Joskus häpeän omaa kulttuuriani, mutta onneksi vapaaehtoiset auttavat

Kirjoitin taannoin asioista, jotka minua Sivupolun ihmisissä ärsyttävät ja kauhistuttavat.

Profiilikuva
H. Juurakko on yhteiskuntatieteilijä, joka on päätynyt vastaanottokeskukseen ohjaajaksi. Hän on päässyt aitiopaikalle tarkkailemaan kahta kulttuuria eikä tiedä, kumpaa niistä ihmettelisi enemmän. H. Juurakko on nimimerkki.

Kirjoitin taannoin asioista, jotka minua Sivupolun ihmisissä ärsyttävät ja kauhistuttavat. Asukkaittemme kulttuurissa on kuitenkin myös toinen puoli – sellainen, joka herättää minussa ihailua, nöyryyttä ja häpeää.

 
Kaninkolossa on sairas mies. Hänen sairautensa on pahentunut niin paljon, että hänen tilanteensa on epätoivoinen. Miehestä on tullut huolen aihe työntekijöille, mutta ennen kaikkea hänestä on tullut valtava taakka asuinkumppaneille.

Sairaala ei miestä huoli, ei hän kuulu poliisinkaan haltuun eikä Sivupolun työntekijöillä ei ole aikaa vahtia, että miesparka pysyy hengissä.

Joukko miehelle ennestään tuntemattomia Sivupolun asukkaita on kuitenkin ryhtynyt pitämään huolta miehestä. He pesevät hänen vaatteensa, siivoavat hänen huoneensa, huolehtivat, että hän syö ruokaa ja ottaa lääkkeensä, vahtivat, kulkevat perässä, valvovat yönsä hänen vierellään ja hoivaavat paremmin kuin minä äitiäni. Eikä kukaan ole pyytänyt heiltä mitään.

Kun ihmettelin, miksi he näkevät niin paljon vaivaa ja ovat niin hyviä lähimmäisiä vaikealle vieraalle, he katsoivat minua ihmetellen, melkein vihaisina. Eivät he kuulemma ole hyviä ihmisiä vaan pelkkiä ihmisiä.