvun vaaraan, ainoa jäljelle jäävä vaihtoehto on itsemurha. Olen keskustellut ihmisten kanssa, joiden perhe on pyytänyt heitä tappamaan itsensä, jotta suvun vainoaminen päättyisi.

 

Sivupolulla voi seurata pelottavia psykologisia prosesseja. Asukkaittemme elämäntilanne on toki hyvin poikkeuksellinen ja suomalaisten ongelmat ovat kovin erilaisia. Siitä huolimatta uskon, että ahdistuksen ja toivottomuuden kokemukset ovat samankaltaisia kaikilla, jotka päätyvät yrittämään itsemurhaa.

Normaalisti psyyken prosessit ovat hitaampia ja vaikeaselkoisempia. Sivupolulla ne tapahtuvat nopeammin lähes valvotuissa olosuhteissa.

Suomessa on tällä hetkellä kymmeniä psykologisia laboratorioita, joiden ihmiskoetta luulisi olevan seuraamassa kymmeniä psykologian, sosiologian ja sosiaalipsykologian tutkijoita. Tutkijoilla olisi vuosisadan tilaisuus selvittää ahdistuksen ja selviämisen mekanismeja ja auttaa siten myös suomalaisia mielenterveysongelmista kärsiviä ihmisiä.

 

Turvapaikanhakijoiden elämää ja selviämistä tulisi kuitenkin tutkia ennen kaikkea siksi, että saatamme tarvita tietoa tulevaisuudessa entistä useammin. Pakolaistulva saattaa hyvinkin muuttua normaaliksi, sillä ilmastonmuutos aiheuttaa nälkää ja nälkä konflikteja ja sekä nälkä että konfliktit uutta pakolaisuutta. Epänormaali saattaa valitettavasti muuttua normaaliksi.

Tulevaisuutta varten olisi hyvä selvittää, mitä vastaanottokeskuksissa tapahtuu ihmisille ja mitkä ovat parhaat tavat turvata sekä ihmisen että yhteiskunnan hyvinvointi.

Paratiisi on osoittautunut odotettua rankemmaksi ja ahdistavammaksi.

Osa Sivupolun asukkaista on saanut oleskeluluvan ja muuttanut omaan kotiin. Kaiken toivomisen ja valittamisen jälkeen on hieman ironista, että moni kaipaa takaisin Sivupolulle. ”Siellä oli niin mukavaa, kun sai joka päivä jutella jonkun kanssa.” Kauan kaivattu paratiisi on osoittautunut odotettua rankemmaksi ja ahdistavammaksi.

Ajan kuluessa ja asukkaiden tullessa tutummiksi on ollut helppo arvata, ketkä Sivupolun asukkaista kotoutuvat ja ketkä eivät. Vastaanottokeskusten työntekijöillä on paljon mututietoa, mutta tutkittua tietoa tarjolla hämmästyttävän vähän siihen nähden, että tulijoiden kotoutuminen on yhteiskunnan elinehto.

Luulisi, että siitä oltaisiin maailmanlaajuisesti huomattavan kiinnostuneita, mutta ainakaan Sivupolulla ei ole tehty minkäänlaista selvitystyötä.

 

Kysymykset eivät edes ole kovin vaikeita: Miten vastaanottokeskuksen sijainti vaikuttaa kotoutumiseen? Millainen korrelaatio on vapaaehtoistoiminnan määrällä ja tulevalla hyvinvoinnilla? Ovatko sekä perheitä että nuoria miehiä majoittavat yksiköt parempia vai huonompia kotoutumisen kannalta kuin vain miehiä tai vain perheitä majoittavat yksiköt? Kotoudutaanko paremmin maalla vai kaupungeissa? Miten pitkä vastaanottokeskuksessa vietetty aika on optimaalisin kotoutumisen kannalta? Mikä määrä apua auttaa eniten? Millaisissa laitoksissa laitostutaan ja millaisin toimin laitostuminen ja passivoituminen ehkäistään?

Kerättävää dataa ei koskaan ole ollut niin paljon kuin nyt, kerääjät vain puuttuvat. Ainakaan Sivupolulla ei vielä ole näkynyt ensimmäistäkään tutkijaa. Toivottavasti heitä on jossakin muualla.