Blogit

Uutiset ja todellisuus eivät vastaanottokeskuksissa kohtaa. Blogi raottaa ovea sekä niille, jotka pelkäävät turhaan, että niille, jotka haluavat tietää enemmän kulttuurien ja ihmisten kohtaamisesta.

Järjestetyissä avioliitoissa on hyviä puolia

Blogit Bagdadista pohjoiseen 19.8.2017 08:56
H. Juurakko
H. Juurakko on yhteiskuntatieteilijä, joka on päätynyt vastaanottokeskukseen ohjaajaksi. Hän on päässyt aitiopaikalle tarkkailemaan kahta kulttuuria eikä tiedä, kumpaa niistä ihmettelisi enemmän. H. Juurakko on nimimerkki.

Rakastuminen on sietämätön olotila. Eri kulttuurit ovat kehittäneet erilaisia keinoja hallitakseen tuota kaoottista vaihetta, mutta mikään ei tunnu oikein toimivan.

Seurasin viime talvena läheltä kahta rakkauskertomusta, jotka erosivat toisistaan kuin yö ja päivä. Ainoa asia, mikä niitä yhdisti, oli niiden herättämä ahdistus ja suru.

 

Jouduin katselemaan läheltä, kuinka toisiaan vielä rakastavat nuoret ihmiset joutuivat eroamaan ollakseen uskollisia itselleen. Päätös oli varmaankin oikea, mutta kipu oli suuri. Ja voi se päätös olla vääräkin. Kuka sen tietää?

Miksi rakkaus on niin vaikeaa? Mikseivät asiat voisi olla yksinkertaisempia? Miksei elämä voisi olla helpompaa? Miksei siinä voi olla sääntöjä, joita kaikki noudattaisivat?

Katsoin ympärilleni Sivupolulla ja ymmärsin, mitä toivoin. Sivupolun miesten ja naisten kanssakäyminen on täysin sääntöjen sanelemaa.

 

Meilläkin oli ennen säännöt ja me hylkäsimme ne, koska halusimme niin. Sivupolulla on ihmisiä, joiden säännöt tuntuvat meistä pöyristyttäviltä ja vääriltä – yhtä vääriltä ja pöyristyttäviltä, kuin meidän ideamme tuntuvat heistä.

Säännöt sitovat, rajoittavat ja pakottavat, mutta en luovat myös turvan, vapauttavat vastuusta ja antavat rauhan.

Järjestetyt avioliitot kuuluvat olevan kestävämpiä ja onnellisempia kuin romanttisen rakkauden hehkussa solmitut.

Miksi siis paheksuin afgaaniperhettä, joka kielsi tytärtään puhumasta poikien kanssa? Miksi ahdistuin, kun kuulin perheen käyvän neuvotteluja morsiusmaksusta toisen perheen kanssa? Miksi en voinut olla kertomatta tytölle, että Suomessa hänen ei ole pakko mennä naimisiin vanhemman veljensä valitseman sulhasen kanssa?

 

Oma avioliittoni on onnellinen. Se on silkkaa hyvää tuuria. En nimittäin tuntenut nykyistä miestäni, kun menin naimisiin sen nuoren pojan kanssa, johon olin rakastunut. En tuntenut itseänikään, sillä minulla ei ollut aavistustakaan siitä, miten äitiys, työ ja työttömyys, vanheneminen ja sairaudet muuttaisivat minua vuosien kuluessa.

Se, että muutuimme samaan suuntaan, oli sattumaa. Olisi voinut käydä toisinkin.

Jos liittoni olisi ajan saatossa muuttunut onnettomaksi, kumpi ajatus olisi ollut raskaampi kantaa: se, että olen onneton, koska tein vääriä valintoja vai se, että olen onneton, koska kohtalo antoi minulle tällaisen osan?

Järjestetyssä, ulkopuolelta annetussa avioliitossa odotukset ovat erilaiset kuin meidän kulttuurimme romanttiseen rakkauteen perustuvassa avioliitossa. Jos ei voi valita eikä asettaa kyseenalaiseksi, on ehkä helpompi sopeutua. Onnellisuus haetaan muista asioista.

Länsimaisessa kulttuurissa eletään palkkatyöavioliitoissa.

Minulla on flunssa. Mitattuani kuumeen totesin, että on parempi luovuttaa ja jäädä pois töistä. Kipeänä ei jaksa.

Palkkatyössä töistä pois jääminen on mahdollista, mutta kun minulla oli kolme alle viisivuotiasta lasta, kukaan ei kysynyt, onko minulla kuumetta. En vaivautunut edes mittaamaan. Sairas olin vasta silloin, kun en yrityksistä huolimatta päässyt ylös sängystä.

Joskus tuntuu siltä, että länsimaisessa kulttuurissa eletään palkkatyöavioliitoissa. Kun ei ole aivan pakko, huonoa liittoa ei haluta pitää yllä eikä sen ongelmia ratkoa. Voisin kuvitella, että jos järjestettyä avioliittoa on pakko sietää, on motivoituneempi ylittämään esteitä.

 

Tämä ei tarkoita sitä, että afgaanitytön naittaminen vieraalle miehelle tuntuisi minusta edelleenkään hyvältä. En myöskään usko, että tuntemani kaksi nuorta olisivat valmiita vaihtamaan tuskallisen vapautensa helpompaan, sääntöjen kahlitsemaan elämään.

Ajattelen kuitenkin, että voisimme ehkä oppia Sivupolun ihmisiltä jotakin siitä, miten vaikeuksien edessä ollaan luovuttamatta. Afgaanityttö taas voisi pohtia, mitä tarkoittaa se, että on uskollinen itselleen.

Kun sitten olisimme kukin tahoillamme pohtineet elämäämme ja päätyneet siihen, että oma kulttuurimme ja omat valintamme ovat parempia kuin muiden ja sopivat meille paremmin, voisimme olla tyytyväisempiä osaamme ja tietoisempia omista ratkaisuistamme. Ja voisimme elää elämämme onnellisempina loppuun asti.

 

Ps. Pari päivää sitten näin oleskeluluvan saaneen afgaanitytön kävelemässä kadulla puolisonsa kanssa. He kulkivat käsi kädessä, juttelivat ja olivat törmätä vastaantulijoihin, koska katsoivat niin tiiviisti toisiaan silmiin.