Blogit

Uutiset ja todellisuus eivät vastaanottokeskuksissa kohtaa. Blogi raottaa ovea sekä niille, jotka pelkäävät turhaan, että niille, jotka haluavat tietää enemmän kulttuurien ja ihmisten kohtaamisesta.

Joskus häpeän omaa kulttuuriani, mutta onneksi vapaaehtoiset auttavat

Blogit Bagdadista pohjoiseen 6.7.2017 16:11
H. Juurakko
H. Juurakko on yhteiskuntatieteilijä, joka on päätynyt vastaanottokeskukseen ohjaajaksi. Hän on päässyt aitiopaikalle tarkkailemaan kahta kulttuuria eikä tiedä, kumpaa niistä ihmettelisi enemmän. H. Juurakko on nimimerkki.

Kirjoitin taannoin asioista, jotka minua Sivupolun ihmisissä ärsyttävät ja kauhistuttavat. Asukkaittemme kulttuurissa on kuitenkin myös toinen puoli – sellainen, joka herättää minussa ihailua, nöyryyttä ja häpeää.

 
Kaninkolossa on sairas mies. Hänen sairautensa on pahentunut niin paljon, että hänen tilanteensa on epätoivoinen. Miehestä on tullut huolen aihe työntekijöille, mutta ennen kaikkea hänestä on tullut valtava taakka asuinkumppaneille.

Sairaala ei miestä huoli, ei hän kuulu poliisinkaan haltuun eikä Sivupolun työntekijöillä ei ole aikaa vahtia, että miesparka pysyy hengissä.

Joukko miehelle ennestään tuntemattomia Sivupolun asukkaita on kuitenkin ryhtynyt pitämään huolta miehestä. He pesevät hänen vaatteensa, siivoavat hänen huoneensa, huolehtivat, että hän syö ruokaa ja ottaa lääkkeensä, vahtivat, kulkevat perässä, valvovat yönsä hänen vierellään ja hoivaavat paremmin kuin minä äitiäni. Eikä kukaan ole pyytänyt heiltä mitään.

Kun ihmettelin, miksi he näkevät niin paljon vaivaa ja ovat niin hyviä lähimmäisiä vaikealle vieraalle, he katsoivat minua ihmetellen, melkein vihaisina. Eivät he kuulemma ole hyviä ihmisiä vaan pelkkiä ihmisiä.

Ihmisen kuuluu auttaa hädässä olevaa. Muuten hän ei ole ihminen.

 

Sairas miesparka ei ole ainoa, joka Sivupolulla saa apua. Yhteisö pitää huolta heikoimmista. Kun jotakin kohtaa onnettomuus, hän ei jää yksin hetkeksikään. Yhteisö kannattelee hätään joutunutta, kunnes hänen omat jalkansa taas kantavat.

Me käännämme selkämme jopa omalle perheellemme. Nämä miehet ja naiset pitävät huolta tuntemattomista.

Yksi asukas kysyi minulta, miksi olen Sivupolulla pitämässä huolta heistä sen sijaan, että pitäisin huolta vanhoista vanhemmistani. En tosiaankaan tiedä.

Sivupolulla olen törmännyt myös suomalaiseen hyvyyteen, jollaista en kuvitellut olevan olemassakaan.

 Olen huomannut, että asukkaittemme kulttuurin ihaileminen ärsyttää joitakin lukijoistani. Heitä lohduttaakseni kerron, että Sivupolulla olen törmännyt myös suomalaiseen hyvyyteen, jollaista en kuvitellut olevan olemassakaan.

Ennen kuin ryhdyin pakolaisohjaajaksi, käsitykseni suomalaisesta mielenmaisemasta oli todella huono. Netin vihapuheen määrä ja politiikan sydämettömyys myös suomalaisia hädänalaisia kohtaan sai minut uskomaan, että suomalainen ihminen on muista piittaamaton, sisäänpäin kääntynyt, itsekäs ja kylmä.

Kun pakolaiset saapuivat ja tarvitsivat apua, yhtäkkiä maa – ja maanosa – oli täynnä ihmisiä, jotka halusivat auttaa. Tuntui siltä, että ihmiset olivat vain odottaneet lupaa kantaa vastuuta toisesta ihmisestä – vastuuta, jonka hyvinvointivaltion auttamiskoneisto on yksilöiltä vienyt.

Vapaaehtoisia oli paljon, mutta kuvittelimme heidän väsyvän ja katoavan nopeasti. Osa katosikin, mutta joka päivä ihmettelen, miten jotkut löytävät aikaa, kärsivällisyyttä ja voimia olla kuukaudesta toiseen läsnä, tukea, taistella, opettaa ja pitää huolta. Minulle sentään maksetaan tästä palkkaa.

Näiden uskomattomien vapaaehtoisten ansiosta käsitykseni meistä suomalaisista on muuttunut ja uskoni ihmiseen on palautunut. Olen siitä heille tavattoman kiitollinen.